elämää ja kumppaneita

Elämässäni on tapahtunut paljon pahaa, ja myös hyvää, vastapainoksi. Lapsuuteni oli perheväkivallan pelkojen täyttämä, isäni joi viikonloppuisin ja hakkasi äitiäni. Lapsiin hän ei koskenut, vaikka menin väliin puolustamaan äitiä.
Teini-iässä kiinnostuin alkoholista jopa liiankin kanssa, tuli pari putkayötäkin vietettyä.
18-vuotiaana teimme ystäväni kanssa pari liftireissua Norjaan, toisella jäimme kalatehtaalle töihin. Siellä ystäväni myös raiskattiin, minun piti katsoa toimitusta vieressä, uhkana fileerausveitsi. Raiskaaja oli sen hetkinen työnantajamme.
Kyseisessä kylässä ei ollut edes poliisilaitosta, joten emme tehneet asiasta ilmoitusta mihinkään. Lähdimme pois.
Muutin 20-vuotiaana etelä-Suomeen, ja tapasin 11 vuotta vanhemman eronneen miehen, jonka kanssa elin avoliitossa 9 vuotta. Suhde oli jo alunperin virhe. Hän oli hyvin väkivaltainen ja mustasukkainen, ja nykytietojen mukaan narsisti. Em.hän tönäisi minut riidan aikana parvekekaidetta vasten, johon löin otsani. Verta tuli hirveästi, ja hänen ainut huolenaiheensa oli mahdollisesti vereen sotkeutuva matto.
Riitoja ja haavoja ja mustia silmiä riitti myös myöhemmin, kunnes jätin hänet.
Täytyy myöntää, että nautin, kun hän soitteli perääni ja kerroin, eteen tule enää ikinä takaisin. Enkä mennyt.
Ja taas löysin niitä onnettomia rassukkamiehiä, joita piti holhota ja ottaa välillä nyrkistä.
Oli vuosi 1994, kun upposi Estonia, ja myrskysi taas minunkin elämässäni.Sen
aikainen miesystäväni katsoi tarpeelliseksi jopa kontrolloida minun ikkunasta uloskatsomisiani. Siellähän saattoi kävellä kadulla joku vieras mies, jota ehkä ihailin. Tai kävelimme yhdessä kadulla, ja katsella ei saanut mihinkään suuntaan, siellähän pakosta oli joku mies.
Jätin hänetkin, tosin siihen tarvitsin jo apua. Oli pakko, vaikka vihaan väkivaltaa. Mutta hän ei jättänyt minua rauhaan. Vainosi ja pelotteli, eikä silloin ollut lähestymiskieltoja. Tuttavani, kaksimetrinen, 110 kiloinen mies ja nyrkki, siinä oli hänelle lähestymiskielto. Ja se riitti.
Silloin päätin, että olen jo osani saanut miesten nyrkeistä, kukaan mies ei enää minua lyö. Se on pitänyt. Valinnastahan siinä on kyse, ei enää narsisteja, ei alkkiksia, normaali mies riittää. Ja eikä ole minulla enää mitään ihmisen parantamishaluyrityksiä rakkaudella, se on pelkkää utopiaa.
Nyt elelen yksin tyytyväisenä, ja voin muistella näitä ihmisiä jopa ilman katkeruutta, ainakin elämänkokemusta on karttunut.
Viimeisin viritelmäni, mies, jonka jo jätin pari vuotta sitten, hänkin alkoholisti, mutta ei väkivaltainen, on nykyään paras ystäväni. Näinkin voi käydä.
Katsotaanpa vielä, mitä elämä tuo. Odottelen mielenkiinnolla.