"Klassinen tarina"; kaksi naimisissa olevaa tutustuu toisiinsa, rakastuu, alkaa rinnakkaissuhde, jots kumpikaan ei halua pois. Nainen (minä) eroaa miehestään ja mies puhuu samaa, mutta ei kuitenkaan "pysty". Suhde ei ole mitenkään salainen. Siitä tiedetään työpaikalla ja ystäväpiireissä, pettävän miehen vaimo ja lapsetkin tietävät. Kertaalleen vaimo vaati valitsemaan, mies lähti minun mukaani ja sanoi siinä meidän molempien edessä rakastavansa minua. Ei kuitenkaan jättänyt vaimoaan vielä vaan "halusi selvittää asiat oiekin". Suhdetta jatkui vuoden päivät, kunnes mies soittaa minulle, ettei voi enää jatkaa suhdettamme, lasten vuoksi.
Kuluu pari viikkoa ja mies alkaa taas soitella minulle. Haluaa tavata ilman taka-ajatuksia. Kertoo rakastavansa ja oikeasti miettivänsä eroa, koska ei pysty ajattelemaan muuta kuin minua. Hän on vastaparini, parasta minulle sekä henkisesti että fyysisesti. Paitsi että hän on edelleen naimisissa toisen kanssa. Nyt kun suhteemme päättymisestä on pari kuukautta, hän käy taas luonani usein, viettää täällä öitä, kertoo rakastavansa ja näkevänsä loppuelämänsä rinnallani. On alkanut puhua yhteisestä lapsesta.
Tiedän, tämä on "klassista", mutta enemmänkin kiinnostaisi kuulla sellaisten kokemuksia, joilla mies on oikeasti lopulta eronnut vaimostaan ja rinnakkaissuhteesta on kehittynyt parisuhde. Tiedän, että näitäkin on, enkä hetkeäkään epäile tunteitamme, mutta sitä epäilen, lähteekö mies koskaan avioliitostaan?! Minä en ole nyt ollut lainkaan se aktiivinen osapuoli vaan hän haluaa olla kanssani. Mutta miksi?!
Kuluu pari viikkoa ja mies alkaa taas soitella minulle. Haluaa tavata ilman taka-ajatuksia. Kertoo rakastavansa ja oikeasti miettivänsä eroa, koska ei pysty ajattelemaan muuta kuin minua. Hän on vastaparini, parasta minulle sekä henkisesti että fyysisesti. Paitsi että hän on edelleen naimisissa toisen kanssa. Nyt kun suhteemme päättymisestä on pari kuukautta, hän käy taas luonani usein, viettää täällä öitä, kertoo rakastavansa ja näkevänsä loppuelämänsä rinnallani. On alkanut puhua yhteisestä lapsesta.
Tiedän, tämä on "klassista", mutta enemmänkin kiinnostaisi kuulla sellaisten kokemuksia, joilla mies on oikeasti lopulta eronnut vaimostaan ja rinnakkaissuhteesta on kehittynyt parisuhde. Tiedän, että näitäkin on, enkä hetkeäkään epäile tunteitamme, mutta sitä epäilen, lähteekö mies koskaan avioliitostaan?! Minä en ole nyt ollut lainkaan se aktiivinen osapuoli vaan hän haluaa olla kanssani. Mutta miksi?!
Vastaukset 20
Vanhimmat
Juuri noin aina käy. En valitettavasti vastaa kysymykseesi mutta itsekin olen tilanteessa jossa jokin aika sitten päätin erota varatusta miehestä ja tämä ilmoitti puolisolleen ettei välillämme enää ole mitään ja puoliso suostui jatkamaan suhdetta sillä ehdolla että välimme katkeaisivat täysin. Nyt kuitenkaan mies ei kestä olla erossa ja haluaa jatkaa suhdettamme. En minäkään ole ollut se aktiivinen osapuoli. Mies välittää puolisostaan mutta tämä ei hänelle vain riitä, hän haluaa enemmän. Mikä noita miehiä vaivaa että eivät osaa päästää irti ja elää arjessa.
Miehille ei vaan riitä mikään, pitää saada sekä vaimo että se toinen nainen. Usein niillä on vielä sitten tilapäisiä säätöjä näiden kahden naisen lisäksi. Itse lopetin suhteeni varatun miehen kanssa, vaikka kuinka rakkauttaan vakuutteli, kun paljastui seksisuhde tuntemani kolmannen naisen kanssa. Ei tainnut ne rakkauden vakuuttelut sitten ihan totta ollakaan.
No, me mentiin naimisiin 4 v ensi tapaamisesta. Mies oli varattu, minä vapaa. 2½ vuoden suhteen jälkeen sanoin, että josko tämä on tässä. En odottanut meiltä mitään, mutta en voinut rakentaa mitään omaa suhdetta, kun olin ihastunut mieheen.
Olimme vuoden tapaamattta. Sitten tapasimme vahingossa. Minulle mitään sanomatta mies päätti parisuhteensa heti tapaamisemme jälkeen. Aloimme tapailla ja avioiduimme 8 kk myöhemmin. Avioliitto kesti 19v.
Tiedän, ettei hänellä ole muita "säätöjä", mutta vuosia sitten hänellä oli myös pitkä rinnakkaissuhde, jonka vaimonsa antoi silloinkin anteeksi.
Olen miettinyt, mistä heidän suhteessaan on kysymys; vaimo tietää, ettei mies lähde minnekään vaikka rakastuukin toiseen ja pitää pitkään toista suhdetta avioliittonsa rinnalla, odottaa että vaimo tekee irtioton, ja mies puolestaan tietää, ettei vaimo lähde vaan antaa aina hänen suhteensa anteeksi. Hassua miten pari voi pysyä kaiken tämän jälkeen vuosikymmeniä yhdessä vaikka kyse ei ole rakkaudesta vaan pikemminkin molemminpuolissta riippuvuussuhteesta,
Se puolestaan asettaa minut vastatusten sen kysmyksen kanssa, miksi minä haluaisin olla ja elää sellaisen miehen kanssa? Ensinnäkin, lähteekö hän koskaan avioliitostaan ja jos lähtisikin, niin toistuisiko kuvio minun kanssani? Joku sanoi minulle, että tuollainen riippuvuussuhdekäyttäytyminen yleensä päättyy siihen, kun jompi kumpi väsyy, eikä se useinkaan toistu uudessa suhteessa, jos rakkaus on aitoa. Mutta mene ja tiedä. Tuskaista tämä on ja raastavaa, sillä rakastan tätä miestä enemmän kuin ketään koskaan.
Hitto että se mies osaa olla "taitava". Olin tänäänkin miettinyt, etten voi enää jatkaa näin, en tällä tavalla. Että kun pystyisinkin sanomaan hänelle, etten voi olla enää se kakkonen, en halua elää hänen avioliittonsa kanssa, vaan haluan olla se, jonka viereen hän nukahtaa iltaisin ja josta hän herää uuteen aamuun! Olin ajatellut, että sanon sen hänelle tänään, kun hän soittaa. Mutta en sanonut. Sanoin sen sijaan, että ok, kun hän ehdotti, että tapaamme ylihuomenna. Sanoin ok, kun hän ehdotti soittavansa minulle huomenna. En halua menettää häntä, vaikka eihän hän edes ole minun, hän on vaimonsa, vaikkei tunnetasolla niin konkreettisesti.
Tämä on niin raastavaa, miksi en pääse irti?! Miksi en uskalla irrottaa?? Miksi minulla ei ole siihen voimia?!
Sama täällä! Omani kanssa tuntuu siltä, että paljon mieluummin otan sen vähän, mitä tältä mieheltä saan, koska jo se on enemmän, mitä oletan voivani saada yhdeltäkään vapaalta mieheltä. Hän olisi minulle täydellinen kumppani, pelkään etten löydä toista samanlaista.
Kuka puhuu omistamisesta!! Miten kakkonen voi omistaa ukkomiehen?!!
Halooo!!
Ykkönenkään ei omista, ihmistä ei voi omistaa. Suomen kieli antaa vapauden puhua siitä henkilöstä jonka kanssa on vastaavassa tilanteessa kuin edellinen kirjoittaja noin.
Pelkäät olla yksin ja pelkäät että et tule yksin toimeen ja rakkaus on vain kuvitelmaa. Sinun on valitettavasti katsottava peiliin. Etkö huomaa että itselläsi on samanlainen riippuvuussuhde miehen kanssa kuin miehen vaimolla? Rakkaus on toisen huomioimista ja kunnioittamista ja se puuttuu miehen osalta molemmissa suhteissa. Mies on vastuuntunnoton ja kykenemätön hallitsemaan parisuhdettaan ja perhe-elämäänsä, ja hän on ratkaissut asian ottamalla sivusuhteen, johon hän voi aika ajoin paeta todellisuutta ja vastuuta perheestään! Jos se suuri rakkaus olisit, hän olisi ottanut eron, sopinut lasten asiat vaimonsa kanssa ja muuttanut luoksesi. En ymmärrä mistä sinunlaisiasi naisia riittää, jotka mahdollistavat miehille tämän hyvin usein toistuvan kuvion. Jos sinulla on yhtään itsekunnioitusta jäljellä, nollaa tilanne ja ala pohtia ja suunnitella elämääsi ilman miestä. Sinun on opittava ajattelemaan että olet nainen joka ansaitsee miehen kunnoituksen ja huomion. Sinun on opittava ymmärtämään että tuollainen käytös mieheltä, jota olet saanut kokea, ei ole toisen kunnoittamista ja että siitä on aito rakkaus kaukana. Olisi hyvä, että olisit hetken aikaa yksin ja selvittelisit päässäsi elämää ihan omillasi. Se auttaa hallitsemaan elämääsi sillä tavalla että et joudu tuollaiseen riippuvuusuhteeseen vaan osaat etsiä oikeaa ja aitoa rakkautta. Ei siinä hypitä kahden naisen välillä mielen mukaan vaan pysytään sen yhden ja saman kanssa oli sitten hyvä tai huono päivä. Toivon että olet kiltti itsellesi ja katkaiset yhteyden mieheen. Hän on tehnyt saman tempun jo aikaisemminkin toisen naisen kanssa. Koita ymmärtää että tuhlaat vain elämääsi. Opi arvostamaan itseäsi.
Nyt näyttäisi siltä, että mies olisi oikeasti ryhtymässä todelliseen seurustelusuhteeseen kanssani ja eroamassa vaimostaan! En tiedä, miten vahvasti uskallan vielä tähän luottaa, mutta kaikki merkit viittaavat nyt siihen. Kävimme hyvinkin syvällisen keskustelun miehen kanssa hetki sitten ja hän haluaa tulla luokseni ensi viikolla useammaksi päiväksi. Sanoo, että rakastaa minua ja haluaa niin olevan jatkossakin. Ettei se oma parisuhde siitä mihinkään muutu ja kaikki tunteet ja ajatukset ovat minun luonani.
Miten rakastankaan häntä, mutta uskallanko luottaa??
Älä luota, älä rakasta, älä menetä sydäntäsi ennen kuin ero on paperilla selvä! Miesten logiikkaa on syödä ja säästää.
Ei noihin pettureihin voi luottaa.
Kauan se otti, mutta nyt mieskin on laittanut avioeron vireille ja ottanut itselleen oman asunnon. Eri paikkakunnilla kun asutaan niin hetken jos toisen ottaa varmaan vieläkin ennen kuin saadaan kaikki nivoutumaan yhteen. Hän tietää, miten vaikea minun on luottaa häneen, että pelkät sanat eivät riitä, ja siksi hän onkin tehnyt nyt kaikkensa osoittaakseen minulle, että minä voin luottaa häneen.
Nyt kun hän on ottanut askeleet irti avioliitostaan, meidän suuntaamme, minun on vain tehtävä päätös luottaa, koska elämästä ei tule mitään, jos aina vain epäilee kaikkea ja kaikkia!
Changes, teit aivan oikein, meillä on vain tämä yksi elämä, miksi se pitäisi kuluttaa empien tai hankkimalla kirkasta kruunua ja ketä varten? Jos rakastatte toisianne se riittää älä missään vaiheessa korvaasi lotkauta muiden mahdollisille epäileville komenteille. Jos kokoajan on epävarma ja epäileväinen silloin törmää kyllä vaikeuksiin. Onnea teille.
Hyvät kakkoset, pyydän ja rukoilen teiltä yhtä asiaa, kun tiedätte olevanne kakkosia, jossa lapsiperheen isä on se toinen, sanokaa hänelle, että menee nyt siihen kotiinsa ja selvittää välinsä puolisonsa kanssa ja samalla ajattelee lapsiansa.
Sillä saattaahan perheellä olla vain hetken erimielisyydet, jotka saisivatkin vielä kuntoon.
Pyydän teitä näin toiminaan ihan noiden pienten lasten vuoksi, sillä en haluaisi yhtään lasta samaan orpoon tilanteeseen, että isää nähdään vain pari kertaa kuukaudessa, ja silloinkin heidän täytyy jakaa isän huomio sen ikävän naisen kanssa, joka vei isän kotoa pois.
Asia on ihan näin, yritätte itse kvoin toisin kertoa, jotta ette tuntisi syyllisyyttä, mutta toivon sen syyllisyyden olevan niin tuskaisaa, että jätätte perhelliset ihmiset , vaikka he kuinka vonkaisivat seuraanne, sillä he ovat eksyneet nyt kovin pahoin harhaan elämässään. Laittakaa heidät kotiinsa perheensä luo.
Oikein. Aika moni avioero nykyaikana on todennäköisesti aivan turhaa. Ei osata hallita elämää eikä etsiä ratkaisuja ongelmiin, jotka usein ovat hyvin arkipäiväisiä. Nämä ongelmat toistuvat uudessa suhteessa nimenomaan juuri siksi ja syntyy taas samanlainen tilanne, jota lähdettiin pakoon. Elämä ei monestikaan puolisoa vaihtamalla parane, kunpa sen moni tajuaisikin. Joskus toki käy niin että tuli väärä valittua, mutta ei se varmasti kovin yleistä ole.
Hyvät vaimot, pitäkääpä ihan itse huoli siitä, että miehenne pysyy riittävän tyytyväisenä. Älkää nalkuttako, älkää roikkuko, antakaa riittävän usein ja muistakaa nauraa. Jos mies toisen naisen syliin eksyy, on lähtökohtaisesti suhteessa jotain vikaa. Ei ole toisen naisen vastuulla saada miestä takaisin perheensä pariin.
Kuka säälittävä vaimo edes haluaa olla miehen kanssa, joka olisi yhdessä vain lasten takia?! Miten väärin lapsia kohtaan se onkaan!
Pettävä / salasuhteessa mies ei ole mikään eksynyt ressukka, joka pitäisi saattaa takaisin oikealle tielle. Jokainen vaimo, joka suhtautuu mieheensä näin, ansaitsee tulla petetyksi.
Tuo muistakaa nauraa on tärkeää, toki sen pitää myös olla aitoa. Mutta mieheni kertoi minulle juuri tuosta asiasta niin usein, että hän ja tuleva ex-vaimonsa eivät enää ole aikoihin nauraneet yhdessä, eivät saa toisiaan edes hymyilemään. Jos tuollainen elämä jatkuu hyvin pitkään, siitä tulee helposti "hyväksytty" tilanne, eli tyydytään siihen, ja aletaan ajattelemaan, että näin tämän sitten kai pitää ollakin. Vaikka juuri silloin pitäisi kyetä ajattelemaan, että pystynkö/haluanko vielä yrittää muuttaa tilannetta vai olemmeko kuitenkin tulevaisuudessa onnellisempia erillämme?!
Niin, liian usein pitkissä suhteissa aletaan pitää puolisoa itsestään selvyytenä ja sitten mennään helposti sivuraiteille; ei jakseta huomioida toista, edes pikkueleillä, puhumattakaan, että jaksettaisiin puhua syvällisemmistä asioista. Ja sitten joskus, ehkä vasta vuosien päästä, herätään siihen, että toinen ei enää olekaan se sama ihminen, johon aikanaan rakastui ja sitten ei enää edes jakseta tai haluta tehdä mitään suhteen parantamiseksi. Mutta silti niin usein jäädään siihen onnettomaan liittoon, koska ollaan niin totuttu siihen. Mutta tottumus on eri asia kuin yhteen kasvaminen. Tottumus ei tee onnelliseksi vaan ihan päinvastoin!
Vaikea se on nauraa, kun miehen ajatukset on rakastajattaren luona. Kotona käy vain hoitamassa arkiaskareet. Arki ei aina naurata. Ei ainakaan siinä vaiheessa, kun miehellä on kakkonen ja vaimo alkaa vaistoamaan, että miehen ajatukset eivät ole ihan siellä, missä pitäisi.
Ei se naurata. Se itkettää. Silloin miehen pitäisi tehdä valintansa, jättää rehellisesti joko kakkonen tai vaimonsa.
Mutta näyttää olevan niin, että ei se mies pysty olemaan rehellinen, saatikka sitten avoimesti sanoa, että homman nimi on nyt tällainen - mitä tehdään?
Kakkosten on helppoa olla niin iloisia ja rakastettavia.
Tuskin miehen kommentti on sinulle kakkonen rakastelun jälkeen seuraava "miten Mikon huomiset lätkätreenit hoidetaan, kumpi vie?" - teillä ei ole niitä arjen puuduttavia asioita.
Itse ainakin yritin pitkään pyytää miestäni viereen, saada pitkiä rakasteluhetkiä ja kahdenkeskisiä viikonloppuja. Mutta ei - en saanut. Ne oli varattu kakkoselle (en tietenkään sitä silloin tiennyt).
Surullinen totuus... Joka tuli sitten ilmi, kun koko homma lävähti käsiin. Eikä mies sitten kuitenkaan pystynyt lähtemään sen kakkosenkaan matkaan.
Mistä näitä tällaisia miehiä sikiää? Ja miten sitä itsekin aikanaan sellaisen kanssa joutui naimisiin? Silloin oli rakkautta, intohimoja ja halua. Juuri niitä asioita, joita nyt sitten jaettiin kakkoselle, mutta jätettiin vaimo huomioitta. Ei näistä miehistä tiedä, kun naimisiin menee, että kuka sitten rupeaa tuollaiseksi. Arpapeliä, kuten koko elämä...