Ensin totean, että hyvin monet eivät erolleen mitään voi ja pakko lähteä kierrätykseen, kun tulee aika.
Siellä harvaa kuitenkaan odottaa vihreät niityt: yksinäisyys, musta eromasennus, kylmä maailma, lyhyet pätkäsuhteet, niiden kariutumisen aihauttama tuska, mustausukkaisuusdraamat, laastarit, laastareiden laastarit..kilpailu joka käänteessä..
.
Tietenkin jotkut onnistuu paremmin, mutta useimmat joutuvat kohtaamaan yllä mainitun kolkon, yksinäisen maailman. Lisäksi ero pakottaa takaraivossa hyvin hyvin kauan.
Siellä harvaa kuitenkaan odottaa vihreät niityt: yksinäisyys, musta eromasennus, kylmä maailma, lyhyet pätkäsuhteet, niiden kariutumisen aihauttama tuska, mustausukkaisuusdraamat, laastarit, laastareiden laastarit..kilpailu joka käänteessä..
.
Tietenkin jotkut onnistuu paremmin, mutta useimmat joutuvat kohtaamaan yllä mainitun kolkon, yksinäisen maailman. Lisäksi ero pakottaa takaraivossa hyvin hyvin kauan.
Vastaukset 56
Vanhimmat
Asenteesta kiinni tuokin.
Minun ero oli erittäin tarpeellinen, siksi onnellinen: exästä eroon päästessäni paranin hetkessä vuosien parisuhdemasennuksesta.
Minulle ero oli väistämätön (mieheni halusi eron kun sairastuin syöpään ja luvattiin parivuotta elinaikaa ) hyviä ystäviä olemme myös hänen uusi perhe , aikaa on kulunut 30 v eikä syöpää ole näkynyt . Hyvä näin
Minkähän ikäinen mahdat olla?
En voi sanoa olevani erosta onnellinen. Olen onnettomampi nyt kuin huonossa suhteessa. Huonossa suhteessa kärvistelin, luopuen omasta haaveestani lapsista. Minä olin meistä se, joka oikeasti rakasti puolisoaan. Puolisoni oli se, joka rakasti vain itseään. Se on raadollista, ei avioero..
Jokainen päivä suren lapsettomuuttani, sitä, että en kertakaikkiaan lähtenyt kävelemään ajoissa. Jäin ikuisiksi ajoiksi lapsettomaksi, perheettömäksi, parisuhteettomaksi - menin avioon, koska se oli minulle ja meille osoitus siitä, että katsomme samaan suuntaan yhteisin toivein. Olinko muka niin rakkauden sokaisema, etten tajunnut mieheni rakastavan toista naista, sitä ettei hän halunnutkaan lapsia minun kanssani, että hän ei halunnutkaan olla naimisissa juuri minun kanssani..voi kuulkaa, erossa sydäntä raastavinta on kaiken jälkiselvittely omassa mielessä, kun ei tajunnut kuunnella itseään ja pelastaa itsensä ajoissa. Nyt olisi perhe jonkun toisen kanssa. Mikä pelkuri olinkaan, vaiko niin rakkauden sokaisema etten rakastanut itseäni enemmän kuin sitä toista..?
Eron kautta olen nähnyt ex-mieheni kaikki huonot puolet, ymmärtänyt kuinka väärin hän minua kohteli, kuinka vääristynyt oli hänen "rakkautensa" ja kuinka onneton olin kaikki ne vuodet - kun jouduin luopumaan kaikista omista haaveistani. Kunpa mies olisi tajunnut, että antamalla minulle minun unelmani, hän olisi pelastanut meidät kaikki ja avioliitonkin. Mutta ei, hän vain eli omaa elämäänsä välittämättä mistään muusta. Kiittämättömyys on maailman palkka, en voi muuta sanoa..MINÄ autoin häntä hänen urakehityksessään, MINÄ pakotin hänet hakemaan tiettyjä työpaikkoja, jotta hänen uransa etenisi, MINÄ luovuin kaikista haaveistani hänen eteensä ja listaa voisi jatkaa. Minkä ihmeen takia?? Ero tuli joka tapauksessa enkä tule koskaan olemaan enää parisuhteessa. Ikuinen yksinäisyys on tästä kaikesta aika ikävä tulos..
Ero oli tarpeellinen kyllä, mutta sitä se olisi ollut heti avioliiton solmimisen jälkeen, olisi pitänyt yrittää mitätöidä koko juttu niin olisi oma elämä pelastunut..
Se ei ole rakkautta, jos kärvistelee huonossa suhteessa. Se on riippuvuutta. Ex-miehesi ei ole pakottanut sinua luopumaan kaikista haaveistasi, vaan sinä itse olet luopunut niistä.
Olet nyt päässyt vapaaksi ex-miehestäsi, voit alkaa elää täyttä elämää. Maailma on täynnä muita ihmisiä. Hae kontakteja muihin. Maailma on myös täynnä lapsia, jotka kaipaavat aikuista lähelleen.
Sinun pitäisi löytää itsesi. Minusta sinulla on ns. pallo hukassa itsesi kanssa - siihen liittyy todennäköisesti vaikea masennus. Suosittelen lämpimästi lääkärissäkäyntiä.
Kirjoitatko mulle sähköpostiini [email protected] niin vaihdetaan ajatuksia.
Oikeesti et ollut hänen arvoisensa.Mieshän on narsissti kuten exänikin on.Nauti siitä mitä on ja tee mitä itse haluat elämälläsi.Mäkin yritän...
paarin viikon päästä astuu avioero voimaan. Mieheni halusi eron enkä kauaa pyristelly vastaan. Molemmilta rakkaus loppui. Parikymppisinä mentiin yhteen ja naimisiin, lapsia ei siunaantunut minun monien sairauksieni takia. Paljon teki mies minulle pahaa, mutta kasvoi lopulta melkein aikuiseksi.
Itse en voi edes kuvitellakaan parisuhdetta... miehiä saatan vilkuilla jonkun vuoden päästä kenties :) mut mitään en tällä hetkellä haikaile - en uutta enkä vanhaa.miestä :) Haluankin olla yksin, en pelkää yksinäisyyttä (ex oli reissuhommissa, joten sitäkin kautta yksinolo tullu tutuksi), haluan olla itseni herra ja tehdä just sitä mitä juuri minä haluan milloinkin tehdä. Ei tarvitse ottaa muita huomioon, kuin itsensä, ajatella vain itseäni.... elää kaikkea ihanaa, elää ihania tapahtumia, lähteä minne vaan keneltäkään kysymättä...! :) Exän piti saada suurinpiirtein viikko etukäteen tieto esim kyläilyistä. Koskaan, siis never, ei lähdetty extempore mihkään siltä istumalta eli todella tunneköyhää...istua töllön ääressä lomilla joka hlevetin ilta. No sepäs siitä. :)
"huh kauheutta": Ero tuli joka tapauksessa enkä tule koskaan olemaan enää parisuhteessa."
Miksi et tule olemaan enään parisuhteessa?
Minkä ikäinen olet, Huh kauheutta? Vaikutat masentuneelta.
Luota siihen, että kohtalolla ja elämällä on sinullekin jotakin hyvää varattuna, jos vain päätät ottaa vastaan. En tietenkään voi sinun puolestasi tietää tarkasti, mitä. Mutta paljon on sellaisiakin lapsia, jotka jo on tähän maailmaan synnytetty, ja jotka joutuvat sinnittelemään ilman äidinrakkautta. Kaikkia lapsia ei tarvitse itse ruumiistaan synnyttää. Jos lapsi tai lapset ja perhe ovat elämäsi suurin unelma, niin toteuta se unelmasi katkeran mutkutuksen sijaan.
Suhde kaikkinensa oli traumaattinen ja varsinkin näin jälkikäteen sitä oivaltaa vasta monta epäkohtaa. Silti, niin uskomatonta kuin se onkin, rakastin. Rakastan edelleen, mutta ehkäpä osittain ihannetta avioliitosta ja -miehestä..
Olen 40 eikä biologisia lapsia enää tule. Halusin omia, en muiden lapsia. Kaduttaa yrittämättä jättäminen. Jos voisinkin sanoa, että kaikki tehtiin eikä onnistunut. En voi..
Kyllä, olen masentunut lapsettomuuden takia. Olen yrittänyt suoriutua väkisin jo liian kauan, yrittää puhua itselleni "että ei se mitään". Ei onnistu enää. Nyt tuli se vaihe, että nyt en enää jaksa yrittää jaksaa. En jaksa enää keksiä sijaistoimintoja ollakseni "onnellinen". Olen masentunut kuitenkin siten, että suoriudun jokapäiväisestä elämästä, menen töihin ja olen siellä pirteä kun on pakko. Kotiin tullessa päivästä riippuen olen alakuloinen tai vähemmän alakuloinen.
En usko enää parisuhteeseen. Kyllä varmasti elämällä on vielä vaikka mitä annettavaa enkä siis ole luonteeltani perusnegatiivinen, päinvastoin. Mutta tulee se mitta täyteen positiiviseltakin ihmiseltä ja nyt olen päättänyt mutkuttaa.
Olet nimenomaan rakastanut mielikuvaasi exästä, et häntä itseään. Se on epätoivoista. Sensijaan, että etsit jälkikäteen epäkohtia liitostasi ja exästä, sinun pitäisi ottaa itseäsi niskasta kiinni ja alkaa etsiä positiivisia asioita ja miten teet elämästäsi paremman kuin koskaan ikinä.
Mutkuttamalla et voita mitään. Olosi vain huononee entisestään, teet väärin itseäsi kohtaan. Monet ovat halunneet omia lapsia eivätkä ole saaneet. Jotkut ovat adoptoineet lapsen tai alkanut sijaisvanhemmaksi. Tai hoitanut sukulaisten lapsia. Tai alkanut tekemään asioita, joka olisi lasten kanssa hankalaa tai mahdotonta ja nauttimaan elämästä muuten. Tosiasiat kannattaa hyväksyä sellaisenaan eikä mutkuttaa vastaan.
No okei, tämä on sinulle ikäkausi- ja elämänkaarikriisi. Annetaan sinulle lupa laskeutua masennuksen syvään kuiluun. Katsoa silmästä silmään totuuksia, ilman sievistelyjä, peittelyjä, vailla mitään miellyttäviä elämänvalheita. Kunhan lupaat aikanaan tulla sieltä kuilusta ylöskin, oman taistelusi taistelleena.
Minä teen parhaillaan suru- ja luopumistyötä suuren unelmani, onnellisen parisuhteen kuoppaamiseksi. Lapsia on kolme, ja päivä päivältä he ovat isompia ja taitavampia, valmiimpia nousemaan siivilleen maailman tuuliin. Ja sitten minä olen yksin. Kun en tähän 45 ikään mennessä ole kelvannut elämänkumppaniksi kenellekään toivomalleni hyvälle miehelle, niin se on hyväksyttävä että ei minulla kait sitten ole (enää) niitä ominaisuuksia, jotka tekisivät minusta parisuhdekelpoisen. Ehkä ei ole koskaan ollutkaan.
Opettelet joka aamu katsomaan itseäsi peilistä ja sanot sille:
Rakastan Sinua. Olen vahva. Selviän tästä. Elämäni muuttuu paremmaksi ja paremmaksi.
Älä anna itsellesi lupaa vatvoa asiaa loputtomasti. Aivosi ovat oppineet
jo ulkoa tuon saman ajatuskehän, ja toistavat sitä kerta toisensa jälkeen,
ellet katkaise sitä kierrettä. Opettele näkemään se mitä sinulla on , opi iloitsemaan siitä. Kuulostaa naivilta ja kornilta, mutta kun teet sitä pitempään, huomaat että
se toimii. Lue Louse hay`n kirja " Muuta ajatuksesi-muuta elämäsi "
Kirjoituksestasi tuli mieleen teini-ikäinen tyttäreni. Hän haluaa esim. harrastaa vain harrastuksia, jotka ovat liian kalliita. Sitten kiukuttelee, kun ei voi harrastaa MITÄÄN. Vaikka aivan hyvin voisi, jos valitsisi harrastukset kaikkien MAHDOLLISTEN harrastusten kesken.
Sinullekin jää vaihtoehdoksi surkutella lapsettomuuttasi lopun elämääsi tai tehdä elämästä mukava jotenkin muuten, kaikin mahdollisin keinoin. Eikö niin?
Ymmärrän sinua tosi hyvin. Myös minä olen tehnyt kaikki mitä oppaat neuvovat.
Matkustanut, käynyt kursseja, tavannut ystäviä, ottanut uusia harrastuksia. Minäkin rakastin, ja rakastan yhä. Kaikki tämä ns sijaistoimita ei ole muuttanut oloa kuin hetkellisesti.Alakulo ja ilottomuus vaivaa vaikka kuinka vakuuttaisi itselle muuta. Eli olen antanut periksi, väkisin ei unohda, mutta luotan, että aika hoitaa.Siihen tosin voi kulua kauankin.
Jepjep, sitä tässä nyt on yritetty tehdä vuosia, yritetty olla onnellisia vaikka en saanut mitä halusin. Nyt mä en enää jaksa eikä tosiasioiden hyväksyminen ole todellakaan helppoa.
Sinulla varmaan on lapsia? Siksi et voisi ymmärtää sitä, jos jollekulle on elämän loppu jos niitä ei ole eikä enää tule? Kun sinun lapsesi joskus kuolee onnettomuuden tai sairauden takia, niin minäpä tulen kertomaan sinulle että tosiasiat on vain hyväksyttävä, vaikka sinun tekisi mieli surra ehkäpä vuosikausia? Miltä kuulostaa? Jos sanoisin, että lakkaa suremasta, hyväksy tosiasiat tosiasioina..?
?? Ei ole ollenkaan sama lähteä pakosta kierrätykseen kuin aloittaa uusi itsenäinen elämä. Itse voi valita mitä tekee ja mihin menee. Jääkö yksin vai etsiikö seuraa ja ystäviä.
Minun maailmani on eron jälkeen hyvin lämmin ja ihana. Ystäville on enemmän aikaa. Ja uusi mies on paras mitä ikinä. Osaa mokoma tulkita tunteita, puhua ja pussata :). Ainoa mikä takaraivossa pakottaa on ex-liitto. Miksi kestin sitä ihan turhaan liian pitkään? Mutta kaikella on aikansa.
Kovan, kylmän maailman olen kohdannut. Mustasukkaisuutta, pettämistä, jatkuvaa kumppaninvaihtoa..ihmisellä ei ole mitään muuta arvoa kuin se markkina-arvo, mitä pariutumiseen tarvitaan. Toinen voidaan heittää menemään kuin vanha rukkanen, kun löytyy parempi. Ja parempiahan on aina olemassa!
Tämä on pintaliitäjien, ym loisijoiden maailma. Erityisesti naisista löytyy noita rahallisesti hyväksikäyttäviä. Sellaisen kanssa yritin olla aikani, muttei onnistunut. Hänelle merkitsi vaan pinnalliset arvot, merkkituotteet, hienot istumispaikat, korkeat statukset ym. Olii mieluusti maksattanut mulla laskut, mutta ei onnistunut.
Lisäksi tulee vielä kaikki, mitä henkilökohtaiseen eroon liittyy!
Niin että karttakaa tänne joutumista, ei ruoho viherrä!
Hei haloo. Jokainen on yksilö, jolla on omat rajansa, oma elämänsä. Mikäli arvostaa itseään, ei ole koskaan minkäänlaisten toisten määrittämien "markkina-arvojen" armoilla.
Tuo toisten varoilla eläminen on kyllä minullekin tuttua. Exän mielestä oli reilua, että minä maksoin kaiken, hoidin kodin ja lapset. Hän harrasti omiaan ja yritti esittää johtajaa. Onneksi pääsin hänestä eroon.
Ero on itselläkin menossa. Mies petti. Jättää riemumielin minut ja yhteisen lapsen. Löysi ulkomaantyökeikalla philippiiniläisnaisen ( joka kuppaa mieheltäni rahaa vaikka kuinka paljon, ja äijä maksaa). Mieheni haluaa tämän naisen kanssa lapsen.Aikanaan kysyin, että tehtäiskö toinenlapsi, mutt kieltäytyi jyrkästi vedoten olevansa liian vanha. Mutta nyt ei sitten olekaan liian vanha! Yllätys yllätys!! Ajattelin, että ero sujuisi mutkattomasti, mutta ei se taida enää niin mennäkään. No, asunnonhaku on meneillään ja odotan todella paljon, että pääsen pojan kanssa aloittamaan uuden elämän! Tuollaista pettäjää en huoli enää ikinä! On pettänyt jo vuosien ajan ulkomaankeikkojen varjolla. En enää ikinä ota itseäni niin paljon vanhempaa miestä! Ukkoni on minua 11 vuotta vanhempi. Aikaisemmin sanoin etten huoli enää miestä elämääni, mutta koskaan ei pidä sanoa ei koskaan. Elämä voittaa vielä, olen varma siitä!
Naimisiin meno on yksi tyhmin asia,minkä voi tehdä.. Mikään ihmissuhde ei ole sen väärti..Heti,kun sanoo tahdon ..nii toista saa miellyttää ja antaa kaikkensa,sekään ei välttämättä riitä..vaaditaan,vaaditaan ja valitetaan....
Miksi mennään naimisiin ? no siksi,koska rakastetaan toista niin PALJON..mutta mitä se rakkaus on..toisten ihmisten alentamistako???
eikä se avioliitto ole vanhuuden turvakaan, jos ei kunnioita toista..
Onpas elämäsi harvinaisen mustaa ja synkkää. Tarvitsisikohan sinun käydä työstämään sitä mielekkäämmäksi?
Olen eronnut parisen vuotta sitten. Erosin nimenomaan exästä, en esim. hänen sukulaisistaan. Ei ollut eromasennusta. Miksi pitäisi olla? Elämäni on antoisampaa kuin ikinä. Pätkäsuhteita ei ollut koskaan ollut. Ei kumppaneissa eikä ystävissäkään. Jos olisi ollut, niin tuskakin olisi pätkempi... Toisaalta tuntisin eniten tuskaa suhteessa, josta olisi yhtä vaikea päästä eroon kuin exästä. Kyllä aikuisen ihmisen täytyy osata päästää tarvittaessa irti. Uusi miesystävä on ollut vuoden päivät. Kyllä vaihtamalla paranee.
lapseni pitää miut järjissäni.ex.n kusetukset oli liikaa ku loppu ruokakin kotoa,ku olin saikulla.ex.n suku anto tappo uhkauksen viime kesänä.avioliittoneuvojal myöns sen lopulta ku pyysin sitä todistaa ni vala estää puhumast mitään.kaikki puheensa pyörsi joka viikko.nyt sukunsa on ylipuhunut lapseni ja sossus väännetään kättä muista lapsista.ex haluu talomme myyntiin et vois jatkaa entistä tuhlaustapaa ja saada miut viel elarimaksajaks.eikö oikeudessa pitäs puhua totta ja kertoa kaiki asiaan liittyvät eli olellinen???arvaas kertoko toinen .sain tiedot vast 2tuntia myöhemmin.lapsemme ja minä halutaan pitää kotimme mut ex. ja suku yrittää estää sen.oon valmis 25v.lainaan ja ex sais unelmiensa kämpän.suvulla on luurankoja kaapis tiedän ne siks tappo uhka tulikin päälleni.mut pärjätkää .lapset antaa meille voimia jaksamaan huomiseen.ja niiden turvallisuus...ei enää pelkoa
Kukapa voisi pienille lapsille selittää miksi yksi kaunis kesäpäivä isä päätti ettei enää rakasta. Miten joku voi olla niin itsekäs, sitä en vieläkään ymmärrä. Tästä nyt kulunut puoli vuotta ja edelleen 4 pientä elämänsä vasta aloittanutta miettii miksi? Minä en löydä mitään hyvää tästä, vanhaan ei ole paluuta. Minut vaihdettiin nuorempaan neitiin, lapset unohdettiin ja kaikesta elatuksesta yritetään luistaa. Koti viedään alta, vaikka olisin valmis lunastamaan lainat, mutta itsekkyydessään ei hän voi sellaista sallia, hänhän menettäisi 10t. Sen verran arvoa hän lapsilleen antaa. Täällä yksin mietin lasten sairastaessa, kestetäänkö aamuun vai raahaanko kaikki yöllä sairaalaan. Ei minulla mitään hätää ole, mutta nämä pienet, jotka yhtäkkiä, varoittamatta saavat opetella elämään ilman isää. Välillä mietin kumpi pahempi lapsille, menettää isä onnettomuudessa vai näin???
Tiedän tunteen. Poika ei ymmärrä, miksi isi ei enää tykkää äidistä. Äiti vaihdettiin nuorempaan ulkomaalaiseen naiseen. Niimpä... Ukko on kertonut sille naisellensa, et aikoo maksaa elatusapua mahdollisimman vähän. Se nainen ruinaa koko ajan rahaa ja auta armias jos minä pyydän niin tulee kauhea riita! Sille toiselle naiselle rahan antaminen on kuulemma eri asia. Millähän lailla? Toivottavasti löydän asunnon pian, että pääsen tästä helvetistä pois. Mies toivoo et se pääsis pian Kiinaan sen naikkosensa luo. Unohtaa poikansa samantien, vaikka muistaakin välillä leikkiä isää.
>Hei mindy ! Todella koskettava tarinasi. en ymmärrä miehenä mitä miehesi
näkee kiinalaisissa naisissa, no kai jotain. Toivon sinulle jaksamista
ja valoisaa tulevaisuutta.
Lapsen mieli on todella haavoittuva. Surullista on se että lapset monesti kärsivät siitä kun vanhemmat eroavat. Itse olen jätetty mies enkä tingi yhdestäkään hetkestä lasten ajasta. Onneksi meillä ero kaiken paskan jälkeen on mennyt kohtuu hyvin ja saan jakaa ajan lasteni kanssa vuoro viikoin. Valitettavasti miehistä löytyy niitä kusipäitä jotka hylkäävät lapsensa miltei kokonaan. Prosentuaalisesti tilasto on naisten puolella.
Vastuu on kuitenkin sitä että turha on valittaa omasta sopasta. Jokaisesta eronneesta löytyy syynsä. Jos on lapset, ne ovat. Minulle ei ole tuskaa viedä lasta sairaalaan kun hän on kipeä. Enkä taatusti omalla viikolla soita exälle kuin äärimmässä hädässä kun apua tarvitaan.
Lohdutukseksi yhoille sanoisin että lippa ylemmäs.
Mihin ihmeeseen aloittaja "kokemista on" (varmaan tarkoitti "kokemusta on") perustaa mielipiteensä, jonka hän vielä yleistää? Monen avioliitto kariutuu loppujen lopuksi henkiseen yksinäisyyteen, läsnäolon puutteeseen, ja yhteyden puuttumiseen, mustasukkaisuusdraamoihin (tämän allekirjoitan 100%), henkiseen väkivaltaan, joillakin fyysiseen.
Monen on opeteltava pärjäämään taas yksin, ja ennen kaikkea nauttimaan yksinolosta - se kun voi olla todella ihanaa. Itselläni ei ero pakottanut takaraivossa kovin kauan, sen sijaan henkinen pahoinpitely pakotti kyllä parikin vuotta takaraivossa, koska olin naimisissa narsistin kanssa.
Miksi yksinolo nähdään kielteisenä asiana. Aina kun jotain päättyy, tulee uusia mahdollisuuksia, ja ellei vanhaa siivoa pois, ei ole uudellekaan tilaa. Itselleni on tärkeintä rauha, sekä parisuhteessa että yksin, ja jos sitä "rauhaa" ja sopuisuutta parisuhde tarjoa, sellaiseen ei kannata jäädä, elämä on liian lyhyt haaskattavaksi.
Minä en kaipaa avioliitosta yhtikäs mitään, enkä ikinä voisi kuvitella palaavani samaan suhteeseen - nyt on hyvä ja olen onnellinen. Minulle eroaminen tarkoitti lähinnä pelastumista, enkä halua jäädä talon raunioille mietiskelemään jospa, eipäs, kylläpäs, entä jos - elämä jatkuu ja se tuntuu joka päivä aina vain paremmalta. Vanhaan ei ole paluuta, joten ei sinne kannata myöskään haikailla. Varmasti hyviäkin hetkiä oli, mutta ei siinä määrin, että mitään niistä hetkistä jäisi kaipaamaan. Pari kertaa avioliiton ja eron läpikäyneenä, ei jaksais vähempää kiinnostaa, kuitenkin uskon, että sellainen sopiva mies joku päivä löytyy, nyt täytyy olla vähän tarkempi - saman katon alle en välttämättä edes kenenkään kanssa halua, seurustella voi, thats it. Kun nuorena aloittaa, ehtii kokea ja oppia kaikenlaista.
Kyllä, eron jälkeen oli aluksi edessä raadollinen maailma. Juuri näitä baarisuheita, todella rikkinäisiä ihmisiä ja epätoivoa kauhamitoin. Yhden yön suhteita joiden jälkeen tunsi itsensä ällöttäväksi jätetunkioksi. Ja aina olin valmis ihastumaan, rakastumaan, yrittämään. Tarpeeksi monen "suuren rakkauden" jälkeen (miehiä, joilla sitten loppujen lopuksi oli aina vaimo, tai muita keskeneräisiä juttuja) päädyin tajuamaan että onni on lopulta omien korvien välissä. Minullahan oli valtavan upea elämä, lapset, työ, ystäviä. Siinä oli kyllä opettelemista, Tää saattaa kuullostaa kliseiseltä, mutta kun lopettaa etsimisen niin se oikea löytyy. Niin kävi mullekin, ihana sinnikäs mies jolle annoin pakkeja kerta toisensa jälkeen on yhä rinnallani. Ja tää on vakavaa, oikeaa rakkautta. Viestini on: eläkää ihmiset! Päivä kerrallaan, koskaan ei tiedä mitä kulman takan odottaa!
Tuota lausetta olen "etsinyt": onni on lopulta omien korvien välissä! :) Niinhän se juuri on! Itse olen vasta eronnut ja, multisairas, sairaslomalla työttömyydestä (en eron takia saikulla :), korvia myöten veloissa, välillä surullinen lapsettomuudesta, mutta siltikin jotenkin niin onnellinen ilman exääni. :) Jälkeenpäin ajateltuna ja muistellen ilmapiiri oli usein kireä, ei paljoa puhuttu, ei hellyyttä, ei kosketuksia ilman että sen täytyi aina päättyä seksiin. Jossain vaiheessa rakastelu muuttui seksiksi. Mieheni oli ja on pinnallisempi kun minä, ja materialisti ja varmasti huomas, jos naapuri oli ostanut uuden auton tms. Itse en sellaista huomaa eikä jaksa edes kiinnostaa.
Hyvää kevään odotusta! :)
Niin aviossa kuin eron jälkeen on tiedettävä mitä haluaa ja miten sen voi todennäköisemmin saada. Jos haluaa uuden vakavasti otettavan miehen, on lähes sula mahdottomuus löytää häntä baarista! Puhumattakaan, että pokaa baarista miehen ja heittäytyy yhden yön suhteeseen. Olet ollut täysin muiden vietävissä, mutta se ei johdu raadollisesta maailmasta vaan sinusta itsestäsi.
Itse sain kylmää vettä niskaani syksyllä kun sain tietää mieheni suhteesta toiseen naiseen.Pitkä avioliittomme oli jo voinut huonosti,emme pystyneet puhumaan asioista,oli paljon loukkaantumisia ja pettymyksiä puolin ja toisin.Koin että yritin pitkään pitää perheen kasassa,3 yhteistä lasta.Mutta kun raja tuli vastaan,ero oli väistämätön.Mitään niin raskasta en ole kokenut elämässäni.On ollut itkua ja ahdistusta,ikävää ja luopumista.Välillä valoisampia hetkiä,onneksi.Ihanat ystävät ovat jaksaneet kuunnella ,hain myös ulkopuolist ja lääkitystäkin vaikeimpiin hetkiin.
En olisi enää halunnut joutua "sinkkumarkkinoille".Nyt ei tosin ole aika vielä edes uuden suhteen,vaan pitää koota sydämen rippeet ja itsetunto kokoon.
Jälkeenpäin näen paljon asioita joissa joustin omalla kustannuksellani ja nyt tunnen helpotusta että sitä ei tarvitse kokea.Mutta haikeudella muistan myös perheemme hyviä hetkiä.Toivon voimia kaikille erossa kärvisteleville.Joskus se aurinko vielä paistaa.
Tunnistan itseni niin tekstistäsi, ihan kyynel vierähti muistaessani omaa tuskaani ja lasteni tuskaa. Myös minä olen tajunnut kuinka hyväksikäytetty, maahan poljettu, itsestään selvyytenä otettu olin ja olen helpottunut että enää minun ei tarvitse sitä kokea. Mutta kyllä ne hyvätkin hetket on muistossa ja silloin tulee ikävä edelleen ja suru, elämä vaan jatkuu ja ehkä joku päivä jotain hyvää taas tapahtuu. Lapset ovat syy miksi en kadu elämää hänen kanssaan, muuten varmaan sen tekisin. Annoin monta hyvää vuotta turhaa ihmiselle joka ei arvostanut.
>Niin kyllä se on raadollista naiselle jolla jäi lapset. Itselle jäi kaksi 2 v ja 4v
lapset ja joskus tekisi mieli käydä bilettämässä ja hakea miesseuraa.
Miten lähdet ku ei ole hoitajaa ja mies ei ala silloin hoitamaan. Minä naisena
kyllä joskus haluaisin miehen hyväilyjä ja muutakin mutta kai tässä on luotu
olemaan yksin. Olisihan se mahdollista kun lapset nukkuu niin käydä
jossain autossa hoidossa ? Kotia en voi tuoda ketään urosta.
Minä tappelen nyt itse että saan yksinhuoltajuuden 3-v tyttäreemme. Vaimolla tuli sairauden aiheuttama mania päälle ja tytär vaikka nuori onkin ei halua äidilleen mennä. Vaimo löysi heti netistä uuden tai no muutamia miehiä itselleen ja nyt lapsi jäikin 1kk minulle koska tuleva ex vaimo halusi mennä ympäri suomea miehiään tapaamaan. Olen todella surullinen koska rakastin häntä ja edelleen rakastan, mutta rakkaudella en voi parantaa häntä valitettavasti. Masennuksen minulta on pitänyt poissa oma tytär pelkällä läsnäolollaan, onneksi voin kuitenkin turvata tyttäreni lapsuutta edes jotenkin. Haluaisin tyttären äidin käyvän hoidossa jotta tyttärellämme olisi molemmat vanhemmat joihin tukeutua, mutta takaisin en enään häntä halua... En enään jaksaisi kolmatta maniaa nähdä.
Voi hyvänen aika! Eikö sun ole mahdollista palkata joku, vaikkapa opiskelija, ettei tarvitse jättää lapsia sekunniksikaan yksin? Kyllä lastenhoitajia löytyy pientä maksua vastaan. Parempi kai sekin kuin sosiaalitantat seuraavana päivänä oven takana? Tai jos päästäisit vieraan miehen kotiinne, et voi tietää millanen psyko sieltä pään sisältä paljastuu... Asuimme aikoinaan kerrostalossa ja eräänä yönä heräsin siihen kun yläkerran yh-äiti oli lähteny ostamaan tupakkaa (ei menny tuo selitys läpi viinalle haisten) ja n. 5v. tyttö parkui täyttä kurkkua porraskäytävässä äitiään. Muitakin asukkaita heräsi, joku soitti poliisit ja äitikin kotiutui juuri kun poliisit olivat tulleet. Jotain seurauksia asiasta tuli, kuulin jälkeenpäin. Ko. yh oli reilut parikyt vuotta.
Minä en koskaan saanut lapsia monien fyysisten sairauksien takia eikä suru lapsettomuudesta katoa koskaan. Emme koskaan kyllä yrittäneetkään, mutta enpä saanut lääkäriltä koskaan lupaakaan. Olen erittäin lapsirakas nainen eikä sitä silloin teininä koskaan ajatellut, että joutuisinkin elämään elämäni näin sairaana ja ilman lapsia. Onneksi minulla on 4 pikkusiskoa ja heillä pieniä(kin) lapsia. :)
Psyykkinen sairaus on kova paikka parisuhteessa,varsinkin silloin jos sairastunut itse ei ole halukas ottamaan hoitoa vastaan.Siinä ei voi kuin pelastaa sen mitä pelastettavissa on.Mutta muista että vaimosi ei tee asioita ilkeyttään,maniassa mennään lujaa.Voimia sinulle,pidä hyvää huolta itsestäsi myös.
Ymmärrän tai ainakin yritän ymmärtää häntä täysin rinnoin nyt vaikka vaikeaa se onkin, eipä hän tätä sairautta itselleen ole valinnut. Yritän pelastaa lapseni ja samalla kuitenkin vaimoni myös hoitoon saamisen kautta.
Sanoisin noihin hellyyden puutteisiin, että älkää missään nimessä ruvetko aivan hulluiksi ja kaikkien syliin tunkeko itseänne, sillä siitä seuraa vielä suuremmat itkut.
Koettakaa etsiä oman sukupuolen seuraa, joka voi vierailla kotonanne, parannatte maailmaa, toinen perhe voi olla jopa yökylässä, kyllä se hellyyden tuska helpottaa kun hyvä keskustelukumppani ja ystävä tähellä, ei sen tarvitse olla mies. Sillä tuskin se sen paremmaksi muutuu vaikka uuden uroonkin siihen otat, ihan on varmasti samat tavat miehellä kuin miehellä. Tai sitten hän on sellainen tossukka, että siihenkin kyllästyt.
eli kannattaa aina yrittää löytää se jatko entisen kanssa, niin välttyy kuitenkin suuremmilta suruilta. Jokainen ero syö lompakkoa ja aina aloitetaan alusta, ei sekään kovin hääviä ole.
satuttaahan se jos toinen ei oikein välitä, mutta miehetkin muuttuu kun tällää tarpeeksi suuret rajat ja alkavatkin välittää niin sinusta kuin kodista, on vain kurinpuutetta moni sekoilu.
Yksi äiti tuossa kirjoitti, että hän sanoi, että lapsia et sitten näe enää koskaan jos lähdet, ja niin loppui miehen halut lähtöön ja paransi tapansa.
Ja akkana älä turhistä rähjää, äläkä vaadi aina sisustuksen uudistusta, pitää ymmärtää rajansa, eikä poukkoilla aian kaupoissa ja etsimässä jotakin.
Ulosmenotkin olisi syytä olla yhteisiä, eikä tyttö tai poikaporukoiden menoja perheellisellä. kotiin voi kutsua perheitä käymään iltaa istumaan, niin meilläkin oli nytkin pressan vaalien aikaan kumpankin vaalipäivänä vieraat yhdessä katsomassa tulosta.
Nimenomaan. Itse kaipaan elämääni kumppania, ystävää ja rakastajaa. Luulin, että se olisi yhden ihmisen työ - mutta missä niin on kirjoitettu? Nyt etsin nuo kaikki kolme erikseen, enkä sekoita noita odotuksia yhden ihmisen harteille...
Jokaisella on oma maailmansa. Suurimmaksi osaksi se on sellainen joksi sen itse tekee. Minun eronjälkeinen elämä on todella hyvä, ettenkö sanoisi fantastinen verrattuna ex-liiton viimeisiin vuosiin. Minulla on uusi miesystävä, mutta yksinäisyyttä en pelkää yhtään. Yksin täällä synnytään ja yksin kuollaan. Parisuhteet menee vinkuralle, jos liitossa toinen tai molemmat eivät ole itsenäisiä ihmisiä. Tunnekoukut puolisoon ovat enemmän kuin yleisiä.
Kati*, kauanko sulle meni, että opit yksin olemaan silloin alussa?
Entä jos suhteessa toinen ei ole itsenäinen, niin millaisia ongelmia se aiheuttaa?
Eron jälkeen nautin yksinolostani. Sen tiimoilta ei ollut mitään ongelmia.
Jos toinen suhteessa ei ole itsenäinen, se aiheuttaa ainakin ripustautumista kumppaniin. Ikäänkuin eletään toisen kautta eikä omaa elämää. Tottakai tästä seuraa se, että pyritään tarkkailemaan kumppania, rajoittamaan - sitomaan toinen kiinni, vaikka väkisin. Mikäli sitominen ja rajoittaminen ei suju, ja toinen vaikka alkaa puhua erosta, niin silloin epäitsenäisen elämä horjuu totaalisesti. Yleensä epäitsenäiset kuvailevat eroaan: "se tuli aivan yllättäen", vaikka kaikit merkit ovat olleet näkyvissä jo vuosikaudet. Kumppani on voinut monta kertaa kertoakin eroaikeistaan, silti ero tulee toiselle "yllättäen" kuin ensilumi autoilijoille.
Epäitsenäisellä on huomattavan paljon suppeampi lähipiiri kuin puolisollaan. Ystäviä ei yleensä ole yhtäkään. Hän ei halua tai ei voi liikkua missään ilman kumppaniaan. Jotkut kulkevat niin työmatkat kuin käyvät kerrostalon roskiksellakin yhdessä. Jos käydään yhdessä jopa roskat viemässä, silloin on jo kysymys molempien epäitsenäisyydestä. Elämä järkkyy, kun toinen löytää itsenäisyytensä tai vaikkapa sairastuu ja joutuu pitkäksi aikaa hoitoon.
Kati, mulla ollut suuria vaikeuksia erota ripustautuvasta naisesta, onko sulla ollut sama tilanne? Jos oli, niin miten selvisit irti?
Ero ripustautuvasta vaimosta on vähän eri juttu kuin ero erakoituneesta persoonallisuushäiriöisestä miehestä. Yleiset asiat ovat silti jotakuinkin samoja:
1. Täytyy olla asiassaan ehdottoman varma (vaikka ei todellakaan tiedä yhtään mitä tuleman pitää)
2. Jakaa eroprosessi osiin aikajanalle. Erosta tulee helposti mahdollisimman vaikea, jos kuvittelee pääsevänsä heti maaliin. Hitaasti, mutta hallitusti hyvä tulee. Tai pikemminkin tulee paras huonosta :D.
3. Avoimuus on hyvässä suhteessa hyvä juttu, mutta ennakoitavan vaikean eron hetkellä todella paha. Täytyisi osata tuoda julki itseään tosissaan, vakuuttavasti, tahdikkaasti. Vain asioissa, jotka on tarkkaan harkinnut.
Ainakin itselläni oli jo kauan ennen lopullista eroa tuntuma, että kaikkea mitä sanon voidaan käyttää todisteena minua vastaan. Tämä osoittautui todeksi eron loppusuoran aikana, ikävä kyllä. Ellen olisi pohtinut, miettinyt, vääntänyt ja kääntänyt miten mahtaisin sanani parhaiten asettaa, erosta olisi tullut aivan järkyttävän kamala.
4. Hermot täytyy hillitä aina. Paineita voi mennä vaikka metsään huutamaan, mutta jokaista poikkipuolista sanaa on vältettävä, pysyttävä vain asiassaan siinä muodossa kuin sen on halunnut sanoa. Mitä paremmat näyttelijän lahjat on, sitä paremmin kaikki sujuu.
Kuinka pahasti ripustautuva vaimosi on?
Eikö kukaan ole eronnut sovussa? Eikö sekin ole mahdollista?
Jos rakkaus loppuu niin miksi kukaan enää tahtoisikaan elää
yhdessä. Ero on parempi myös sille joka vielä rakastaa kuin
elää kulississa tai valheellisessa avioliitosta. Luulisi että aikuiset
ihmiset voisivat sopia asioista. Tietysti nuo mielenterveysasiat
voi sekoittaa.
Eron jälkeen en ole kokenut yksinäisyyttä. Liittoni aikana sitäkin enemmän. Eromasennus ei ole myöskään vaivannut. Pikemminkin eroilo :). Kylmä maailmani oli vain ex-liiton aikana, lämmin heti sen jälkeen. Pätkäsuhteita ei ole ollut. Jos olisi, niin niiden mahdollinen kariutuminen ei haittaisi. Ainoastaan se haittaa, jos kumppanista ei pääse niin halutessaan eroon. En yleensäkään ymmärrä ihmisiä, jotka haluavat viimeiseen asti ja vuosia ylikin roikkua suhteessa, jota toinen ei halua jatkaa.
Ei nyt oikein mätsää nämä meidän maailmat.
Ja aluksi olin se joka kyttäsi.manipuloi ja vangitsi toisen. 11v liitto kesti ja vaimoni hermot. ero tuli viime syksynä, asunnon ositus lasten tapaamiset saimme hoidettua mallikkaasti. sain oman asunnon läheltä lapsia. mielenterveyteni alkoi reistailla ennen joulua ja käännyin ammattiväen puoleen ja ekaksi diagnoosi oli vuosia kestänyt vaikea masennus. nyt olen käynyt läpi pienen hoitojakson sairaalassa ja päässyt keskustelemaan asioista jotka on häirinnyt minua vuosia.. masennus ja tunnekylmyys on lääkäreiden mukaan saattanut alkaa jo 2.5v kun äitini kuoli tapaturmaisesti. 10-12v iässä koettu hyväksikäyttö on ajanut piiloon loputkin tunteet. tiedostan vasta nyt että olin x:n kanssa yhdessä koska hän oli ja on edelleen vahva nainen jota vastaan oli helppo kapinoida. on onni että maassamme on hyvä perusterveyden hoito jonka piiriin minäkin pääsin. ja toivotaan että hoito ja lääkitys oman parantumisen halun lisäksi purevat. eli voi erosta jotain hyvääkin seurata. Rankkaahan tämä eron jälkeinen aika on ja haastavaa. välit x:n ovat parantuneet vaikkakin tahdon aivan omaksi parhaakseni pitää ne "virallisella" tasolla,vaikka kaipaisinkin hänen seuraansa ja varmasti ystävyytemme voisi jatkua niin parempi ottaa asioihin etäisyyttä.. tulipa sekava kirjoitus ..sorry
Taitaa moni ero tpahtua niinkin, että toinen koko ajan vuositolkulla laiminlyö perheensä, aina hänen menonsa ovat tärkeitä, on slaisia menoja ja kavereiden kanssa menoja. Saattaa olla jopa salasuhdekin.
Toinen on aina yksin kotona, vastaa kaikesta. Huolehtii lapsista ja kaiken lisäksi hoitaa perheen raha-asiatkin omista palkoistaan , kun toisen menot vievät hänen varojaan niin paljon.
Kun tätä on kestänyt tarpeeksi kauan, saattaa toinen sairastella olla väsynyt, mutta kun viimein tekee sen että lähtee tekemään samaa eli jätää puolison kotiin vuorostaan yksin, ilman hellyden sanaakaan tai muutakaan apua , voi tapahtua se kostokin pettämisellä.
No tietenkintästä tämä vaimo, joka on kidutettu sairaaksi ja täysin unohdettu kotiin merkitään kodin rikkojaksi, häntä syytetään ja solvataan vielä eron jälkeenkin jopa hänen vanhempiaan.
Ja niin tämä ritari saa jatkaa samaa peliään edelleen.
Kuinka moni nainen on ajanut itsenä aivan loppuun tällaisen ritarin vuoksi.
juuri näin ja ritari rakentaa uutta elämää uuden naisen kanssa ja tietysti ritarin mielestä uusi nainen on paljon ihanampi kuin vanha ja kärsinyt vaimo, mutta ritarikin vielä huomaa, miksi olin niin tyhmä ja katuu katkerasti, myös kärsii syyllisyydestä vaikka pitäisikin olla ritarillinen, ritari yksin voi jopa itkeä tihruuttaa...
Sainpas paljon voimia lukiessani näitä juttua! Olin jo ajatellut olevanikin vain kierrätyskamaa joka jouttaa junan alle...
olen elänyt pitkässä liitossa hoitaen vaativan työn, kodin ja lapset. Kituuttaen elänyt elämäämme viiden lapsen ja miehen keskivaikean masennuksen tuomien lisien kans, rahahuolien täyttämää elämää. Huolet, jotka johtuvat miehen yrityksen epäonnistumisesta. Luulin meidän selviävän vaikeuksista, jos vain tarpeeksi yritän, suoritan, toivon ja rakastan. Tsempannu, että kyllä tästä selvitään! Eihän se OIKESTI TODELLISESSA ELÄMÄSSÄ NÄIN MENE! Riman ali mennään siitä alimmasta kohdasta: tunteakseen jotain miehellä on toinen ja haluaa avioeron. Miten minä korkeasti kouluttu nainen olen alistunut tähän: tekemään leipätyöni, kaiken kotona ja hoitanut rullaavaan arjen, enkä ole vaatinut mitään???eihän se edes koskaan ole imuroinut saati ruohoa leikannut?? miksei hälytyskelloni ole soineet? Miten olen voinut olla niin tyhmä? Hermoni osaan hallita, olla viilipytty, mutta nyt erossa huomaan olevani tyhjän pääällä, Varmistakaa ihmiset selustanne, kun menette naimisiin! Se on järkevyyyttä eikä se poissulje romantiikkaa ja rakkautta! Ehkäpä tästä selviän ilman junia...
Otan osaa kokemukseesi, tiedän tuon tunteen kun kaikkensa on tehnyt perheensä eteen ja miehen kiitosta ei saa koskaan, päinvastoin. Mietin itsekin, olenko lähimmäisriippuvainen vai miksi kestin vuosia kestänyttä piinaa. Katselin viisitoista vuotta expuolison entisen yrityksen rahasotkuja, hänen pitkäaikaistyöttömyyttä, masennusta ja kyvyttömyyttä osallistua talouden hoitoon. Viimeiset vuodet olinkin käytännössä yksinhuoltaja lasten kanssa, kun mies lähti siinä vielä toiselle paikkakunnalle opiskelemaan. Ei se taloudellista tilannetta ainakaan parantanut, päinvastoin. Käytännössä hoidin perheen arjen, lasten elättämisen ja kasvatuksen sekä yritin pitää yrityksestä tulleita velkojia hiljaisena, joissa roikuin tahtomattani. Mikään ei näköjään riitä, mies olikin asunut viikot (useamman vuoden ajan) toisella paikkakunnalla toisen naisen kanssa. Mitta tuli täyteen ja sain sopivan hetken erota, lapsetkin olivat varttuneet. Henkisesti olin helpottunut, kun en tarvinut kuunnella exmiehen masennuksesta johtuvia syytöksiä ja painostusta. Mitä minulle sitten jäi? Ajattelin, että pääsen jo lopulta eroon exmiehen sotkuista, mutta en velat jäivät lopulta minun kontolleni. Asiat on nyt laitettu lopulliseen hoitoon ja jonain päivänä toivottavasti en tarvitse enää niitä murehtia. Lapsistani olen ylpeä ja iloinen. Uusi ihmissuhde on tuonut myös valoa arkeen. Miten sitä osaakaan arvostaa normaalijärkistä ihmissuhdetta vuosien piinan jälkeen. Paistaa se päivä meille kaikille joskus.
Selviät varmasti. Ota vaikka asianajaja hoitamaan omalta kannaltasi ero niin hyvin kuin mahdollista, että saat jotakin hyvitystä raatamisestasi toisten eteen. Et ole vielä ikäloppu, joku kiva mies sinusta saa vielä rakkaan ja luotettavan "tyttöystävän".
Eron jälkeen alkaa uusi ihana aikakausi elämässä. Ainakin minulla.