niin, siinä kävi sitten, pitkän ja piinaavan pommittamisen jälkeen työkaverini, sai minusta yli otteen ja sai minut lähtemään kanssaan kahville. Huomasimme kuitenkin pian tulevamme hyvin juttuun keskenämme, ja tapaamiset jatkuivat ja tihenivät. Mies kertoili työhuolistaan, masennuksestaa, harrastuksitaan. Olin kuulemma hänelle ainut joka häntä kuunteli ja ymmärsi. Hänellä ei ollut kavereita. En oikein kyllä uskonut, asiaa alkuunkaan, mutta mitä sitä jos toinen haluaa imarrella. Miesten jutut olivat kuulemma kaverien kesken vain humalaisten ja känniläisten juttuja.
Ensimmäiset pari vuotta tapailimme ja reissasimme tiiviisti, tämän jälkeen kyllästyin mokomaan päättämättömyyteen ja katkaisin välit kokonaan, vaihdoin työpaikka. Hän onki työantajani ja yhteystietoni , pian annoin taas anteeksi ... Itselläni on uudessa työpaikassa tosi vaikeeta, irtisanouduin pian ja olin hetken aikaa työttömänä. Saman vanhaan työpaikkaa olisin ehkä päässyt, mutta en halunnut mennä sillä halusin pitää etäisyyttä mieheen. Tunteet ja työ pitää sentään erotella. Ja muutenkin hän oli aiemmin jo haitannut keskittymistäni, jatkuvilla puheluilla ja sähköposteilla. Itse otin koko 5vuotisen suhteen ajan todella harvoin häneen yhteyttä, siis soittelija tai kirjoittelin viestejä. Hän oletti, että olen aina hänen tavoitettavissa, aikataulutan menoni hänen suhteen jne.
Pikkujoulu aikaan kuitenkin sattui niin, että suhde vakavoitui. pistin hänet päättämään alkaako elämään kanssani vai jättääkö rauhaan. Pariin kertaan ravistelin häntä, lopputuloksena vain se että hän otti ja häipyi reiluksi kuukaudeksi ei vastannut puhelimeen, ei viesteihin...Itse sairastuin, jouduin sairaalan sukulaiseni auttoivat minua, jotta pärjäsin leikkauksen jälkeen kotona jne.
Mies on luvannut selvittää asiat, ei mitään tulosta. Itse olen katkera, hän tuhosi , hukkkasi elämästäni 5vuotta, taas on nollapisteessä ihmettelemässä mistä löytäisi uuden ihmissuhteen...kunnollisen sellaisen. Tuon viiden vuoden aikana häipyi myös se aika, jolla olisin voinut saada perheen, hankkia lapsi . Nyt olen jo 41, ei turha toivo haaveilla enään.
Samoin hän tuhosi työurani tuossa hyvässä ensimmäisessä työpaikassa. Lähdin pois itse sieltä. Nyt olen seuraavissa paikoissa saanut vain toissijaisia töistä, joita ei arvosteta milläänlailla. Samoin olen masentunut, kun työ ei ole tarpeeksi mielekästä ja antoisaa.
Tietysti on turhaa syyttää, ketään omasta elämästään. Mutta en voi muuta,kuin olla todella katkera hänelle ; tuhottu rakkaus suhde, tuhottu ura ja haaveet perheestä.... En tajua millä tästä jaksan eteenpäin, lama tulossa ja työpaikka vielä menossa alta, kotona ei ketään kenelle puhua.
Ensimmäiset pari vuotta tapailimme ja reissasimme tiiviisti, tämän jälkeen kyllästyin mokomaan päättämättömyyteen ja katkaisin välit kokonaan, vaihdoin työpaikka. Hän onki työantajani ja yhteystietoni , pian annoin taas anteeksi ... Itselläni on uudessa työpaikassa tosi vaikeeta, irtisanouduin pian ja olin hetken aikaa työttömänä. Saman vanhaan työpaikkaa olisin ehkä päässyt, mutta en halunnut mennä sillä halusin pitää etäisyyttä mieheen. Tunteet ja työ pitää sentään erotella. Ja muutenkin hän oli aiemmin jo haitannut keskittymistäni, jatkuvilla puheluilla ja sähköposteilla. Itse otin koko 5vuotisen suhteen ajan todella harvoin häneen yhteyttä, siis soittelija tai kirjoittelin viestejä. Hän oletti, että olen aina hänen tavoitettavissa, aikataulutan menoni hänen suhteen jne.
Pikkujoulu aikaan kuitenkin sattui niin, että suhde vakavoitui. pistin hänet päättämään alkaako elämään kanssani vai jättääkö rauhaan. Pariin kertaan ravistelin häntä, lopputuloksena vain se että hän otti ja häipyi reiluksi kuukaudeksi ei vastannut puhelimeen, ei viesteihin...Itse sairastuin, jouduin sairaalan sukulaiseni auttoivat minua, jotta pärjäsin leikkauksen jälkeen kotona jne.
Mies on luvannut selvittää asiat, ei mitään tulosta. Itse olen katkera, hän tuhosi , hukkkasi elämästäni 5vuotta, taas on nollapisteessä ihmettelemässä mistä löytäisi uuden ihmissuhteen...kunnollisen sellaisen. Tuon viiden vuoden aikana häipyi myös se aika, jolla olisin voinut saada perheen, hankkia lapsi . Nyt olen jo 41, ei turha toivo haaveilla enään.
Samoin hän tuhosi työurani tuossa hyvässä ensimmäisessä työpaikassa. Lähdin pois itse sieltä. Nyt olen seuraavissa paikoissa saanut vain toissijaisia töistä, joita ei arvosteta milläänlailla. Samoin olen masentunut, kun työ ei ole tarpeeksi mielekästä ja antoisaa.
Tietysti on turhaa syyttää, ketään omasta elämästään. Mutta en voi muuta,kuin olla todella katkera hänelle ; tuhottu rakkaus suhde, tuhottu ura ja haaveet perheestä.... En tajua millä tästä jaksan eteenpäin, lama tulossa ja työpaikka vielä menossa alta, kotona ei ketään kenelle puhua.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Sen siitä saa kun alkaa työ kaverin kanssa suhteeseen. Työ ja huvi kannattaa pitää aina erillään.
Edelliselle, miksi olet vahingon iloinen ?? Ihmissuhteet ei ole mitään huvia, jos käyttää toista härskisti hyväksi..täytyy olla narsisti tai psykopaatti
Sinä olet tyyppi, jolla on tunteet ja joka ottaa tunteensa huomioon ja "antaa" niiden vaikuttaa valintoihin. Teit sen kuitenkin nurinkurisesti, et asettamalla itseäsi etusijalle vaan vetäytymällä toisen tieltä. Petasit toisen tunne-elämälle valtoimen tilan, oman työurasi hinnalla. Aivan absurdia, näin jälkeenpäin nähden.
Olisi ehkä, ehkä, auttanut, jos olisit tuntenut itsesi paremmin. Olisit saattanut hoksata, että toisen ihmisen tunnetilojen ja käyttäytymisen ei pitäisi sallia ajaa sinua uhraamaan työuraasi vaan sinulla todellakin olisi ollut oikeus pitää ne erillään.
Jossitteluahan tämä näin jälkeenpäin on, mutta tulee mieleen kysyä, mitä on sen taustalla, että uhrasit itsesi. Miksei päässäsi naksahtanut ajatus pitää oikeuksiasi etusijalla. Oletko esim. toivoton romatikko (et vaikuta siltä kirjoituksessasi) vai oletko ehkä omaksunut taipumuksen vähätellä tarpeitasi ja oikeuksiasi.
Niin tai näin, mieti tuota taustakuviota vaikka se ei ehkä ole kivaa pohdittavaa. Kivaa kuitenkin olisi, ettei se toistuisi. Jos ja kun siitä on nyt koitunut seuraus, ettet ehtinyt perheenperustamisjunaan mukaan, pyri ainakin pitämään loppuelämässäsi huolta siitä, että saavutuksesi pysyvät ominasi ja kunnia niistä kuuluu sinulle.
Mitä perhejuttuun tulee, pidetäänpä peukkuja, että tapaisit vaikkapa lapset saaneen kivan leskimiehen tai eronneen. Kun omien lapsien saamisen ajatuksesta on luovuttava, kannattaa tulla sinuiksi menetyksen tunteidensa kanssa, katkeroitumisen estämiseksi, mitäpä muutakan voi tehdä. Sen päälle voi ehkä pystyä nauttimaan toisten lapsien hoitamisesta?
Mulle on käynyt vähän samoin, joten en ihan tyhjästä ja ylhäisestä besservisseriydestä tässä yritä viisastella vaan selitän asiaa itselleni noin, Yritän ainakin... *hohhoijaa ja pysyköön toiveikkuus yllä*