olen naimisissa ja yht.lapsi on vauva vielä. miehen 2 lasta asuu luonamme, murrosikäisiä.nuorempi poika on alkanut vihata minua ja kotona vallitsee syvä hiljaisuus minun ja hänen välillään. en voi väkisin vääntää suhdetta häneen, jos hän ei halua. vauva vissiin sekoitti hänen pasmansa, koska muutos tapahtunut vauvan tultua taloon.hän vaatii isäänsä valitsemaan minun tai hänen välillänsä. isänsä tällä hetkellä on sitä mieltä että valitsee pojan ja ajaa minut ja vauvamme ulos.(mieheni omistama asunto) tai minusta vain on puhe, mutta ilman vauvaamme en lähde mihinkään, tietenkään.
mieheni ei komenna tätä poikaansa mitenkään eikä aseta rajoja. poika on otettu välillä huostaankin lyhyeksi aikaa, kun roikkui isänsä kanssa juomassa sen sijaan että olisi ollut koulussa....
riitelemme paljon nykyään, mieheni aloittaa riidat ilkeilemällä julmasti milloin mistäkin, aika tyhjästä yleensä ja saa minut lopulta raivostumaan ja riita päättyy siihen että saan selkääni enemmän tai vähemmän.
hän vielä juo kuin pesusieni, jotta notta...ei tunnu oikein hyvältä enää asua täällä vauvamme kanssa.vauva kärsii ja pelkää, kun joutuu kuulemaan sitä kamaluutta.olen kamalan surullinen hänen vuoksensa, kun mies ei halua olla isä hänelle, vain tälle toiselle pojalle. hän perustelee rakkauttaan ja valintaansa, koska on tuntenut tämän murrosikäisen kauemmin kuin minut tai vauvamme, joten...
minun mielestäni vuosien määrä ei ole tae rakkaudelle.
surullista, koska sydämessäni elää kuva miehestäni kun hän vielä oli ihminen, jolla oli sielu ja rakkautta tasapuolisesti kaikille.rakastan sitä ihmistä enkä tahdo uskoa ettei hän ole se ihminen enää.välillä häivähtää hänen parempi puolensa ja tahdon niin uskoa että kaikki vielä muuttuu ennalleen.
muuttuuko se ennalleen, nehän sanoo, että vauva ravistelee parisuhdetta, meneekö tämä ohi vai olisiko viisasta suunnitella poismuuttoa vauvamme kanssa? väkivalta ja hurjasti lisääntynyt juominen on varoitusmerkkejä, ettei nyt mene kaikki oikein ja yritän välillä kiskoa miehestä irti hänen todellisia tunteitaan ja keskustelujemme jälkeen hän tuntuu lähenevän minua ja muistavansa rakastavansa minua, mutta taas parin päivän päästä muuttuu takaisin.
tämä kaikki sekamelska ja ongelmat rasittaa ja väsyttää minua, haluaisin vain että olisimme perhe ja rakkaus sinkoilisi puolin ja toisin ja mies osaisi taas rakastaa meitä kaikkia tasapuolisesti sen sijaan että keskittyy vain yhteen.
naimisiin menimme alle vuosi sitten enkä haluaisi heti luovuttaa. tuntuu vain että koko ajan ongelmat pahenee ja isonee...en tiedä...mistä apua ja muutosta näin hankalaan tilanteeseen... kai sitä vielä löytyis jotakin konstia kuin ero?
mieheni ei komenna tätä poikaansa mitenkään eikä aseta rajoja. poika on otettu välillä huostaankin lyhyeksi aikaa, kun roikkui isänsä kanssa juomassa sen sijaan että olisi ollut koulussa....
riitelemme paljon nykyään, mieheni aloittaa riidat ilkeilemällä julmasti milloin mistäkin, aika tyhjästä yleensä ja saa minut lopulta raivostumaan ja riita päättyy siihen että saan selkääni enemmän tai vähemmän.
hän vielä juo kuin pesusieni, jotta notta...ei tunnu oikein hyvältä enää asua täällä vauvamme kanssa.vauva kärsii ja pelkää, kun joutuu kuulemaan sitä kamaluutta.olen kamalan surullinen hänen vuoksensa, kun mies ei halua olla isä hänelle, vain tälle toiselle pojalle. hän perustelee rakkauttaan ja valintaansa, koska on tuntenut tämän murrosikäisen kauemmin kuin minut tai vauvamme, joten...
minun mielestäni vuosien määrä ei ole tae rakkaudelle.
surullista, koska sydämessäni elää kuva miehestäni kun hän vielä oli ihminen, jolla oli sielu ja rakkautta tasapuolisesti kaikille.rakastan sitä ihmistä enkä tahdo uskoa ettei hän ole se ihminen enää.välillä häivähtää hänen parempi puolensa ja tahdon niin uskoa että kaikki vielä muuttuu ennalleen.
muuttuuko se ennalleen, nehän sanoo, että vauva ravistelee parisuhdetta, meneekö tämä ohi vai olisiko viisasta suunnitella poismuuttoa vauvamme kanssa? väkivalta ja hurjasti lisääntynyt juominen on varoitusmerkkejä, ettei nyt mene kaikki oikein ja yritän välillä kiskoa miehestä irti hänen todellisia tunteitaan ja keskustelujemme jälkeen hän tuntuu lähenevän minua ja muistavansa rakastavansa minua, mutta taas parin päivän päästä muuttuu takaisin.
tämä kaikki sekamelska ja ongelmat rasittaa ja väsyttää minua, haluaisin vain että olisimme perhe ja rakkaus sinkoilisi puolin ja toisin ja mies osaisi taas rakastaa meitä kaikkia tasapuolisesti sen sijaan että keskittyy vain yhteen.
naimisiin menimme alle vuosi sitten enkä haluaisi heti luovuttaa. tuntuu vain että koko ajan ongelmat pahenee ja isonee...en tiedä...mistä apua ja muutosta näin hankalaan tilanteeseen... kai sitä vielä löytyis jotakin konstia kuin ero?
Vastaukset 9
Vanhimmat
Kun siellä vielä asustat.
Jollei ämmä ymmärrä pyynnöistäkään huolimatta lähteä, ja nyrkistä tulee tämän tästä sekä viinan kanssa lontrataan jatkuvasti, niin älä tule omaa tyhmyyttäsi tänne ruikuttamaan.
Aikapa ikävästi kirjoitit!
Missä on kykysi empatiaan?
Eikös se nyt ole kaikkien neuvojen äiti, että hakkaavan miehen luona ei olla hetkeäkään?
Vai onko tämäkin neuvo väärä, jos sen sanoo mies?
Koko juttu kuulostaa niin pultsaritason paskalta, että ensimmäisenä pitäis varmaan soittaa lastenhuolto viranomaisille, että saataisiin edes vauva turvaan moisesta paskasta.
Olkoon ämmä mun puolestani siellä, jos sinä sitä haluat.
Ja onhan se murrosikäisen pojankin mielipide tärkeä. Jotakin vikaa lienee äitipuolenkin empatiassa, jollei pysty tälläiseen välejä säilyttämään.
Että kyllä (jos nyt vieläkin samassa osoitteessa majailee) olisi korkea aika jo häipyä sieltä.
... lähden siitä oletuksesta että kerrottu tilanne tuskaisen todellinen... jolloin neuvoni on, että rip rap vauhtia hakemaan ihan oikeata apua... nyt menee nääs sen verran rankaksi ettei täällä asiaa kovasti pidä lähteä kenenkään "puoskaroimaan".
Mielenterveystoimisto, tai vaikka terveyskeskuksen päivystys voisivat olla isoksi avuksi alkuun... ettei tarvii jonain päivänä Iltalehdestä lukea taustoja tilanteelle.
Tarvitset / tarvitsette apua ... empatiaa ja yhtälailla jyrkkiä mielipiteitä täältä saa kyllä... mutta tuohon syöksykierteeseenne ei todellista apua, se sun ihan itse haettava muualta kuin näppiksen ääreltä.
Toivon voimia ja jaksamista, sitä tarvitset.
Ensinnäkin: osanottoni naiselle, jonka miehestä on paljastunut todellisuus. Et ole ensimmäinen etkä viimeinen. Kun suhteeseen tulee lapsi, mies luulee voivansa tehdä ihan mitä vaan ja nainen vaan pysyy rinnalla. On turhan raakaa peliä syyttää pahoinpideltyä osapuolta tyhmyydestä. Rakkaus on sokea.
Ulkopuolisen on erittäin helppo sanoa, että jätä se paska. Paskahan se on, ja kyllä sen myös tämä nainen itse ymmärtää. Mutta kaikesta huolimatta hän jaksaa yhä rakastaa miestä. Ei sitä miestä, joka häntä lyö ja uhkailee, vaan sitä miestä, johon hän alunperin rakastui. Koska se sama mieshän siinä seisoo kuitenkin, se on vaan kadonnut jonnekin.
Itse annoin lyödä vuosia. Kaikki ympärillä tiesi mitä tapahtui, naapurit soitteli poliisia paikalle, olin paljon töistä pois, sukulaiset sätti heikkoudesta, kun jäin. Tuli pian syyllinen olo siitä, että jäi, mutta jäin silti. Aina siihen asti, kun alkoi käydä lapsiin kiinni.
Erottiin ekan kerran 7 vuotta sitten. Mies uhkasi tappaa koko porukan ja elämä oli jatkuvaa pelkäämistä. Lopulta se hakeutui hoitoon ja tuli takaisin muuttuneena miehenä. Onnea kesti melkein kaks vuotta. Sillä kertaa lähdin, kun se löi ekan kerran. Enkä enää ikinä antais kenenkään itseäni lyödä.
Meille onnellisille, joita ei kukaan - etenkään omassa kodissa - lyö: meidän on helppo antaa elämänohjeita ja sanoa, että eiköhän tuo ole selvää, että lähde pois. Sinulle, nainen ja äiti, kyllähän tiedät itsekin, mitä sun pitää tehdä. Eikä kukaan voi sun puolesta päättää. Mut sinä päivänä, kun selkeästi ymmärrät sen, että mikään ei enää koskaan palaa siihen mitä se oli, mikään ei muutu, on lähteminen helpompaa kuin jääminen. Olet nyt äiti, talossa on pieni lapsi. Ellei oma rohkeus, omat voimat riitä, ajattele sitä pientä ihmistä sun sylissä. Millaisen elämän, millaisen perheen haluat hänelle tarjota? Se mies ei ansaitse sen paremmin sinua kuin lastansakaan.
jep.asiassa on miljoona eri seikkaa,joita kaikkea ei tule kirjoitettua, joten ymmärrän nämä jyrkät kommentit.
sossu on tietoinen perhe-elämästämme. ollut jo jonkin aikaa. tilannetta yritetään ensin korjata lempeämmin, mies kulkee päihdeneuvojalla, murkku on vuoroviikoin äidillään(vaikka onkin holisti myös), vuoroin täällä. ovat puhuneet toki että lähtisin vauvan kanssa.viitanneet lastensuojelulakiin ja heidän velvollisuuksiinsa noudattaa sitä.
toiseen poikapuoleen mminulla on erinomaiset välit ja tulemme tosi hyvin toimeen. on myös murkku-ikäinen. hän on itsekin manannut veljeään monesti, koska väsyy tämän hankalaan luonteeseensa.
että syy ei ole pelkästään minussa! nuorempi murkku on se kiukuttelija, entinen perheen kuopus ja isänsä lellikki.ei solmi ystävyyssuhteita helposti, sulkeutunut, mielestäni syvästi masentunut, mutta enpä ole psykiatri.tupakoi ja juo. kuulemma ei tullut mieheni edellisen pitkäaikaisen naisystävänsä kanssa toimeen, vaikka oli vielä lapsi. äidillänsä on eri miesystäviä ollut ja on, useitakin kerrallaan.että poika on varmaan oppinut valmiiksi karsastamaan vanhempiensa uusia kavereita.
olin viime yön toisaalla ja tulin kotia katsastamaan tilannetta.ja näitä viestejä samalla.parin päivän päästä lähden ystäväni luo toiselle puolelle suomea joksikin aikaa.
mies vaan välillä peruu meidän ulosajamista, puhuu että tämä murkkupoika saa muualle lähteä asumaan.ei tiedä itsekään mitä tahtoo kai...
"kulostaa pultsaritason paskalta" en ole täysin varma mitä tarkoitat, mutta minä itse en käytä päihteitä.
omassa empatiassani lienee sen verran vikaa että en jaksa enää keskustella pojan kanssa tai yrittää mitään kontaktia, kun toinen ei halua, vaikenee, poistuu paikalta,mököttää, lähtee ryyppäämään.helpompi olla hiljaa ja vältellä.olen luovuttanut jo.kun toinen ei siedä minua omista syistään, niin en ala väkisin vääntämään suhdetta.
ja kuten tässä ketjussa joku sanoi, mieheni ei ole aina ollut tämmöinen.rakastan häntä, koska vielä muistan kuka ja mikä hän oli ennen.se tekee lähtemisen ajatuksesta vaikeaa.
lohduttavista sanoistasi, joissa oli paljon järkeä, koska tiedät, mitä tämä on.
Älä herran tähden jää tollaseen suhteeseen missä vauva ja sinä saatte pelätä!!!
Pitäisihän sinun ja vauvan olla yhtälailla tärkeitä miehellesi siinä missä hänen entisetkin lapsensa... ei niiden vuosien pitäisi ratkaista!!
Herää vaan mieleen kysymys... miksi miehesi aikanaan meni naimisiin?? Tai miksi sinä menit miehesi kanssa naimisiin??
Tuskin se väkivaltaisuus ja liiallinen alkoholin käyttö ovat ilmaantuneet yllättäin... ehkä ne ovat olleet jossain piilossa, mutta ei varmaan mitään uusia piirteitä miehelläsi.
Kysynpä vain, kannattaako sinun itseäsi uuvuttaa perheessä jossa rauha ja "rakkaus" säilyy vain pari päivää kerrallaan???? Mieti kahdesti.
Mieti mitä rataa parisuhteenne menee viiden vuoden päästä (jos se enää silloin on kasassa) jos nyt jo miehesi väkivaltaisuus ja juominen sen kuin vain lisääntyvät...
Ja mikä kuulostaa hirveimmältä... että pieni vauva joka ensimmäisen elinvuotensa aikana rakentaa perusluottamusta muihin ihmisiin - joutuu pelkäämään kodissaan!!!!
Älä herran tähden anna pienen elämän mennä piloille - ihmisen joka on täysin avuton!!
Ei lapsen ole hyvä olla kodissa, jossa sen on turvaton olo ja jossa saa pelätä!!
Siinä samalla menee sun omakin elämäsi hukkaan!!
Lapsesta tulisi vain tasapainoton ja sinusta onneton.
Ei kannata antaa elämän valua hukkaan - on vain yksi elämä. Toista mahdollisuutta ei tule - ja tätä et varmasti elämältäsi odottanut.
Se ei kuitenkaan tarkoita sitä että sun pitäis lannistua ja jäädä tohon liittoon kituuttelemaan jos yhteiselo kerta noin vaikeaa.
Ei se, jos päätät lähteä, tee sinusta yhtään huonompaa - päinvastoin, se osoittaa että olet rohkea ja osaat toimia järkevästi.
Ero jo ajatuksena tuntuu pahalta mutta teidän molempien etua ajaltellen... unohda tunteet. Älä elä tunteella vaan järjellä. Mieti mitä kaikkea hyvää voisit lapsellesi antaa jossain muualla ja mitä kaikkea hyvää voisit itse saada.
Usko tai älä, niinkin kylmältä kuin tämä kuulostaa... elämä jatkuu eron jälkeenkin. Vie vain oman aikansa, löytää oma polku mitä kulkea.
Vain aika auttaa siinä.
Ja maailmassa on muitakin miehiä, ja hyviä sellaisia!! Lapsesi voisi vielä saada jostain muusta miehestä hyvän miehenmallin. Sellaisen joka ei lyö - jota ei tarvitse pelätä.
No, noi jutut tulee vastaan sit ajallaan.
Ei se elämä siihen lopu jos päätät lähteä.
Aurinko kyllä aikanaan paistaa sinunkin elämääsi... se on ihan sinusta itsestäsi kiinni, miten elämäsi elät. Pitää vain uskaltaa, vaikkei se aina helppoa ole.
Tää teksti nyt oli aika sekavasti kirjotettu, mutta toivottavasti sait sen oleellisen selville... mitä ajoin takaa.
Toivon sinulle kaikkea hyvää ja rohkeutta!!!
Sinä ja vauvarukka ette ole ansainneet tuollaista kohtelua, luulen.