Taaskin olen täällä keskellä yötä lukemassa ja kirjoittamassa ihmisuhteita käsitteleville palstoille. On luettu avioeroista, uskottomuudesta, ihastumisesta, särkyneistä sydämmistä sekä haluttomuudesta.
Ajattelet ehkä, että miksi. Hyvä kysymys en tiedä sitä itsekkään. Vaimo meni taas hyvissä ajoin nukkumaan ja mietin tuota haluttomuus palstaa lukiessani, että kärsiiköhän hän puutteesta, onko hän nainen, joka voisi kirjoitella haluttomuus palstalle pihtaavasta aviomiehestä? No periaatteessa ei, koska käsitykseni mukaan minä ennemminkin kärsin puutteesta, tai oikeastaan puute on sitä laatua, että vaimo ei tee aloitetta, mutta antaa kyllä aina kun aloitteen teen.
Ongelmanani on oikeastaan se, että minä pelkään sitä mitä minulta odotetaan, pelkään kantaa tätä vastuuta perheestäni, pelkään täytänkö vaimoni odotuksia miehenä tai seksin suhteen.
Minua on alkanut ahdistaa elämä siinä määrin, että haluaisin pois tästä kaikesta. Oikeastaan mikään ei enään tunnu miltään, kaikki maallinen saavutettavissa oleva on saavutettu, kukaan perheessä ei vaikuta sen onnellisemmalta kuin entisinä puutteen aikoina.
Jotenkin tuntuu, että tästä alkaa alamäki, jos kelkassa haluaa olla.
En haikaile toisia naisia tai mitään sellaista.
Suoraansanottuna haluaisin vain kuolla. Jos tietäisin, ettei lapset minua tarvitsisi, siihen ei montaa hetkeä kuluisi.
Luulen, että jos menisin jollekkin kallonkutistajalle, minut todettaisiin masentuneeksi, määrättäisiin jotakin pillereitä ja pistettäisiin sairaslomalle.
Mutta kun mua ei kiinnosta pätkääkään diaknosoitua hulluksi tai sairaaksi.
Enkä halua uskoa, että mitään apua tähän voisi olla.
Miksi sitten kirjoitan? Oikeastaan silti haluaisin kuulla jotakin kannustuksia vaikka kiikun tekoon, sillä sekin ratkaisu on pienestä kiinni, mutta haluaisin vain kuulla mitä mieltä te olette.
Ajattelet ehkä, että miksi. Hyvä kysymys en tiedä sitä itsekkään. Vaimo meni taas hyvissä ajoin nukkumaan ja mietin tuota haluttomuus palstaa lukiessani, että kärsiiköhän hän puutteesta, onko hän nainen, joka voisi kirjoitella haluttomuus palstalle pihtaavasta aviomiehestä? No periaatteessa ei, koska käsitykseni mukaan minä ennemminkin kärsin puutteesta, tai oikeastaan puute on sitä laatua, että vaimo ei tee aloitetta, mutta antaa kyllä aina kun aloitteen teen.
Ongelmanani on oikeastaan se, että minä pelkään sitä mitä minulta odotetaan, pelkään kantaa tätä vastuuta perheestäni, pelkään täytänkö vaimoni odotuksia miehenä tai seksin suhteen.
Minua on alkanut ahdistaa elämä siinä määrin, että haluaisin pois tästä kaikesta. Oikeastaan mikään ei enään tunnu miltään, kaikki maallinen saavutettavissa oleva on saavutettu, kukaan perheessä ei vaikuta sen onnellisemmalta kuin entisinä puutteen aikoina.
Jotenkin tuntuu, että tästä alkaa alamäki, jos kelkassa haluaa olla.
En haikaile toisia naisia tai mitään sellaista.
Suoraansanottuna haluaisin vain kuolla. Jos tietäisin, ettei lapset minua tarvitsisi, siihen ei montaa hetkeä kuluisi.
Luulen, että jos menisin jollekkin kallonkutistajalle, minut todettaisiin masentuneeksi, määrättäisiin jotakin pillereitä ja pistettäisiin sairaslomalle.
Mutta kun mua ei kiinnosta pätkääkään diaknosoitua hulluksi tai sairaaksi.
Enkä halua uskoa, että mitään apua tähän voisi olla.
Miksi sitten kirjoitan? Oikeastaan silti haluaisin kuulla jotakin kannustuksia vaikka kiikun tekoon, sillä sekin ratkaisu on pienestä kiinni, mutta haluaisin vain kuulla mitä mieltä te olette.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Ymmärrän oikein hyvin. Joku aika sitten mä tajusin etten halua mitään. Tajusin että olen lähestulkoon kuollut pystyyn. Olin sisältä täysin tyhjä. Void. NUL. Tyhjyys.
Ei mitään syytä tehdä yhtään mitään.
Mut hei! Täällä mä olen. Ja just nyt elämä maistuu ihan vitun makealta. Vanha uteliaisuuteni on taas heräämässä ja etsin mitä nurkan takaa löytyy.
Maista uusia hedelmiä; ovatpa ne sitten mitä hyvänsä. Harrastuksia, ihmisiä, whatever. Jokin sen kiinnostuksen kaikkeen herättää uudelleen jos on vain avoin muutokselle.
Tsemppiä!
Hei kuules....
kuulostaa nyt siltä että oot tosiaankin masentunut-
Masennus on sairaus ja siitä voi päästä eroon....
Mietihän hyviä puolia elämässäs, tosiaan niitä lapsia, mitä kaulakiikkuun vetäminen niille tekis, ikuisen surun.Tiiän koska itsellä toisen vanhemmän isä teki sen, ja tätä minun äitiä on suru seurannu tänne asti.Ei vieläkään pysty asiasta puhumaan, tai sitä käsittelemään.
Ikää 54v.
Aukasehan nyt silmäs- mee vaimos luo ja halaa sitä- sano, on paha olla.Voisin vaikka lyödä vetoa että ettet oo kenellekään asiasta puhunut...Puhu jollekin, kelle vaan.
On hienoa että oot kirjoittanut tänne- se on heti asia eteenpäin...
Mieti, mikä sinua masentaa, jos kaikki on muuten ok, voi aivoissasi olle kemiallinen epätasapaino, joka tämän olosi aiheuttaa.
Tuo seksin puute...ootko millon helliny vaimoas viimeksi- silleen että oisitte kahdestaan tehneet jotain, ilman lapsia?
Ootko tuonut kukkia, kertonut että rakastat...
Vaimos ei voi tietää mitä ajattelet, jos et kerro.Kirjota sille vaikka kirje.Niin teen itse sillon kun en löydä sanoja.
Ja jos ette saa tuota toimimaan, ottakaa ero- mieluummin yh-isä kuin kuollut isä.
Ota nyt hyvä mies itseäsi niskasta kiinni- ei asiat noin parane...ja sananen vielä tuosta alamäestä.Taidat olla pohjalla jo- suunta tuosta on vain ylöspäin.
Voimia sinulle.
Luin ja mietin, että haluan jakaa ajatuksiani samalta alueelta sun kanssa, mutta en edes jaksa. Olen väsynyt tähän elämään jo 33-vuotiaana nuorena naisena. Ei ole lapsia, ei miestä, miesystävä-alokas jossain välimatkan päässä. Hyvä työ, se on kaikki mitä mulla on. Ja Jumala, jonka olen sivuuttanut elämässäni. Jospa pitäisi palata niille poluille ja löytää taas se ilo mistä nyt on pelkkiä muistoja.
itselle tulee joskus tuollaisia vaiheita elämään ja kerran aikoinaan meni sille asteelle asti että mietin tosiaan sitä itsemurhaa(vuosia sitten)..minulla on lapsia ja en tietenkään halua heille sellaista.
Joka tapauksessa hain apua,vaikka pelkäsin..että joudun johonkinlaitokseen pyöreään huoneeseen..mutta kas kummaa olinkin aivan NORMAALI ihminen joka oli masentunut yms..kaikki järjestyy,sinä piristyt..pyydä apua kun et enää jaksa,et ole hullu/sekopää vaan ihminen joka on väsynyt..jostainhan se johtuu..mistä lie??Mutta näihin asioihin on parannuskeinot.
Näin aluksi ehdottaisin että avaudut,se helpottaa.Avaudu vaimollesi..onhan hän sentään lastesi äiti ja varmasti auttaa sinua!Sen jälkeen miettikää yhdessä mitä tehdä..mikä auttaa ja ota yhteys vaikka terveyskeskuksen psykologiin,ei niin paha vaihtoehto kuin mielenterveystoimisto..se sana saa minutkin voimaan aika heikosti..joten terv.keskuksen psykologille juttelemaan..helpottaa.
Koita jaksaa..ajattele lapsia..he ovat sinusta riipuvaisia,sinun lapsia..älä tee mitään mitä ei voisi palauttaa ennalleen..kuten se kiikkujuttu vaan juttele AVAUDU!
On meitä täällä pilvin pimein, nyhjimässä koneen ääressä ihmettä odottamassa. Juttusi piristi minua kummasti- olen itsekin pystyssä oleva zombie. Kyllähän lääkäritäti (voi olla setäkin) varmasti tarjoaisi kuukauden - puolen vuoden reseptin, jolla serotoniinit hetkeksi saataisiin kohdalleen, mutta kun ei aina sillekään tielle jaksaisi lähteä. Mikään ei huvita, ei kesän kukkaset tai hyttyset, ei sänkytouhut, ei elämä itsessään. Milloin ahdistaa, milloin masentaa- puoliso sitä ei jaksa oikein ymmärtää. Tunteet nousisivat kyllä pintaan, jos repäisisi: rakastuisi tai matkustaisi peukalokyydillä maailman ympäri. Mutta kun luulee, ettei sekään ole mahdollista. Sitten sitä kuvittelee, että ainut mahdollisuus on nurkassa ilkkuva keräilyase, joka jopa toimii. Ja sitten taas tulee mieleen, etteikö muka kumminkin voisi lähteä samantien patikoimaan, muuttaa elämänsä edes hetkeksi sellaiseksi, jollaiseksi sen onnen kuvittelee tai edes pieneksi onnellisuuden mahdollisuudeksi. Mutta ei- sehän olisi kaikkein kamalinta, menisi kunnia, maine, suku järkyttyisi, työnantaja kauhistuisi, kylä mustamaalaisi. Siinäpä sitten jää paikoilleen tuijottelemaan sitä pyssyn silmää ja miettimään, josko kuitenkin soittaisi sille vanhalle psykiatripapalle. Siltä kun saa nopeasti reseptin ilman että tarvitsee supattaa pidempiä selityksiä siitä, että elämä kai on ihan ok, mutta masentaa niin kovasti. Sinulle annan kumminkin vinkiksi- köydet ym. mukavuudet eivät kyllä enää anna mitään toivoa uudelleen heräämisestä, joten pyyhi tuo nyt ainakin mielestä. Kaikissa muissa konsteissa on vielä toivon kipinä, ja jos nekään eivät tepsi, niin sitkutellaan silti sinnikkäästi. Siitä voi irrota joskus jopa huumoria. Lämpöisin terkuin..
olen kans yhtä masentunut ja tekisi mieli kuolla, mutta halu saada se talo joskus vielä, pitää elossa ja elämänhaluisena, kun on jotain mitä tavoitella. Mieheni.. no ihan hyvä mies, mutta se fyysinen huuma puuttuu, kun vähän väliä ihastun nuoriin viehättäviin miehiin. Olen jo eristäytynyt itseasiassa.
Sulla on jo kaikkia, puuttuisko sulta ehkä sittenki vielä jotain? Vai kannattaisiko aloittaa kaikki alusta nollilta?
Hivenen ehkä olet masentunut, mutta sellaisetkin vaiheet kuuluvat elämään. Itselläni oli muutamia vuosia sitten tuollainen "ei huvittanut mikään" kausi. Jotenkin vaistomaisesti aloin miettiä elämääni, lapsuuttani. Rupesin etsimään sisäistä lastani, tajusin, että hylättynä se reppana jossain on :)) Kirjoittelin, kävelin paljon luonnossa, tein erilaisia asioita. Rupesin lukemaan runoja, tekemään niitä itsekin. Ja mietin, mitä olin tehnyt ja pikkuhiljaa rupesi tulemaan mieleen asioita, mitä haluaisin tehdä ja kokea vielä elämässäni. Toisinsanoen etsin itseäni, muutamassa vuodessa muutuin; aiemmin olin jonkinlainen materialisti, nykyisin minua kiinnostavat aivan erilaiset asiat. Suhteeni luontoon muuttui täysin, rupesin harrastamaan liikuntaa, sellaista mieleistä, ei pakkotahtista.
Löysin uudelleen musiikin... Anna itsellesi aikaa, ole vaan ja tee jotain mielekästä, ajan myötä huomaat piristyväsi. Jotain uutta löytyy ihan varmasti ja on todella mielenkiintoista "tutustua uudelleen" itseensä.
Sitä suorastaan hämmästyy :)))
Jaksamisia ja oikein mukavaa kesää !