mutta pelkään sellaisen tilanteen eteen tulemista, jossa olisin voimaton ja tahdoton. Siksi teen tälläkin hetkellä kaikkeni ettei sellaista tilannetta pääse käymään ja kiitän järkevästä käytöksestä ja tuesta miestä. Miestä joka pääsi kuin varkain hiipimään suhteeseemme väliin, sekoittamaan ennen niin järkevän ajatusmaailmani, saaden pintaan tunteita joita en edes tiennyt olevan olemassa. Tekikö hän sen tahallaan minulle, sai minut ihastumaan itseensä, ihastuiko hän itse liikaa, hullaantuiko suorastaan, pitikö kaiken olla vain hänen arkensa piristystä. Kuka tietää totuuden.
Olen ollut liitossani 23 vuotta enkä ole ikinä elämässäni pettänyt ketään, en puolisoani enkä aikaisempia poikaystäviäkään, enkä aio tehdä sitä nytkään. Se sotii kaikkia arvojani vastaan kuten tämä tunnekin. Voisin sanoa tilanteeni olevan pähkähullu, tässä iässä,tällä järjellä, tälläiset tunteet vaikka oma elämä on mitä parhain ja mieskin on mitä parhain edelleen. En ole näitä tunteita etsinyt enkä pyytänyt, enkä ole ollut mitään vailla liitossamme, en siis mitään! Rakastan puolisoani enemmän kuin omaa elämääni, olemme toistemme parhaat kaverit, pidämme edelleen hauskaa yhdessä, rakastamme toisiamme, himoitsemme toisiamme entiseen tapaan ja kun toinen on poissa, tuntuu kuin itsestään puuttuisi jokin pieni pala jonka saa takaisin kun puoliso palaa kotiin. Joka kerta kun toinen lähtee töihin suudellaan, ja sama kotiintulessa, päivisin viestimme kaikkea ihanaa ja hassua kuten rakastuneet nuoret, liitossamme on siis edelleen sitä kipinää, eloa, iloa, särmää jota oli alussa. Onhan toki meidänkin liitossa ala-ja ylämäet mutta ei mitään sen arkisemmasta ihmeellisempää. Mieheni on ehkä maailman herkin, hienoin ja hellin mies, jos hän tietäisi asiasta olisi se hänelle henkilökohtainen maailmanloppu. Tiedän olevani hänelle myös kultaakin kalliimpi, kuten hän usein sanoo.
Voin siis vain kysyä että mistä näitä tunteita tuli?
En vain osaa sanoa petänkö tässä nyt kuitenkin miestäni, ajatusten tasolla. En sano tämän olevan päivittäistä todellakaan, sen voi laukaista jokin muisto, hänen nimensä kuuleminen. En haluaisi, en todellakaan haluaisi olla tässä tilanteessa! Mutta, En tiedä mitään keinoa millä saa pään sisäiset asiat hiljenemään, unohtamaan?
Tämä mies on pyynnöstäni jo ottanut etäisyyttä, (otti asian aika huonosti vastaan, suutahti ja loukkaantui) edessämme on tilaisuuksia joissa me tulemme kohtaamaan toisemme, silloin voin vain rukoilla olevani "kuivilla" hänestä.
Olen ollut liitossani 23 vuotta enkä ole ikinä elämässäni pettänyt ketään, en puolisoani enkä aikaisempia poikaystäviäkään, enkä aio tehdä sitä nytkään. Se sotii kaikkia arvojani vastaan kuten tämä tunnekin. Voisin sanoa tilanteeni olevan pähkähullu, tässä iässä,tällä järjellä, tälläiset tunteet vaikka oma elämä on mitä parhain ja mieskin on mitä parhain edelleen. En ole näitä tunteita etsinyt enkä pyytänyt, enkä ole ollut mitään vailla liitossamme, en siis mitään! Rakastan puolisoani enemmän kuin omaa elämääni, olemme toistemme parhaat kaverit, pidämme edelleen hauskaa yhdessä, rakastamme toisiamme, himoitsemme toisiamme entiseen tapaan ja kun toinen on poissa, tuntuu kuin itsestään puuttuisi jokin pieni pala jonka saa takaisin kun puoliso palaa kotiin. Joka kerta kun toinen lähtee töihin suudellaan, ja sama kotiintulessa, päivisin viestimme kaikkea ihanaa ja hassua kuten rakastuneet nuoret, liitossamme on siis edelleen sitä kipinää, eloa, iloa, särmää jota oli alussa. Onhan toki meidänkin liitossa ala-ja ylämäet mutta ei mitään sen arkisemmasta ihmeellisempää. Mieheni on ehkä maailman herkin, hienoin ja hellin mies, jos hän tietäisi asiasta olisi se hänelle henkilökohtainen maailmanloppu. Tiedän olevani hänelle myös kultaakin kalliimpi, kuten hän usein sanoo.
Voin siis vain kysyä että mistä näitä tunteita tuli?
En vain osaa sanoa petänkö tässä nyt kuitenkin miestäni, ajatusten tasolla. En sano tämän olevan päivittäistä todellakaan, sen voi laukaista jokin muisto, hänen nimensä kuuleminen. En haluaisi, en todellakaan haluaisi olla tässä tilanteessa! Mutta, En tiedä mitään keinoa millä saa pään sisäiset asiat hiljenemään, unohtamaan?
Tämä mies on pyynnöstäni jo ottanut etäisyyttä, (otti asian aika huonosti vastaan, suutahti ja loukkaantui) edessämme on tilaisuuksia joissa me tulemme kohtaamaan toisemme, silloin voin vain rukoilla olevani "kuivilla" hänestä.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Pohdi asioita syvällisesti edelleen ja kerro sitten lisää, että mistä oletat näiden tunteiden johtuvan? Tämän palstan valossa alkaa nimittäin näyttää siltä, että ihminen ei todellakaan ole luonnostaan yksiavioinen eikä yhtä kerrallaan rakastava olento. Jos rakkaus mieheesi on todellakin noin upeaa, sinulta ei pitäisi puuttua mitään. Mutta siltikin näyttää puuttuvan, eli mitä?
Jos saamme tuon selville, olemme kaikki paljon viisaampia.
Helinä, tuskin nyt kuitenkaan olet tahdoton ja voimaton seikkailuun pakotettava nainen. Ihastuksia voi tulla mutta itse päätät mitä teet.
Jos olet selvästi sanonut tälle ihastukselle että pysyy sinusta erossa ja hän ei uskjo kerro miehellesi niin eiköhän kaveri (ja sinä itse) rauhoitu.
En oikein usko tähän ajopuuteoriaan kun on kysymys suhtkoht aikuisista ihmisistä.
Kaikkea hyvää!
Luulen tietäväsi olotilasi melko hyvin. Itse rakastuin , suorastaan hullaannuin ensimmäisenä sekunttina täysin vieraaseen mieheen. Koskaan aiemmin en ollut edes huomannut muita miehiä olevankaan. Aina olin pitänyt itseäni rehellisenä ja uskollisena puiolisona, olin aivan varma etten koskaan petä.
Taistelin ja taistelin tuota hulluutta vastaan, vaan en saanut nukutuksi, en keskittynyt mihinkään, työni kärsi, laihduin, elin kuin huumattuna päivästä toiseen. Joka ainut ajatus päätyi tuohon mieheen. Kumpikaan meistä, ei tuo mies tai minä, iskenyt tai vietellyt toista.
Ja pahinta oli että näin tuon miehen reakoivan myös minuun vastaavalla tavalla.
Lopulta annoin periksi ja aloitimme suhteen. Molemmille ensimmäinen kerta monien vuosien uskollisen parisuhteen jälkeen. Koko ajan taistelimme ja yritimme päästä toisistamme eroon. Ei vaan järjen ääntä enää ollut. Itsestäni oli tullut täysin vieras itsellenikin. En ollut tiennyt mitään tälläistä olevan olemassakaan.
Pakko oli minun erota, en voinut katsoa syvälle silmiin omaa miestäni, en halunnut olla petturi. Ero satutti miestäni. Satutti minua. En vaan voinut elää sellaisessa liitossa.
Tapaavani mies harkitsi omaa eroansa kaksi vuotta. Mutta lopulta tuli luokseni. Aloitimme nelikymppisinä rakentaa yhteistä elämäämme. Nyt alkukarikoista selvitty. Edelleen elän huumattuna. Onnellisena tietäessäni olevani siellä missä pitääkin, kotona. Lapsia on monta, ensimmäinen vuosi menikin lasten ehdoilla, yritimme joka päivä miettiä heidän tarpeitaan tilanteessa. Pulmia tulee joskus, yhteenottojakin, yhdessä ne käsitellään ja lapsien ääntä kuunnellaan.
Olen onnellinen mutta myös surullinen kun kaiken täytyi mennä näin, kahden perheen hajota jotta yksi saadaan aikaan. Entinen kumppanini on onneksi löytänyt myös uuden elämän uuden puolison kanssa. Ainut ketä ei vielä ole selvinnyt on mieheni ex-vaimo. Toivottavasti jonain päivänä hänkin irrottautuu menneistä.
Ei näytä kovin paljon kommentoitavaa tulla järkevään ketjuun.
Tässä ei haukuta ja mollata.
Vai onko vaikea nähdä pettäminen myös rakastumisena.
Ei aina vaan sitä panemista, vaan oikeasti syvällisiä tunteita mukana?
Kateellisena luen hurjista tunteista ja ihastumisesta.
Tahtoisin itsekin kokea.
Tästä asiasta on selkeästi "kaksi koulukuntaa" . Eli minä uskon, että ihminen voi ihastua vaikka eläisi kuinka hyvässä liitossa. Minä olen myös ihastunut avioliittoni aikana muutamia kertoja, en kuitenkaan ole koskaan ajatellut, että tekisin sille ihastukselle jotain. Ihastus on pyörinyt jonkin aikaa mielessäni(jokunen kuukausi) ja sitten hiipunut itsestään pois.
Ihastuksella saa itselleen jotain, ne kuuluvat minusta samaan sarjaan kuin seksifantasiat ja päiväunelmointi. Ja ainakin minulla molempia on. Hyvässä suhteessa on tuttua ja turvallista olla, ja varmaan jokainen kaipaa joskus "henkistä matkustamista" , samalla tavalla kun halutaan irtiottoja arjesta ja varataan lomamatka vaikka Thaimaahan. Siellä on kivaa, mutta ei sinne haluaisi muuttaa.
Minulla on siis aina ollut näitä "ihastuksia", joissa on ollut oikeastaan aika sama, kuka on ollut kohteena. Sen on aina tajunnut jälkikäteen, että se tunne on kohdetta tärkeämpi. Siksi en ole koskaan hullaantunut omista tunteistani tai ajatuksistani niin, että olisin pettänyt tai tehnyt jotain aktiivista. Ei tosin käy kieltäminen, että itsetunto on voinut aina hyvin, jos kohde on näyttänyt tuntevan jotain minua kohtaan.
En myöskään elä päiväunelmissani, vaikka siellä on mukava välillä piipahtaa.
Tiedän, että osa ei ole ihastuvaa ihmistyyppiä, ja pitää näitä ajatuksia "moraalittomina" ja huutaa, että en oikeasti raksta puolisoani. Tiedän omalta kohdaltani, että he ovat väärässä. Joskus vain se tuttu ja turvallinen tuntuu kovin tutulta ja turvalliselta. Ihminen on pohjimmiltaan liikkeessä oleva ihminen, ja kaipaa välillä vaihtelua. Pettäminen ei ole enää vaihtelua vaan sen tutun ja turvallisen rikkomista. Se on jotain aivan muuta.