Ystäväni laihdutti rutkasti ja taitaa olla itse tyytyväinen saavutukseensa. Hänestä tuli luiseva hikipingottaja, kova ja kireä, ja menetti paljon entisestä viehätyksestään. Sääliksi käy, mutta eihän kukaan voi mennä sitä hänelle sanomaan, koska hän pitäisi sitä kateutena tai ilkeytenä. Ystävän kiinnostuksen kohteet ovat nyt myös supistuneen pelkästään omaan itseensä, laihdutukseen ja kuntoiluun. Myös ylimielisyys ja liiallinen itsekeskeisyys on nostanut päätään. Tuntuu että sitä entistä ystävääni ei enää ole, enkä enää viihdy hänen kanssaan.
Asiaa ei voi ottaa puheeksi, koska hän tulkitsee kaiken vain oman nykyisen erinomaisuutensa läpi.
Sitä vaan että laihduttajat pitäkää varanne älkää keskittykö vain itseenne, pitäkää elämässä muitakin asioita tärkeinä. Ja jossakin on myös raja jolloin laihuus lakkaakin olemasta kaunista.
Asiaa ei voi ottaa puheeksi, koska hän tulkitsee kaiken vain oman nykyisen erinomaisuutensa läpi.
Sitä vaan että laihduttajat pitäkää varanne älkää keskittykö vain itseenne, pitäkää elämässä muitakin asioita tärkeinä. Ja jossakin on myös raja jolloin laihuus lakkaakin olemasta kaunista.
Vastaukset 37
Vanhimmat
Tuo on surullista samoin kuin se, että hyvin laihojen maailmankuva kääntyy helposti juuri tuohon, että (liiallinen) laihuus on parasta ja luulee muidenkin pyrkivän siihen.
Toisaalta surullista on sekin, että naisia arvostellaan joka tapauksessa - silloin kun he ovat hehkeimmillään, silloin kun he lihovat tai laihtuvat kaksi kiloa. Aina pitäisi olla juuri jotain muuta kuin on, mutta aina on oikein vähätellä ja painaa alas.
Ja sinä ap. sitten, kateellinen läski?
NIIN JUST!!! KATEELLINEN VANHA MURSU SIELLÄ KIRJOITTELEE, KUNNON EMAKKO VARMAANKIN? Mahtaa kiristää, kun vaattetkin kiristää, eikö?
Kaikki kateelliset läskit alkoivat peukuttaa aloitusta näköjään.
Joo hirveää tuo laihtuminen!
Läskiä lisää vaan niin se kaunistaa luonnetta.
Reittä, pyllyä ja mahaa vain suuremmaksi niin silloin ihmiset ovat reiluja toisilleen.
Kaikki laihat ja laihduttajat ovat ilkeitä itsekeskeisiä ihmisiä. Onhan niiden oltava koska me muut söisimme viimeisetkin heidän eväänsä! :D
Hoikkuus ja liikunnallisuus on hemmetin kaunista ja seksikästä. Lihavuus, pyöreys ja pulleruus ei ole.
Joojoo! Niinpä!
Siis ihan väärin ymmärretty, urpo.
Kateutta niin joo, varmaan. Niinkuin kaikki ikävä aina on ":D:D"
Tai sitten jonkin hoikankin mielestä elämässä on muutakin kuin laihdutus tai laihuus. Toisin sanoen: älykopasta löytyy muutakin kuin kaloritaulukot ja painoindeksit.
Anoreksia ei ole kaunista katseltavaa:
http://newspaper.li/static/08c385a7b2509c854d4eb3d2462d3290.jpg
Mäkin tiedän yhden, jotka aloitti laihdutuksen jostain sadan kilon kieppeiltä. Laihdutus jossain vaiheessa riistäytyi käsistä, kun painoa oli selvästi alle 50 kilon. Ei ollut kaunista katseltavaa n. 180-senttisellä, ja koko ihminenkin oli ihan kummallista seuraa. Ei millään pahalla. Mutta ei voitu edes ulkona käydä kun viinistä tuli liikaa kaloreita. huh huh.
Olisi ollut paremppi jos se laihtuminen olisi pysähtynyt sinne jonnekin puoleen väliin. ihan oikeasti, tämän ihmisen terveyden ja mielenterveydenkin kannalta.
Ja sitten alkoi viestini miinustaminen samaa tahtia ja laihduttamisen vertailun anoreksiaan.
"Olisi ollut paremppi jos se laihtuminen olisi pysähtynyt sinne jonnekin puoleen väliin. ihan oikeasti, tämän ihmisen terveyden ja mielenterveydenkin kannalta. "
Suosittelen keskittymään omaan pylleryyteesi etkä toisiin ihmisiin.
"Suosittelen keskittymään omaan pylleryyteesi etkä toisiin ihmisiin"
Kiitos suosituksesta, mutta ei tosiaankaan ole mitään tarvetta.
Kyseisellä ihmisellä on vaikea alipaino ja onkin hakeutumassa hoitoon. Sinulle suosittelen kehittämään älyä tai yleissivistystä, ehkä molempia.
ja niin, laihtuminen oli kyllä kyseisellä ihmisellä tarpeen, joskin noinkin pitkällä ihmisellä olisi sen painon voinut jättää sinne 60-70 kiloon. Laihtumisessa ei ole mitään vikaa, mutta silloin kun se menee yli niin silloin se menee yli.
Taidat olla itse joku persjalka, kun et osaa suhteuttaa pituutta ja painoa tuonkaan vertaa.
Hei, ei me hoikat olla kateellisia. Muistakaa, että meillä, joiden EI tarvitse laihduttaa, on ihan LUONNOSTAAN ne kohtuulliset syömiset ja riittävät urheilutottumukset hyvin hallussa, toisin kuin teillä läskit-pois- laihduttajilla ;-)) Meillä kun ei ole niitä läskejä, joita laihduttaa pois.
Hyvää perjantaita. Ota vähän siideriä.
Heti alkoi laihduttajien vertailu pulleroihin. Ja miinustaminen. No, on niitä muitakin kuin laihduttajia, niin kuin vaikkapa meitä luonnostaan hoikkia tai sinut itsensä kanssa olevia normaalipainoisia. Ja emme, emme jaksa aina kuunnella kuinka onnistuit pudottamaan muutaman sentin kinkkuiselta vyötäröltäsi.
ja tuo kateellisuudella selittely on varmaan vanhin juttu ikinä.
Juuri näin! On myös rentoja ja pingottamattomia hoikkia, joiden ei tarvitse vouhottaa asiasta saati kivittää "läskejä"
Ainakin Seitsemän pyllerö pulleroa naista kävi tässä ketjussa näköjään....
Olet kyllä ihan häiriintynyt ja ilmeisesti omaat myös huonon itsetunnon. Oot ilmeisesti onnistunut pudottamaan läskikilojasi pois, onneksi olkoon, mitä vielä haluat? Taputuksia olkapäälle vai jonkun palkinnon?
Ei laihduttamisessa tai hoikkana pysymisessä ole mitään ihmeellistä; kaikki kyllä pystyvät siihen jos haluavat. Ongelma on siinä että moni ei tätä oikeasti tosissaan halua. Ja so what, mitä se meiltä muilta on pois.
Läskit ei ole seksikästä, mutta ei kyllä huono itsetuntokaan sitä ole. Eikä pingottaminen tai liiallinen laihuus.
Itse laihduttavan koen sitten teidän "ystävien" ärsyttävä laihduttamisen latistaminen ja siihen puuttuminen. Oletko itse läski? Vai oletko laiha ja nyt ottaa päähän, kun ystäväkin saa miesten huomiota. Hyvin monet laihat haluavat liikkua lihavan seurassa, että saisivat itsensä paremmilta näyttämään siinä rinnalla.
No kyllä on kaukaa haettua. Sulla, pyllerö, taitaa olla melkoisen huono itsetunto. Suosittelen hakemaan sen itsetunnon jostain muualta, kuin laihtumisesta, kun se ei sieltä ihan itsestäänselvästi tule.
Laihtuminen on hyvä juttu, varsinkin jos on terveydellisiä syitä siihen. Mutta ei se itsevarmuus sieltä välttämättä tule.
Jos esim. on ruma niin sitten on ruma, ei se laihdutus siinä yhtään auta :D
Tuo on aivan totta ettei laihdutus auta, jos on muuten ruma. Itse olin nuorempana hoikempi, mutt silti ei ollut kavereita ja eikä pojat mua noteerannut, koska olin jo silloinkin kasvoiltani ruma. Olen aina välillä onnistunut laihtumaan jonkin verran, eikä silloinkaan käynyt flaksi miesrintamalla. Tällä hetkellä olen taas ylipainonen, enkä taida enää tästä laihtua, tai jos laihdunkin, niin ei se mun rumuus siitä mihinkään katoa, yhtä ruma olen kuin aina ennenkin.
Joo, en tiedä allekirjoitanko täysin aloittajan sanomaa,
mutta siltikin, laihduttajat (varsinkin ne jotka tunnistavat itsensä)
Puhukaa joskus jostain muusta kuin laihdutuksestanne! Se on nimittäin ihan helvetin tylsää kuunneltavaa meille ei-laihduttaville. Ei se, että sinulla on ongelmia painosi kanssa, tarkoita sitä, että muilla näin olisi. Tai että meitä kiinnostaisi sinun painonpudotuksesi. Laihduttaminen on ihan hieno juttu ja mielelläni tsemppaan, mutta ei siitäkään jaksa lopullisesti jauhaa. Puhutaanko nvaihteeksi jostain älyllisestä, tai jostakin hauskasta? Tai vaikka sekä että.
Pim. Olen puhunut.
Ehkä kysymys on siitä, että laihana ei tarvitse mielistellä saadakseen ihmisiä ympärilleen. Lihavan on tehtävä enemmän töitä sen suhteen, että saa ystäviä. Naiset yleensä haluavat sydänystäväkseen sellaisen vähän lihavamman, joka ei ole uhka heille itselleen.
Nimenomaan! Ja kun tämä ystävä alkaa huolehtia itsestään niin laiha kokee itsensä uhatuksi... Näin meinaa käydä meilläkin ystävän kanssa vaikka minä pulleropallero olen varattu ja liikun baareissa muutenkin vain kaverini seurassa. En ole miesten huomiota juuri saanut, enkä tarvitsekaan. Minulla on oma kultani, hänelle olen rakas ja kaunis, olin minkä kokoinen tahansa. Minulla ei ole huono itsetunto, en ole ruma vaan hyvin sievä kasvoiltani ja laihdutan terveyssyistä, mutta eihän tämä kaverilleni mene jakeluun. Ilmeisesti laihalla ystävälläni on se huono itsetunto... :D
"Ja kun tämä ystävä alkaa huolehtia itsestään niin laiha kokee itsensä uhatuksi..."
Siis jo se, että kuvittelet näin, kertoo huonosta itsetunnosta.
Toivottavasti tukevahkot ystäväni eivät tosissaan kuvittele, että olen heidän kaverinsa jotta itse näyttäisin hoikemmalta, tai että jos he alkaisivat laihduttaa, kokisin sen jotenkin uhkana. Hirvittää ajatellakin, että joku pitäisi mua niin kieroutuneena.
Ei kai ystävyys mitään läskejä katso, vaan persoonaa.
Yhdestä frendistäni tuli paljon energisempi, iloisempi ja paremman näköinen laihduttuaan. Toisesta laihduttajasta taas tuli kiukutteleva, huonotuulinen kalpeanaama. Tiedä sitten mistä johtuu..
Luin tätä juttuanne ja arvasin heti, että jutun aloittajaa aletaan mollaamaan...
"ite oot vaan kateellinen" "taidat ite olla vaan läski".
Tässä tarinani:
Ennen olin kaunis ja muodokas nainen ja etsin rakkautta...
-Jos katsoimme miehen kanssa telkkaria ja siellä näytettiin todella hoikkia naisia, sanoin että kylläpä pitäs tytön vähä syödä...mies sanoi: oletko vähä kateellinen
- lehden kansikuvatytöstä saatoin sanoa, että pikkasen on ryppyjä siloteltu...
mies: tuo on vaan paljo kiinteempi ku sä.
- "näyttää ihan pojalta" mies: sillä ei vaan oo ylimääräistä... jne...jne...
No minäpä sitten laihdutin ja laihdutin ja päädyin upeaksi naiseksi, joka painaa nipin napin 40 kiloa... ei oo ylimääräistä...en voi olla kateellinen kenellekään kun kukaan ei ole laihempi kuin minä... nautin miesten huomiosta...olen hoikka eli terve...liikun paljon...
Näinhän sitä monet luulee, että laihoilla on kaikki paremmin ja muut on vaan kateellisia...
- hiukset lähti, mutta sellanen kiva vauvanukka on iholla
-kuukautiset loppu jo 10 kiloa sitte...
-aina nuha ja kuumetta
-luita murtuu
-hampaat huonona
-pienimmätkin vaatteet roikkuu
Liian kauan kuuntelin muiden "sä oot vaan kateellinen ku et ite oo noin laiha" juttuja...nyt olen sairas, kaukana ihannenaisesta vaikka olenkin kyllä laiha.
En parane luultavasti koskaan, kehoni ei kestä enää ruokaa...
Kehoni ei kauaa enää jaksa.
Olkoon tämä varoittavana esimerkkinä.
Toivottavasti edes joku miettisi hetken, ennen kuin sanoo toiselle
"sä oot vaan ite lihava ja kateellinen"
Pitäis saada joku ennen ja jälkeen kuva, jotta vois kommentoida kirjoitustasi. Mieleeni väkisin hiipii, että olet mahdollisesti hieman kateellinen ystäväsi uudesta kropasta ja elämäntapamuutoksesta..? ;)
Toi "liiallinen" laihdutus ja kuntoilu, jonka mainitsit kun on vähintäänkin suhteellinen käsite....
Toi sun viestis on vähän koominen, kun lukee sen heti edellisen jälkeen.
Just sun tapasten miesten takia monet naiset sairastuvat anoreksiaan!
Ja ei, se ei tarkoita, että naiset on bimboja, tyhmiä tai kateellisia...
Et tainnu lukee edellistä kirjoitusta laiheliinilta...
Voivoi. Arvasin toki, että jotkut kuvittelee minun olevan kateellinen läski, kun suren sitä että menetin hyvän ystävän laihdutukselle. En todellakaan ole. En näe mitään syytä kadehtia hänen pilallemennyttä ulkonäköään. En todellakaan ole itse lihava enkä pidä laihduttamista itselleni tarpeellisena. En jaksaisi kuunnella niitä laihdutus- ja kuntoilujuttuja, kun elämässä on paljon muuta kiinnostavampaa.
Mutta onhan luonnollista että surettaa kun ystävä, jonka kanssa oli ennen mukavaa, ei enää ole kiinnostunut muusta kuin omasta terveydestään ja ulkonäöstään. Kun ennen pidettiin hauskaa, herkuteltiin ja löhöteltiin, hän nyt ei voi tehdä mitään muuta kuin tarkkailla syömisiään ja treeniaikojaan ja kieltäytyä kaikesta nautittavasta. Myös kohonnut itsetunto on mennyt överiksi ja ilmenee itsekehuna ja ilkeytenä muita kohtaan. Tokihan se surettaa, ja myönnän kyllä myös itsekkäistä syistä - olisin halunnut viettää ystävän kanssa viihtyisiä aikoja jatkossakin.
Mutta: en todellakaan tarkoittanut että minulla olisi ongelmia omassa olemisessani. Voin elää elämääni myös ilman häntä, minulla on muita kiinnostavia asioita. Olisin vain suonut siihen elämään kuuluvan myös tämän ystävän, ja hänenkin nauttivan jostain muustakin kuin itsensä rääkkämisestä.
Noinhan siinä voi käydä kuin tyhmä ja tunnekyvytön läski lähtee laihduttamaan. Läskit lähtee, mutta ei tyhmyys ja tunnekyvyttömyys mihinkään katoa, muuttavat vain muotoaan.
Turha tätä minään varoittavana esimerkkinä on ottaa ainakaan laihdutuksen vaarallisuutta ajatellen. Ennemminkin varoittavana esimerkkinä siitä, että ystäviä ei kannata unohtaa ja alkaa ylimieliseksi paskaksi.
Aloittajan löysäilyn aika on nyt ohi! Yritä hyväksyä se, että ystäväsi parantui velttoudesta, eikä jaksa makoilla sohvalla ja ylensyödä niin kuin sinä.
Mun ystävälle kävi aivan samoin! Tästä on jo aikaa, mutta oltiin silloin todella läheisiä. Hänen ei olisi edes tarvinnut laihduttaa, mutta ilmeisesti hänellä oli joku pakkomielle painostaan, ja aloitti kiivaan laihdutus-urakan.
Ja kyllähän hän laihtuikin, jopa siihen pisteeseen että sairastui anoreksiaan, josta onneksi on toipumassa. Sen lisäksi että sain/saan olla huolissani ystäväni terveydentilasta, menetin hänet sellaisena kuin tutustuin häneen ja tunsin hänet...
Hän oli ennen semmoinen ihana herttainen symppis ja ilopilleri, aina nauramassa ja vitsailemassa, nyt hänestä on tullut kyyninen tosikko, todella veemäinen, kuin eri ihminen! Kaikki jutut tuntuvat pyörivän (oman) ulkonäön ympärillä, häntä kiinnostaa enää laihdutus, ruoka-valiot, treenaaminen ja muoti. Muusta häen kanssaan ei voi oikein puhua, ja lisäksi hänestä on tullut tosi ilkeä ja arvosteleva muiden ulkonäköä kohtaan. Saattaa jopa minun asuvalinnoista kuittailla ikävään sävyyn (onneksi ei sentään syömisistäni!).
Enkä todellakaan ole kateellinen hänelle, mielestäni nykyään aivan liian laiha ja kuihtuneen näköinen, ei todellakaan parhaimman näköinen kaveripiiristämme, eikä miehet hänestä liiemmin kiinnostu. Silti hän itse tuntuu olevan todella tyytyväinen omaan, uuteen ulkomuotooonsa, mikä on tietysti hyvä asia, ja pää-asia että edes itse olisi tyytyväinen itseensä, mutta kun kaikki pyörii sen ympärillä ja aina hän toisaalta omasta mielestään voisi olla "vielä vähän laihempi ja timmimpi".
Miten koko ihmisen persoonallisuus voi muuttua laihduttaessa ja vielä huonompaan suuntaan? En ole myöskään estellyt hänen projektiaan, mikäs siinä jos haluaa elää terveellisemmin, kunhan se ei sitten lipsahda jo sairauden puolelle.
Jos hän olisi alunperin ollut oikeasti ylipainoinen, olisin toki kannustanutkin häntä terveyssyistä laihduttamaan, mutta kun näin ei siis ollut, vaan hän oli aiemminkin ihan normaalipainoinen.
En siten tiedä vaikuttiko myös ystäväpiiri tähän laihdutukseen, hän muutti toiselta paikkakunnalta Helsinkiin, josta jo ennestään tunsi minut ja muita porukkamme jäseniä, joista osa hyvinkin kauniit ja hoikkia, mutta ovat sitä luonnostaan. Vaikkei kukaan häntä siis siihen painostanutkaan, niin ehkä hän koki ettei kuulu joukkoon, ennenkuin on tehnyt kunnon muodonmuutoksen. Laihdutuksen lisäksi muutti koko pukeutumistyylinsä ja kampauksensa jne.
Me hänen ystävänsä taas pidimme hänestä sellaisena kuin oli ja nykyinen ilkeilynsä alkaa stressata jo useampia. Tyylinmuutos sinänsä on hänen oma asiansa, olen tuntenut monia ystäviäni niin kauan että on tullut nähtyä heidät jos jonkinlaisessa lookissa, mutta se että ihmisen koko luonne ja persoona muuttuu, ja vielä negatiiviseen suuntaan, on todella ikävää.
Olenkin jo vieraantunut hänestä selvästi, koska häntä ei tosiaan kiinnosta puhua kuin omasta ulkonäöstään ja arvostella samalla muiden "virheitä". Ja tämä vaihe on kestänyt jo vuosia, joten ei ole kyse mistään hetken alkuhuumasta. Me hänen ystävänsä olimme tukenaan myös anoreksian ja sen sairaalajakson ajan, mutta minun lisäkseni moni muu on tosissaan alkanut saamaan tarpeekseen hänen itsekeskeisyydestään ja ilkeilystään... En haluaisi luopua ystävästäni, mutta hän sellaisena kun hänet tunsin, taitaa olla jo mennyttä ja itse hän työntää minua pois noilla teoillaan :(
Juuri tuo "ennen löhöiltiin ja herkuteltiin jaadijaadijaa" on minunkin ystäväni ongelma, kun yritän pudottaa painoa. Miten se hänen syömiseen vaikuttaa jos en niitä sipsejä naamaani änge? Menen silti seuraksi, teemme samoja asioita kuin ennen, käymme esim ravintoloissa ja baarissa, istumme iltoja, hän saa herkutella ja jos hän tulee kylään niin minulla on kaikenlaista tarjolla kuten ennenkin, en vaan itse syö. En myöskään puhu laihduttamisesta, en vaan ota sitä herkkua siitä kulhosta vaikka tarjolla onkin, nautin vieressä vesilasillisesta ja seurasta. Miten tässä voi olla laihduttamiseni ongelma kun ainoa muuttunut asia on minun syömiseni? Eihän se ole ystävältä pois jos en syö herkkuja... Osaisko joku selittää mikä tässä on muka ystävää kohtaa niin väärin? Olen ymmälläni.
Pyysin dieetillä olevaa ystävääni kahville, hän sanoi että hän ei syö mitään kahvin kanssa. No enpä tietenkään halua pakkosyöttää, mutta tuntuisi myös hölmöltä laittaa itselle jotakin hyvää jos vieras istuu pelkän kahvikupin tai vesilasin kanssa. Eikä syömisestä nauti itsekään jos toinen vieressä ei ota mitään, koko tilanne tuntuu aivan kummalliselta. Niinpä en ole hänen vieraillessaan tarjonnut mitään kahvin kanssa, ja tuntuu todella tylsältä ja kolkolta. Se syöminen tai edes vähän napostelu, pieni herkuttelu kun kuuluu osana nautinnolliseen yhdessäoloon.
Tuollainen ehdottomuus on stressaavaa sivustakatsojalle. Se että edes maistelee jotain seuran vuoksi, ei mitenkään voi lihottaa ketään. Joustamattomuudella myös saadaan kaikki huomio omalle laihdutukselle. Tekis mieli sanoa, että ota hei vähän rennommin niin takuulla dieettikin onnistuu paremmin. Itsekin laihdutan aina välillä, mutta niin että vähennän ruuan määrää huomaamattomasti ja tilanteiden mukaan joustaen. Olen myös saavuttanut hyviä tuloksia ilman kärsimystä, melkein huomaamatta.
Tuo toimii nimenomaan kun "laihduttelee vähän" silloin kun ylipainoa on 30 kiloa niin jossain vaiheessa on kunnolliseen ehdottamaan taisteluun alettava. Itse olen ns. hiilarikoukussa eli se pieni pullapala todella voi nostaa mieliteot niin että vierailun jälkeen mätän kotona kaiken eteen tulevan suuhuni. Tätä vaihettaa kestää pari kuukautta laihdutuksen aloituksesta, sitten koukku hellittää ja uskaltaa hellittää myös itse. On kumma jos ei ystävä kykene paria kuukautta moista sietämään...
Ylipaino on vakava terveysongelma ja tällaista herkkulakkoa on kestettävä hetki jos haluaa ystävän olevan vielä 10 vuoden tai 5 vuoden päästä elossa. Valmiiksi normaalipainoisten laihdutus on asia erikseen ja silloin saakin toki ottaa rennommin ja on pidettävä huoli ettei NORMAALIPAINOISELLA mene homma yli ja anoreksian puolelle, se on tosi ystävyyttä se.
Kuitenkin jos ystävänne kantaa 30 kilon hengenvaarallisia uimarenkaita vyötäröllä ja on addiktoitunut pullamössöön ja hiilariin niin olkaa herranen aika tukena! Hän ja hänen elämänsä vaativat sitä! Kun projekti on ohi niin saatte nauttia piristyneen, itsevarman ja iloisen ystävän seurasta vielä vuosikymmeniä ja tiedätte, että hänen on hyvä olla. Jos haluatte ystävänne pysyvän läskinä ja hänän lihavuutensa ja paha olonsa tuo teille iloa niin ette ole ystäviä, olette törkeitä hyväksi käyttäjiä, kun haette itsellenne hyvää oloa toisen huonoudesta. Tällöin ansaitsette kuolla yksin niiden herkkujenne luisen p*rseenne kanssa!
Anteeksi kova kielenkäyttö ja kärjistykset, mutta olen vaan omiin ystäviinä lopen kyllästynyt. Muutama kuukausi niin olisin TERVE ihminen siitä vääristyneestä ruoka suhteesta ja herkkukoukusta niin ei kun tuputituputi vaan, SYÖ SYÖ SYÖ! Se into ja halu mikä minulla on viimein laihtumiseen pilataan sitten soimaamalla ja haukkumalla huonosta ystävyydestä kun en yhtä vaivaista pullapalaa syö että pysyisin nyt hetken ruodussa ja saisin elämäni haltuun. Miettikää, oikeasti!
Voithan sinä laittaa herkkuja pöytään ja syödä niin paljon kuin haluat. Jos ystäväsi juo kahvit ja jutustelee kanssasi niin kuin ennenkin niin mikä siinä on niin väärin että hän ei mussusta herkkuja.
En väitä, mutta tulee mieleen että tuleeko sinulle huono omatunto (syyllisyys) siitä että syöt herkkuja ja ystävälläsi on selkärankaa kieltäytyä niistä. Ei herkkujen syömisessä mitään väärää ole mutta jos on päättänyt laihtua tai ei vain tykkää herkuista, sellaisiakin on, niin silloin ei syö eikä se muille kuulu.
En ole äskeinen, mutta mulle tulee kyllä huono omatunto , kun syön jotain ja toinen ei syö mitään, vaikka tarjoankin. Ei siitä, että ystävällä "olisi selkärankaa", vaan siitä, mistä kaikesta hyvästä se jää paitsi. :) Kai sitä voi laihduttaa ja pysyä hoikkana, vaikka silloin tällöin söisikin/joisi jotain hyvää (kaikki hyvä ei muuten aina ole epäterveellistä). Itselläni ei ainakaan ole mitään ongelmaa tässä.
Olen ottanut jo liian kauan rennommin ja vyötäröllä näkyy...
lihavan pitää aina olla se iloinen ja ilopilleri, miellyttämässä myös ystäviään, lihava on ihminen jonka kanssa on hauskaa. Sehän se miellyttää ja on mukavaa toisellekin. Ja voi olla, että lihava kokee ikuisesti olevansa toisarvoinen ystäviensä, varsinkin laihojen naisten kanssa. Lihava voi joutua hampaat irvessa hymyilemään. Laiha ja pahantuulinen nainen on kuuma pakkaus, sillä on luonnetta. Lihavana sama ihminen on tympeä sotanorsu naava vääränä aina.
Kun laiha saa ensimmäisen kerran otteen elämästään ja itsestään siten, että kyllästyy sekä läskeihinsä että ikuiseen miellyttämisenhaluunsa, laihduttaa ja tajuaa että nyt on oikeus olla muutakin mieltä kuin aina se kaikille kiva, ihana ystävällinen ihminen, joka on vuosikausia tukahduttanut tunteita esimerkiksi syömällä ja muutenkin, niin eihän siitä tykätä ja sitä ei jakseta katsella.
Vaikka muista ystävistä kuka olisi miten itseään tai asioitaan täynnä tai pahalla tuulella, lihavalla ei ole ollut sitä oikeutta. Sitten kun hän sen ottaa, se ei kelpaa.
Lihavan pitää olla hyvällä tuulella, miellyttää muita, olla toisia varten, auttaa, hymyillä, olla kiva, sitä ja tätä. Ja sitä kokemusta olla lihavana laihan varjossa aina ei koskaan kukaan normaalipainoinsempi ymmärrä.
Kun lihava saa mittansa ja vatsansa täyteen ja alkaa laihduttaa, se käytös saattaa heilahtaa helposti aivan toiseen ääripäähän. Kaikki, koko elämän asiat voi ensimmäistä kertaa suututtaa ja käytös on sen mukaista ja tunteita voi ilmaista yli laidankin. Todellinen luonne on siellä jossain välimaastossa.
Kun lihava ei tavallaan ole saanut ennen oikeutta olla oma itsensä lihavana ja saa oikeuden näyttää sen luonteensa, tulee ylilyöntejä, jotka ehkä voivatkin tasoittua. Mutta iloinen, ihana, lihava ihminen ei ole koskaan se aito oma itsensä. Sitä ei ole myöskään se vihainen laiha ihminen, mutta ehkä se tasapaino löytyy niin luonteen kuin koonkin puolesta ajan kanssa
Kyllä laihdutus vaikuttaa mielialaan. Olen laihduttanut monet kerrat ja aina kun laihdutan, olen mahdottoman kiukkuinen ja pahalla tuulella. Palelee, väsyttää, koko elämä tuntuu kurjalta ja tulkitsen toisten puheet aina pahimmalla tavalla. Tulee loukkaantumisia ja väärinkäsityksiä. Muutun itkuherkäksi ja jopa ilkeäksi. Sitten kun luovutan ja päätän sallia itselleni tämän pyöreyden, elämä taas hymyilee. Muutun iloiseksi, tasapainoiseksi ja nautin olostani. Minulla on parempi olo pulskana, mutta yritän välillä laihduttaa että vastaisin ympäristön toiveita.
Ilman muuta olen aito oma itseni silloin kun olen lihava ja hyväntuulinen. Kun olen kiukkuinen laihduttaja, silloin on kuin joku muu olisi astunut nahkoihini.
Kateellisten panettelua.