Itsevarma, kaunis, lempeä, fiksu, empaattinen, iloinen, seksikäs... < --- koen ,että tuota kaikkea minusta lyötyy ainakin ripaus. Olen kaikenkaikkiaan ihan tyytyväinen itseeni, miehet pitävät minusta. Kuitenkin tuon kaiken keskellä tunnen olevani täysin hukassa, enkä todellakaa tiedä mitä todellisuudessa haluan ympärilleni. Tykkään flirtailla, tapailla, deittailla, viettää aikaa jne jne, mutta tunnen olevani hirvittävän vastuuton? Voikohan minuun luottaa..jaa a, empä itsekkään ole enää varma.
Ongelmat alkoivat edellisen suhteen aikana. Mieheni oli ääri tapaus mustasukkaisuudesta ja yhteinen taipaleemme oli lyhyt, mutta erittäin hankala. Minulle ihmisiin luottaminen vie aikaa ja niin ikään en kovin helposti päästä toista henkisesti täysin osaksi elämääni. Haluan siis edetä suhteessa melko hitaasti ja tämähän on omistushaluiselle ihmiselle erittäin vaikea sulateltava. Aloin pikkuhiljaa muuttua vain koneeksi joka tekee niinkuin käsketään, olin aina hiljaa enkä oikeastaan aina edes tiennyt onko omaa mielipidettä olemassa vai ei. Koin suunnattoman ahdistavaksi tavata hänen kavereitaan tai perhettään. Seurustelimme vuoden, eikä hän tuona aikana tavannut omaa lähipiiriäni kertaakaan? Jostain syystä pakoilin asiaa viimeiseen asti. Mieheni tietysti piti minua entistä epäluotettavana ja kuvitteli että peittelen jotain tarkoituksella. Kyse ei kuitenkaan ollut salailusta, vaan siitä etten yksinkertaisesti pystynyt ottamaan askelia eteenpäin. Velloin vain jossain jatkuvassa epätodellisuudessa,enkä ymmärtänyt, että nyt olis parempi vaan lähteä. En ole koskaan pettänyt parisuhteessa, mutta silti tämä toinen ihminen sai minut itseninkin uskomaan, että saattaisin jollain tapaa olla uskoton???
Kunnes sitten viimein tajusin olevani täysi ihmisraunio, jätin kaiken taakseni ja lähdin suhteesta, tuntui todella hyvältä. Oli tilaa hengittää, eikä enää tarvinnut pakokauhulla ajatella milloin taas joudun esittämään jotain prkleen kainalokeppiä tämän suuren egoistin rinnalla.
Kuvittelin, että sosiaaliset ongelmani johtuivat miehen käytöksestä ja alistamisesta, kunnes olin taas uudessa tilanteessa.
Olen suhteen jälkeen tapaillut miehiä ihan vain hauskanpidon merkeissä, elänyt täydellistä sinkkuelämää sen enempää stressaamatta. Jokin aika sitten tapasin miehen, josta todella pidän. Olemme molemmat astetta kevyemmin liikenteessä. Kumpikaan ei etsi mitään erityisen vakavaa, on mukava vaan viettää aikaa jonkun kanssa.
Eräs ilta kuitenkin pelästyin itseäni. Mies asuu neliössä 2 kämppäkaverin kanssa. Tähän asti ollaan tavattu vain kaksistaan niin, ettei kukaan muu ole ollut kotona. Olin tälläytynyt ja saapunut innoissani paikalle, kunnes mies ilmoittaa, että toinen kämppäkaverista liittyy seuraamme. Hillitön paniikki valtasi minut, ja tunsin suunnatonta halua vain postua paikalta. Tunne oli täysin sama kuin vuosi sitten edellisen mieheni seinien sisällä.
Huonoon oloon vedoten poistuin jonkin ajan kuluttua pakkaseen parkumaan. Mes on yrittänyt pitää yhteyttä, mutta häpeä on liian suuri, joutuisin kuitenkin kertomaan hänelle oikean syyn outoon käytökseeni enkä tiedä saisinko hänet ymmärtämään..en tiedä miksi tunnen näin ja mikä minua vaivaa? Olen muuten melko sosiaalinen ihminen, tutustun helposti , eikä minulle esim. ole ongelma jos omien kavereiden kautta tutustun heidän ystäviinsä jne...
Onko minulla siis kuitenkin jonkin sortin sosiaalinen ongelma? Vai enkö vain ole valmis suhteeseen? Liittyykö tämä vain edellisen suhteen aiheuttamiin tunnetiloihin...olen täysin pihalla ja haluaisin asiat selväksi itseni kanssa, mutta tuntuu että ainut mihin kykenen on vaan tilanteista pakeneminen...siis täysin selkärangaton nainenko?
Ongelmat alkoivat edellisen suhteen aikana. Mieheni oli ääri tapaus mustasukkaisuudesta ja yhteinen taipaleemme oli lyhyt, mutta erittäin hankala. Minulle ihmisiin luottaminen vie aikaa ja niin ikään en kovin helposti päästä toista henkisesti täysin osaksi elämääni. Haluan siis edetä suhteessa melko hitaasti ja tämähän on omistushaluiselle ihmiselle erittäin vaikea sulateltava. Aloin pikkuhiljaa muuttua vain koneeksi joka tekee niinkuin käsketään, olin aina hiljaa enkä oikeastaan aina edes tiennyt onko omaa mielipidettä olemassa vai ei. Koin suunnattoman ahdistavaksi tavata hänen kavereitaan tai perhettään. Seurustelimme vuoden, eikä hän tuona aikana tavannut omaa lähipiiriäni kertaakaan? Jostain syystä pakoilin asiaa viimeiseen asti. Mieheni tietysti piti minua entistä epäluotettavana ja kuvitteli että peittelen jotain tarkoituksella. Kyse ei kuitenkaan ollut salailusta, vaan siitä etten yksinkertaisesti pystynyt ottamaan askelia eteenpäin. Velloin vain jossain jatkuvassa epätodellisuudessa,enkä ymmärtänyt, että nyt olis parempi vaan lähteä. En ole koskaan pettänyt parisuhteessa, mutta silti tämä toinen ihminen sai minut itseninkin uskomaan, että saattaisin jollain tapaa olla uskoton???
Kunnes sitten viimein tajusin olevani täysi ihmisraunio, jätin kaiken taakseni ja lähdin suhteesta, tuntui todella hyvältä. Oli tilaa hengittää, eikä enää tarvinnut pakokauhulla ajatella milloin taas joudun esittämään jotain prkleen kainalokeppiä tämän suuren egoistin rinnalla.
Kuvittelin, että sosiaaliset ongelmani johtuivat miehen käytöksestä ja alistamisesta, kunnes olin taas uudessa tilanteessa.
Olen suhteen jälkeen tapaillut miehiä ihan vain hauskanpidon merkeissä, elänyt täydellistä sinkkuelämää sen enempää stressaamatta. Jokin aika sitten tapasin miehen, josta todella pidän. Olemme molemmat astetta kevyemmin liikenteessä. Kumpikaan ei etsi mitään erityisen vakavaa, on mukava vaan viettää aikaa jonkun kanssa.
Eräs ilta kuitenkin pelästyin itseäni. Mies asuu neliössä 2 kämppäkaverin kanssa. Tähän asti ollaan tavattu vain kaksistaan niin, ettei kukaan muu ole ollut kotona. Olin tälläytynyt ja saapunut innoissani paikalle, kunnes mies ilmoittaa, että toinen kämppäkaverista liittyy seuraamme. Hillitön paniikki valtasi minut, ja tunsin suunnatonta halua vain postua paikalta. Tunne oli täysin sama kuin vuosi sitten edellisen mieheni seinien sisällä.
Huonoon oloon vedoten poistuin jonkin ajan kuluttua pakkaseen parkumaan. Mes on yrittänyt pitää yhteyttä, mutta häpeä on liian suuri, joutuisin kuitenkin kertomaan hänelle oikean syyn outoon käytökseeni enkä tiedä saisinko hänet ymmärtämään..en tiedä miksi tunnen näin ja mikä minua vaivaa? Olen muuten melko sosiaalinen ihminen, tutustun helposti , eikä minulle esim. ole ongelma jos omien kavereiden kautta tutustun heidän ystäviinsä jne...
Onko minulla siis kuitenkin jonkin sortin sosiaalinen ongelma? Vai enkö vain ole valmis suhteeseen? Liittyykö tämä vain edellisen suhteen aiheuttamiin tunnetiloihin...olen täysin pihalla ja haluaisin asiat selväksi itseni kanssa, mutta tuntuu että ainut mihin kykenen on vaan tilanteista pakeneminen...siis täysin selkärangaton nainenko?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Moikka!
Tuntuu että ollaan ehkä samantyyppisessä tilanteessa ja ajattelin jakaa oman kokemukseni, josko sinuakin vähän auttaisi avaamaan omaa tilannettasi.
Olen siis itse nuori, nätti, mukava, avoin, ystävällinen, itsevarmakin, korkeasti koulutettu ja liikunnallinen, tykkään ihmisten seurasta jne jne.. olen ihan tyytyväinen itseeni, vaikka toisinaan vaadinkin itseltäni melkoisen paljon. Tykkään haasteista ja päämääristä, heittäytymisestä ja huumorista vaikka toisaalta olen joissain tilanteissa ujo ja harkitsevakin.
Tosiaan.. nämä "tilanteet" joissa olen juurikin se ujo ja harkitseva, liittyvät usein miehiin. Jotenkin, jollain tasolla pelkään tutustua miehiin, päästää heitä lähelleen ja todella löytää joku ainutlaatuinen, kokea se rakastumisen tunne jota kaikesta huolimatta ehkä eniten haluaisin; tuntea se kuinka todella välittää ja rakastaa.
Vaikka kuinka olenkin parisuhdeihminen, vaikka miten paljon rakastan sellaista yhteistä oleilua ja tekemistä, arkisia juttuja.. ja sellaista yhteenkuuluvuuden tunnetta. Jostain syystä pelkään, ihan todella paljon.
Erosin itsekin kolme vuotta sitten pitkästä, käytännössä koko teini-iän kestäneestä suhteesta. Suhteessa oli paljon hyvää ja rakastin todella, ajattelin että ollaan aina yhdessä.. suhteen loppuvaiheessa tapahtui kuitenkin asioita, jotka loukkasivat niin, että käytännössä emme ole enää missään tekemisissä eksäni kanssa. Entiseni siis alkoi seurustelemaan yhteisen kaverimme kanssa, valehteli siitä ja pii ovia auki pitkään myös minulle, joka en tiennyt meneillään olevista kuvioista mitään.
Nyt olen tässä, kolme vuotta sinkkuna takana. Tapaan kyllä miehiä ja tuntuu että vientiä olisi.. en vain uskalla tutustua niihin oikeasti potentiaalisiin, en muista koska viimeksi olisin ihastunut, kokenut sen tunteen.. en varmaan koskaan, ainakaan kunnolla. Jonkun potentiaalisen tavatessani menen ihan puihin, ikäänkuin paniikkiin. Tällöin AINA joko pakenen tilanteesta, menen mykäksi/ujoksi tai alan käyttäytymään oudosti enkä osaa olla oma itseni. Jälkeenpäin aina kiroan itseni ja että pitikin taas.. miksei voi olla vain oma itsensä, vaikka vaihtaa vain muutama sana, tutustua kuin kehen tahansa uuteen ihmiseen.
Olen todella miettinyt, että ei voi jatkua näin.. tätä menoa jään ikuisesti yksin. Toisaalta pelkään myös valitsevani väärin; haluan todella joskus perheen,rakastavan miehen ja ihan sellaista perusnormaalia perhearkea. Pelottaa että pian on jo liian myöhäistä enkä ikinä löysä ketään.. ja että miten ihmeessä sellaisen ihmisen voi ikinä löytää, jonka kanssa olisi todella valmis perustamaan perheen.. en halua vain ketä tahansa, haluan todella löytää sen oikean.
Huh, en tiedö oliko tekstissäni mitään tolkkua,ehkä itseänikin auttoi tämä kun sai kirjoitettua johonkin ylös ajatuksiaan..
Ihan tosi paljon tsemppiä myös sulle! Ei oo helppoja juttuja nää..