Mikäs sinussa on vikana kun ei kumppania löydy? Pitäisikö rimaa vähän alentaa, kun ei kumppania tunnu löytyvän? Nämä ovat kysymyksiä, jotka kuullessani tekisi mieli vetää sokka irti ja räjäyttää koko tilanne. Tai no, ehkäpä minä sitten voisin luetella kaikki persoonani huonot puolet. Eivät ne varmaan sen ihmeellisempiä ole kuin muillakaan. Ellei sitten kaikki parisuhteessa elävät ihmiset ole täydellisiä? JA ehkäpä sitten pitää myös alentaa sitä rimaa myös niin, että otan miehekseni esimerkiksi jonkun itsekkään mulkvistin. Koska se rima on tähän asti ollut tasan se, että kumppani olisi minulle sopiva, mukava ja fiksu ihminen. Kuulostanko liian vaativalta?
Kun ikää alkaa kertyä jo lähemmäksi kolmeaviittä, näitä kysymyksiä ja "hyviä neuvoja" alkaa kuulemaan jo aika monesta suunnasta. Eikö ihmiset oikeasti ymmärrä, että nuo ovat aika loukkaavia kysymyksiä? Onko minussa oikeasti jotain vikaa, kun olen aiemmin ollut suhteissa väärien miesten kanssa, ja suhteet ovat sitten loppuneet ja olen nyt sitten tämänikäisenä sinkkuna ollut jo useamman vuoden? Onko se ihan mahdoton ajatus, että nyt on vain käynyt huono tuuri?
Kyllä tämä tilanne tietysti itseänikin jo harmittaa, ja kovasti toivoisin, että sopivan kumppanin piakkoin löytäisin. Mutta tätä tilannetta ei todellakaan auta se, että jopa vieraat ihmiset kysymyksillään pistävät heikkoina hetkinä oikeasti miettimään, että josko minä sittenkin olen niin paska ihminen, ja siksi ei kumppania löydy. En ole täydellinen, mutta eipä kait moni muukaan.
Jotkut vain sattuvat löytämään sopivan kumppanin vasta vanhempana ja jotkut eivät koskaan. Olkoon sitten paskaa tuuria tai mitä lienee. Itse en halua olla kenen tahansa kanssa, ja tämäkin aiheuttaa joskus niin suurta ihmetystä, kun miehiä kuulema olisi ollut tyrkyllä vaikka kuinka. Mutta tarkoittaako se sitä, että minun pitäisi olla kenen tahansa minusta kiinnostuneen kanssa, jos itse olen huomannut vaikkapa kuukauden tapailun jälkeen että kyseessä on vaikkapa sioutumiskammoinen ääliö?
Huh huh...ärsyttää!
Kun ikää alkaa kertyä jo lähemmäksi kolmeaviittä, näitä kysymyksiä ja "hyviä neuvoja" alkaa kuulemaan jo aika monesta suunnasta. Eikö ihmiset oikeasti ymmärrä, että nuo ovat aika loukkaavia kysymyksiä? Onko minussa oikeasti jotain vikaa, kun olen aiemmin ollut suhteissa väärien miesten kanssa, ja suhteet ovat sitten loppuneet ja olen nyt sitten tämänikäisenä sinkkuna ollut jo useamman vuoden? Onko se ihan mahdoton ajatus, että nyt on vain käynyt huono tuuri?
Kyllä tämä tilanne tietysti itseänikin jo harmittaa, ja kovasti toivoisin, että sopivan kumppanin piakkoin löytäisin. Mutta tätä tilannetta ei todellakaan auta se, että jopa vieraat ihmiset kysymyksillään pistävät heikkoina hetkinä oikeasti miettimään, että josko minä sittenkin olen niin paska ihminen, ja siksi ei kumppania löydy. En ole täydellinen, mutta eipä kait moni muukaan.
Jotkut vain sattuvat löytämään sopivan kumppanin vasta vanhempana ja jotkut eivät koskaan. Olkoon sitten paskaa tuuria tai mitä lienee. Itse en halua olla kenen tahansa kanssa, ja tämäkin aiheuttaa joskus niin suurta ihmetystä, kun miehiä kuulema olisi ollut tyrkyllä vaikka kuinka. Mutta tarkoittaako se sitä, että minun pitäisi olla kenen tahansa minusta kiinnostuneen kanssa, jos itse olen huomannut vaikkapa kuukauden tapailun jälkeen että kyseessä on vaikkapa sioutumiskammoinen ääliö?
Huh huh...ärsyttää!
Vastaukset 11
Vanhimmat
Et kuulosta liian vaativalta. Tosin olen 35v ikisinkku joten saatan itsekin olla liian vaativa ;)
Ei kannata ottaa liian vakavasti mitä muuta sanovat. Tietysti kumppanin pitää olla sopiva. Ongelmana vaan on sen sopivan ihmisen löytäminen.
Kyllä se vaan yli kolmekymppisillä naisilla on kyse siitä, että ei nähdä omaa tasoa ja ei osata laskea rimaa omalle tasolle. Joku kakskyt viis vee nainen voi vielä selittää epäonnistumiset sillä, että on ollut vääränlaisia miehiä. Yli kolkyt ei enää voi. Ota peili käteen, sekä fyysinen peili että henkinen peili, ja mieti via mitä sinussa on. Sen jälkeen mieti, mikä on sinun tasosi miehissä oikeasti.
Hyvin realistisesti on tullut sekä fyysiseen että henkiseen peiliin aina katseltua. Rima on siten aina ollut niin sanotusti oikealla realistisella tasolla. Kyse on vain siitä,että kait jokaisella on oikeus vaatia itselle sopivaa kumppania, ei kai siitä pidä tinkiä?
Mutta sinä kuulut valitettavasti siihen kuvailemaani ryhmään, joka olettaa että jotain vikaa pitää olla. Ei muuta kuin sokka irti taas! Onneksi näihin on jo tottunut :)
Jotain vikaa pitää olla, se on totta. Itse olen omat vikani todennut ja rehellisesti miettinyt, onko minulla oikeutta vaatia. Yhtään naista, joka olisi tämän prosessin käynyt läpi, en ole tavannut. Vaan kyllä naiset oppii. Kaikkein pahimmin oppivat ne naiset, jotka neli-viisikymppisinä eroavat. Luulevat olevansa haluttuja. Saavat tajuta, että heidän arvonsa on mikroskooppisen verran nollan yläpuolella. Suomi on mennyt siinä vinoon, että naisille on luotu kuva heidän olevan arvokkaampia kuin miehet.
Itse en alentaisi rimaani kaltaisesi naisvihaajan tasolle.
Jaa....mikähän vika minussa on kun en osaa ajatella että minun kolmekymppisenäkään vielä olisi pitänyt ketään löytää. Tai olen ollut suhteissa, pidempäänkin mutta nyt olen jo pidempään viihtynyt sinkkuna. En vaan usko että kenellekään välttämättä on olemassa ketään toista, loppuelämäksi. Ihmiset tulee ja menee elämässä, Nautin siitä kun suhde kestää ja kun loppuu olen hetken surullinen mutta sitten taas tajuan että olihan se kivaa niin kauan kuin kesti, mutta vielä kivempaakin voi olla tulossa.Kamalan epärealistinen ajatus se "yhdessä vanhainkotiin saakka". Naimisiin en koskaan ole halunnut. Vikani on kai se, että olen liian itsenäinen, naiseksi ainakin. Kukaan ei usko etten ole kamalan katkera ja pettynyt kun minulla ei ole kumppania, enkä todellakaan kaipaa sääliä ihmisltä joiden elämä esim huonossa parisuhteessakin jotenkin heti muka on onnellisempaa kuin minun...
Millä tavalla "yhdessä vanhainkotiin saakka" on epärealistinen ajatus, jos joku 80-90% meidän isovanhemmista onnistui siinä?
Ajat ovat muuttuneet. Harva nainen enää jaksaa sitoutua kun seksiä saa sormia napsauttamalla ja seurusteluun ei ole mitään tarvetta ja työ ja koira vie tarpeeksi aikaa muutenkin.
Ajat voi olla muuttuneet naisten kulttuurissa, mutta mies ja nainen ovat pohjimmiltaan edelleen samoja kuin ne esi-isät, jotka tuhansien vuosien ajan pyrkivät sitoutumaan yhteen kumppaniin. Hairahduksia tuli, mutta pyrkimys oli kuolla yhdessä. Se, että naisten kulttuuri on pinnalta muuttunut vajaamieliseksi, ei muuta ihmisen syvälle juurrutettuja piirteitä ja kulttuuria.
No, meidän isovanhempiemme aikaan elämä oli erilaista. Monet saivat elantonsa maataloudesta, jossa vaadittiin arjen pyörittämistä koko ajan yhdessä, ei siitä niin vain voinut lähteä. Jos lähti, niin mihin? Oli varmasti onnellisia liittoja ja sitten onnettomia. Erona tähän päivään se, että onnettomassa liitossa olleet pysyivät olosuhteiden pakosta yhdessä, koska ero oli häpeän aihe ja taloudellinen mahdottomuus.
Ero on edelleen taloudellinen mahdottomuus. Yh-äidit ja eronneet naiset elävät muiden lompakolla. Yh-äidit ovat pahempia loisia kuin kaikki muut sosiaaliturvan saajat yhteensä.