Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä jo useita vuosia, vaikka olemmekin suhteellisen nuoria. Aloitimme seurustelusuhteen ehkä lukion alkuvaiheessa, yhteisiä vuosia on takana reilu seitsemän, 3,5 vuotta olemme asuneet saman katon alla. Toistemme ensimmäiset 'oikeat' kumppanit, suoraan vanhempien luota yhteenmuutto kummallakin. Tiedän - kuulostaa varmaan aika lupaavalta, kuin ns. omaa itsenäistymisvaihetta ei meillä ole ollut.
Nyt olemme umpikujassa. Tiedän, että minussa on erittäin paljon vikoja, olen ollut jo pitkään vaikea ja työntänyt miestäni yhä vain kauemmas luotani. Minulla on omia mielensisäisiä ongelmia ja vasta nyt tauon alettua sain itseni soittamaan ajan lääkärin juttusille. Siitä parisuhteemme ongelmat juontuvat, mies on patistanut minua vuoden sisällä muutamaan otteeseen lekurille, mutten ole uskaltanut mennä; tulos näkyy tässä. Nyt asun eri osoitteessa väliaikaisesti, vaikka kotimme on edelleen meidän yhteinen, mieheni tarvitsee kuulemma omaa aikaa ja taukoa, minun pitäisi saada pääni kuntoon hänen sanojensa mukaan.
Miten ihmeessä voin edetä tämän asian suhteen? Olen nyt monta kertaa ollut juttusilla terveydenhoitajan kanssa, vaikka tästä koko hommasta on vasta reilu kaksi viikkoa. Sain sairaslomaa, pian miedon mielialalääkityksen, en tiedä, mitä edes tekisin enää. Elämäntilanne on kyllin ahdistava jo ilman tätä kaikkea draamaa, kaikki tuntuu nyt monin verroin hirveämmältä. Olen yrittänyt keskustella kumppanini kanssa meistä, kertonut tunteistani ja mietteistäni, niin vaikeaa kuin se minulle olikin. Hän ei puhu. Ei, vaikka kysyisin suoraan. Normaaleista asioista voimme puhua entiseen tapaan, mutta kun puhe kääntyy parisuhteeseemme, hänestä ihan kuin huomaa vihan. Tiedän, että hän on varmasti katkera, itse haluaisin niin kovasti vielä yrittää ja antaa hänelle paremman itseni, olen ymmärtänyt, kuinka olen käyttäytynyt, vaikkakin herkeä liian myöhään.
Saan käydä kotoa hakemassa tavaraa, moikkaamassa yhteisiä eläimiä ja niin edelleen, mutta juttu ei etene. Onko kenelläkään vinkkejä ja neuvoja? Kumppanini voi sanoa suutuspäissään vähän miten sattuu, enkä edes tiedä, rakastaako hän minua enää tai välittääkö edes. Hänen mukaansa olemme kuin kämppiksiä, ystäviä. Ahdistaa, riipii, kuolen sisältä päin. En todellakaan ole viaton parisuhteemme nykyiseen tilaan, mutta koko sydämestäni haluan saada kaiken taas kasaan. Kaikkea en tässä nyt kerro, mutta vastaan mielelläni kysymyksiin ja otan neuvoja vastaan. Heitelkää ajatuksia, mitä tahansa, mitä minun kannattaisi tehdä, apua.
Kiitos.
Nyt olemme umpikujassa. Tiedän, että minussa on erittäin paljon vikoja, olen ollut jo pitkään vaikea ja työntänyt miestäni yhä vain kauemmas luotani. Minulla on omia mielensisäisiä ongelmia ja vasta nyt tauon alettua sain itseni soittamaan ajan lääkärin juttusille. Siitä parisuhteemme ongelmat juontuvat, mies on patistanut minua vuoden sisällä muutamaan otteeseen lekurille, mutten ole uskaltanut mennä; tulos näkyy tässä. Nyt asun eri osoitteessa väliaikaisesti, vaikka kotimme on edelleen meidän yhteinen, mieheni tarvitsee kuulemma omaa aikaa ja taukoa, minun pitäisi saada pääni kuntoon hänen sanojensa mukaan.
Miten ihmeessä voin edetä tämän asian suhteen? Olen nyt monta kertaa ollut juttusilla terveydenhoitajan kanssa, vaikka tästä koko hommasta on vasta reilu kaksi viikkoa. Sain sairaslomaa, pian miedon mielialalääkityksen, en tiedä, mitä edes tekisin enää. Elämäntilanne on kyllin ahdistava jo ilman tätä kaikkea draamaa, kaikki tuntuu nyt monin verroin hirveämmältä. Olen yrittänyt keskustella kumppanini kanssa meistä, kertonut tunteistani ja mietteistäni, niin vaikeaa kuin se minulle olikin. Hän ei puhu. Ei, vaikka kysyisin suoraan. Normaaleista asioista voimme puhua entiseen tapaan, mutta kun puhe kääntyy parisuhteeseemme, hänestä ihan kuin huomaa vihan. Tiedän, että hän on varmasti katkera, itse haluaisin niin kovasti vielä yrittää ja antaa hänelle paremman itseni, olen ymmärtänyt, kuinka olen käyttäytynyt, vaikkakin herkeä liian myöhään.
Saan käydä kotoa hakemassa tavaraa, moikkaamassa yhteisiä eläimiä ja niin edelleen, mutta juttu ei etene. Onko kenelläkään vinkkejä ja neuvoja? Kumppanini voi sanoa suutuspäissään vähän miten sattuu, enkä edes tiedä, rakastaako hän minua enää tai välittääkö edes. Hänen mukaansa olemme kuin kämppiksiä, ystäviä. Ahdistaa, riipii, kuolen sisältä päin. En todellakaan ole viaton parisuhteemme nykyiseen tilaan, mutta koko sydämestäni haluan saada kaiken taas kasaan. Kaikkea en tässä nyt kerro, mutta vastaan mielelläni kysymyksiin ja otan neuvoja vastaan. Heitelkää ajatuksia, mitä tahansa, mitä minun kannattaisi tehdä, apua.
Kiitos.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Mielestäni lyhyt aika tuo teidän yhdessäolonne, jotta voisi odottaa kyllästymistä.
Toki onhan saatu kuulla paljon lyhyemmistäkin suhteista, mutta kaipa tuossa ajassa voisi vielä miettiä yhteistä jatkoa.
Ette keskustele, ette sitten varmaankaan pusuttele, saatikka suutele? Eikö välillänne ole minkäänlaisia hellyyden osoituksia? Jos näin on, voisi ollakin paikallaan teidän molempien ottaa "aikalisä", vaikka muutama kuukausi ja miettiä sen jälkeen jatkoa.
Jos toinen tai te molemmat olette tuona aikana pystyneet luomaan uuden suhteen, ratkaisu vaikuttaa selvältä. Mutta jos vielä kuukauden jälkeen haluatte toisianne, pitäisi teidän olla valmiita vielä kokeilemaan yhteistä elämää.
Kukaan ei ole toiselle se ainoa, tämä pitää muistaa. Nyt tuntuu varmaan kurjalta, mutta jos tilanne on umpikujassa, saattaa ero olla ainoa vaihtoehto...
Miehelläsi on ilmeisesti mitta täynnä, tuttu tunne. On todella raskasta olla ihmisen kanssa jolla on mielenterveysongelmia, 3.5 vuotta sellaista on pitkä aika. Anna hänelle aikaa ja olla rauhassa. Älä ota häneen yhteyttä tai painosta. Ja sinä käyt säännöllisesti psykologin juttusilla että pääset jaloillesi.
Kiitos vastauksista.
Tarkoitin, että olemme olleet yhdessä seitsemän (7) vuotta, kuten tuossa lukeekin, yhdessä asumista sen sijaan on sen kolme ja puoli, niistä ainakin tämä viimeisin vuosi on ollut varmasti rankin. Me emme ehkä ole ymmärtäneet toisiamme kyllin hyvin ja kumpikin osaltamme teimme 'väärin', toinen olisi odottanut sitä ja toinen tätä. Lisäksi omat ajatukseni ovat haitanneet ties mitä asioita, on niin syyllinen olo.
Keskustelemme kyllä normaaleista asioista ja tulemme hyvin juttuun, mutta parisuhteen tilanne olisi pitänyt ottaa puheeksi jo aikoja sitten. Kumpikaan ei ole osannut tai halunnut tai mitä niitä syitä onkaan ollut. Pusuja on aikalailla päivittäin, vähintään hyvänyönsuukko, suudelmia silloin tällöin. On hellyydenosoituksia, mutta omalta osaltani aika vähän on varmaan niitä irronnut kumppanille, enkä tiedä olenko osannut hänenkään antamia vastaanottaa oikein. En ihan oikeasti tiedä, miksi olen käyttäytynyt niin, en edes osaa hahmottaa kuka itse olen. En oikeastaan tunnista itseäni enää, en haluaisi olla sellainen kuin olen, häpeän kaikkea mitä teen ja olen muuttunut hirveän varautuneeksi. Ylipäätään eläminen on tuntunut turhalta jo aikoja sen takia, etten osaa hahmottaa siitä kokonaiskuvaa, miksi elämme, mitä järkeä siinä on. Ihan lapsuudesta saakka on noita ajatuksia ollut, nyt ne vaan ovat moninkertaistuneet. Ammattilaisen kanssa juttelemista aion kyllä jatkaa niin pitkään kuin se vaatii, kenties vuosia. Jotain järkeä tähän täytyy saada.
Haluan suoda hänelle omaa aikaa ja ymmärtää häntä, mutta mulla on vähän heitteillejätetty olo. En tarkoita painostaa, kaksi kertaa olen nyt tässä ajassa ottanut yhteyttä ja ollut käymässä kotonamme, toisena kertana halusin vain kertoa omista ajatuksistani, kun taas toisena hoidin vain pakollisia asioita.
-> ap
Niin se vain on että "sitä saa mitä tilaa", sekä suhteessa että muussakin elämässä.
Jospa lopettaisit tuon kauhean yrittämisen ja asioiden vatvomisen sekä pähkäilyn, näin miehenä voin sanoa että tuollainen tuntuu tosi vastenmieliseltä ja ahdistavalta.
1,
enimmäkseen ihan yksin olen tehnyt ajatustyötä. Sain sellaisia viittauksia, että suhteemme ehkä voisi jatkua vielä, mahdollisuudet on varmasti aika pienet, mutta se edellyttää ainakin omasta mielestäni asioiden selvittämistä. Edelleenkään en ole painostanut, ainoastaan pariin otteeseen ollut yhteydessä, toisella kertaa pakollisista syistä. Varmaan ahdistavalta ja vastenmieliseltä tuntuu, jos ei anna hetkeäkään rauhaa, ei tämä tosin mullekaan mitään herkkua ole. Olen pähkäillyt ja vatvonut itsekseni, ei tällaista asiaa voi vain heittää ulos mielestä.
Kaipaisin jotain oikeita neuvoja, kuinka voin itse edetä itseni kanssa ja saada ajatuksia järjestykseen.