Olemme olleet viisi vuotta yhdessä, olemme onnellisia ja rakastamme toisiamme. Ongelmia ei ole. Paitsi...
Miehelle tehtiin muutama vuosi sitten vasektomia. Oli halunnut sitä jo ennen tapaamistamme. Puhuimme asiasta ensin ja pohdimme tilannetta. Hän kuitenkin halusi pysyvän ratkaisun, omia lapsia ei kuulemma halua - "maailmassa on jo liikaakin ihmisiä"
Ja olin samoilla linjoilla. En ole halunnut lasta ja mies sai tehdä päätöksensä mukaan. Sivusimme kuitenkin adoption mahdollisuutta, mikäli joskus mieli muuttuisi.
Olen häntä noin 10 vuotta nuorempi ja nyt huomaan ajatukseni karkailevan lapsiin. Ei vain lapseen, vaan nimenomaan omaan lapseen. Olen yrittänyt järkeillä asiaa biologialla: oma kehoni alkaa olla "lapsentekoiässä" ja hormonit saavat minut ajattelemaan lasta.
Olen puhunut tästä tunteesta miehelleni kerran. Hän sanoi samaa, että kyse on vain hormoneista ja voin itse järjellä päästä tilanteesta.
Välillä tunne on kuitenkin todella kova ja tänään melkein itkin, kun ajattelin että en saa mieheni kanssa lasta. Tämä on ihan hirveää.....
En edes oikeasti tiedä HALUANKO lasta - olisiko minusta äidiksi jne. Toisinaan vain TUNNEN haluavani ja näen lapsenteon noina hetkinä ruusunpunaisten lasien läpi - en ajattele lapsen kasvatuksellisia ongelmia, maailman pahuutta ja vanhemmuuden raskautta. Ajattelen vain sitä tunnetta, kun pitäisin omaa lasta sylissäni ja olisimme perhe....
Mitä teen??? Ei tätä tietenkään kukaan voi minulle sanella, että mitä minun tulisi tehdä. Pitäisikö käydä puhumassa jollekin ammattilaiselle?
Miestäni en aio jättää / pettää (jotta tulisin raskaaksi) koska häntä rakastan ja hänen jos jonkun kanssa perheen haluan.
Olen myös kertonut miehelleni, että jos vasektomia pettäisi en kykenisi aborttiin. Hän taas toivoisi aborttia. . . Ainakin on niin sanonut.
Miehelle tehtiin muutama vuosi sitten vasektomia. Oli halunnut sitä jo ennen tapaamistamme. Puhuimme asiasta ensin ja pohdimme tilannetta. Hän kuitenkin halusi pysyvän ratkaisun, omia lapsia ei kuulemma halua - "maailmassa on jo liikaakin ihmisiä"
Ja olin samoilla linjoilla. En ole halunnut lasta ja mies sai tehdä päätöksensä mukaan. Sivusimme kuitenkin adoption mahdollisuutta, mikäli joskus mieli muuttuisi.
Olen häntä noin 10 vuotta nuorempi ja nyt huomaan ajatukseni karkailevan lapsiin. Ei vain lapseen, vaan nimenomaan omaan lapseen. Olen yrittänyt järkeillä asiaa biologialla: oma kehoni alkaa olla "lapsentekoiässä" ja hormonit saavat minut ajattelemaan lasta.
Olen puhunut tästä tunteesta miehelleni kerran. Hän sanoi samaa, että kyse on vain hormoneista ja voin itse järjellä päästä tilanteesta.
Välillä tunne on kuitenkin todella kova ja tänään melkein itkin, kun ajattelin että en saa mieheni kanssa lasta. Tämä on ihan hirveää.....
En edes oikeasti tiedä HALUANKO lasta - olisiko minusta äidiksi jne. Toisinaan vain TUNNEN haluavani ja näen lapsenteon noina hetkinä ruusunpunaisten lasien läpi - en ajattele lapsen kasvatuksellisia ongelmia, maailman pahuutta ja vanhemmuuden raskautta. Ajattelen vain sitä tunnetta, kun pitäisin omaa lasta sylissäni ja olisimme perhe....
Mitä teen??? Ei tätä tietenkään kukaan voi minulle sanella, että mitä minun tulisi tehdä. Pitäisikö käydä puhumassa jollekin ammattilaiselle?
Miestäni en aio jättää / pettää (jotta tulisin raskaaksi) koska häntä rakastan ja hänen jos jonkun kanssa perheen haluan.
Olen myös kertonut miehelleni, että jos vasektomia pettäisi en kykenisi aborttiin. Hän taas toivoisi aborttia. . . Ainakin on niin sanonut.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Miehesi kanta asiaan tuntuu olevan selvä, ei halua lapsia eikä pää siitä kääntyne kun noin jyrkkä on ja jo pitkään haaveillut vasektomiasta. Jotkut eivät vain kertakaikkiaan välitä lapsista, sinä taas olet ollut epävarma asian suhteen alusta asti. Minkähänlaista ikäluokkaa olet, onko miten paljon vielä aikaa odotella ja miettiä...
Niin ne vaan ihmiset joskus muuttuvat, nuorena ajattelee eritavoin mutta vanhetessa alkaa miettiä eri kannoilta asioita kun elämä ja tilanteet muuttuu. Itselläkin tullut kausiluontoisia "vauvakuumeita" välillä, mutta ovat menneet aina ohi, varmaankin vielä kun on aikaa kymmenkunta vuotta miettiä ja katsoa haluaako mitä elämältä oikeasti.
Jos on aikaa miettiä vielä joitakin vuosia, etkä vielä ole varma haluatko edes lapsia, niin hyvä. Jos kuitenkin alat olla jo varma että lapsia vielä tulet kaipaamaan, niin sen miehen kanssa niitä et tule saamaan... ja nyky-yhteiskunnassa nuo parisuhteet tuppaa kestämään vain jonkin aikaa 5-20 vuotta, vaikka kuinka tuntisi toista alkuun rakastavan. Mikään ei ole selvää ja tähtiin kirjoitettua.
Pitää sinun nyt ajatella asiaa tarkasti, ei tietenkään pidä mukautua miehen mieliksi, mutta ei pidä miestä painostaa mihinkään, tekee vain hallaa suhteelle. Toisalta ei hänkään saa estää sinua elämästä elämääsi kuten haluat. Entä jos vuosien päästä, kun lapsen saanti on jo mahdotonta, alatkin katkeroitua ja vihata valintojasi, sitä, että nöyrryit miehen halujen mukaan?
Et halunnut lasta ja mies 'sai tehdä päätöksensä mukaan'. Tämä se vasta on mielenkiintoinen asia. Jos nainen haluaa abortin, niin se on hänelle oikeus, eikä kahden muun osapuolen ole kuin tyytyminen. On suorastaan loukkaus jos mies puuttuu asiaan. Samoin jos nainen ei halua aborttia. Kun nainen soittaa ekan kerran neuvola-aikaa, on puhelimen päässä olevan naisen perusoletus, että abortti. Kokemusta on sanoista 'jos nyt edes aiot pitää lapsen'. Myös ekalla neuvolakäynnillä kysellään kiertäen 'onko toivottu raskaus'.
Naisella on oikeus kehoonsa. Jos mies haluaa vasektomian, siinä ei ole muita osapuolia, ei kehittyviä lapsia eikä estä naisen lapsensaantia. JA SIITÄ HUOLIMATTA jonoon pyrkiessä kysytään 'mitä mieltä siippa on?'. Nainen tuodaan heti mukaan vaikka virallisesti ei lupaa tarvita.
AK:n sanat paljastavat, että miehen oma päätös onkin vain aikomus ja mies 'saa' tai 'ei saa' tehdä sen mukaan. Tässä on puhuttu vasektomiasta naisen ongelmana, ikään kuin se olisi ollut HÄNEN päätöksensä, jota nyt katuu. Ja vielä päälle 'jos vasektomia pettäisi'. Ei se petä!
Just tämä 'mutku mä halun'-puhe joka toisen naisen kidasta osoittaa, miten selkärangattomia naiset ovat. Tuo 'haluaisin perheen just tän miehen kanssa' osoittaa vihjaillen sen, että nainen harkitsee jo miehen vaihtamista ja täälläkin moni ehdottaa TAI sitten viimeinenkin järjenhiven on paennut korvien välistä. Miksi haluta adoptioperhe miehen kanssa joka ei edes omia lapsia halua? Hyvänenaika! Mies ei aio hankkia perhettä.
Naisille miehen päätökset ja elämä tuntuvat olevan jotain leikkiä tai projekti muuttaa miestä. kun AK puit niitä omia tuntojasi ja hormoneitasi, niin selkeyttää paljon kun otat ensin pois ajatukset, että mies muuttaisi mielensä etkä mieti, mitä hän miettii. Lähde liikkeelle siitä.
Aborttikeskustelua on turha käydä tässä yhteydessä, koska ei siemenjohtimet katkaisemalla tehty vasektomia petä, eivät ne tukkoon ommellut pätkät toisiinsa kiinni liity itsestään. Klipseillä tehty voi pettää muutaman eka vuoden aikana, mutta tietääkseni niitä ei ole Suomessa tehty vuosikausiin. Jos viiden vuoden jälkeen siemenjohtimet yhdistetään korjausleikkauksella, niin siittiöntuotannon uudelleenkäynnistymistodennäköisyys on häviävän pieni, käytännössä nolla.
Eli, jos vasektomiasta on yli 4 vuotta, niin lasta et enää miehesi kanssa voi saada. Hän ei tuota enää siittiöitä. Hedelmöittyäksesi tarvitset jonkun toisen miehen siittiöitä, ellei miehesi ole omiaan säilöön laittanut. Vasektomian ottaessani urologi kysyi minulta monta kertaa, että olenko aivan varma, etten halua säilöä siittiöitäni kaiken varalta, sillä neljän vuoden jälkeen tätä ei voida enää purkaa mitenkään. Olin varma, en halua enää lisää lapsia.
Ymmärrän kyllä tuskasi. Sinulla on vain yksi elämä eikä miehesi halua eikä voi saada lapsia. Sinun kannattaa käydä ammattiauttajalla ja tietysti tutustuminen lapsiperheiden arkeen saattaa auttaa. Vaikka lapset ovat ihania, niin ei se arki aina kovin auvoista ole. Mikäli kuitenkin koet lapsettomuuden ylitsepääsemättömäksi ongelmaksi, niin sinun on yksinkertaisesti vaihdettava miestä.
Kiitos asiallisista vastauksistanne. (Vaikka tuosta Kauharun tekstistä en ymmärtänyt yhtään mitään....)
Olen alle 30 vuotias, mies lähes 40. Vasektomia hänelle tehtiin reilu vuosi sitten katkaisemalla siemenjohtimet. En aio hänelle edes purkua ehdottaa, enkä todellakaan ole "häntä muuttamassa, vaihtamassa tai pettämässä" kuten tuosta yhdestä tekstistä nyt pystyi päättelemään, että minun odotetaan näin tekevän....
Eilen puhuimme asiasta, kerroin näistä tuntemuksistani. Hän sanoi samaa mitä aiemminkin, että kyse on vain iästäni ja hormonaaisista asioista, että voin kyllä järjellä saada itseni pois vauvakuumeesta - jos tätä nyt siksi voi sanoa.
Tunteeni vaihtelevat niin paljon. Nautin itsenäisestä ja vapaasta elämästä. Olen itse perheestä, jossa meistä lapsista ei niin kovin hyvää huolta aina pidetty ja koen kantavani tiettyjä lapsuuden asioita sisälläni edelleen - pelkään usein, että mahdollisesti lapsen saadessani siirtäisin tuota "perimää" eteenpäin.
Nautin matkustelusta, juhlimisesta, töiden teosta, opiskelusta ja ajoittain tarvitsen myös vain ja ainoastaan omaa aikaa - tältä kannalta ajateltuna lapsen tulo ei ole kovin suositeltavaa.
Sitten on taas niitä hetkiä, kun tunnen (vaikea kuvailla selkeästi) jonkinlaista syvää kaipuuta jostain, mitä en ehkä saa. Miten sellaistakaan voi kaivata, mistä ei edes tiedä.... En tajua tätä kroppaani ollenkaan!
TIetenkään mikään ei ole kiveen hakattua ja aina voi tapahtua vaikka mitä - miehenihän voi vaikka tavata jonkun uuden ja rakastua päätä pahkaa ja minä jään siinä vaiheessa lehdelle soittelemaan. Toivottavasti näin ei kuitenkaan käy - sillä tätä miestä rakastan aivan aidosti ja suuresti.
Tuota en ymmärtänyt ollenkaan: "miksi haluta adoptioperhe miehen kanssa joka ei edes omia lapsia halua?" Mies on nimenomaan sanonut, että ei halua tuoda maailmaan uusia ihmisiä, että meitä on täällä jo ihan liikaa. Adoptoitavat lapset sitä vastoin ovat jo täällä, emme saa heitä takaisinkaan menemään.... Nämä lapset tarvitsevat perheen ja huolehpitäjän ja tämän mieheni olisi valmis tarjoamaan - jos koen, että todella perheen haluan. Nämä ovat hänen omia sanojaan, eivät minun. En ole häntä mitenkään muuttamassa tai painostamassa mihinkään.
Minun täytyy nyt itse pohtia tätä ja puhua jollekin ulkopuoliselle asiasta - täytyy vain löytää joku jonka kanta ei ole se, että olemme täällä maailmassa lapsia tekemässä....
Pakko kommentoida. Olen melkein 27-vuotias ja mieheni on 39-vuotias. Mieheni oli aikaisemmin avioliitossa 10v ja sen aikana hänelle tehtiin vasektomia. Sekä hän että ex-vaimonsa olivat sitä mieltä, että he eivät halua saada lapsia. Tavatessamme 3v sitten minä haaveilin suurperheestä, että sitten joskus haluan 4 lasta, ja voit kuvitella mikä pommi se minulle oli, kun mies kertoi ensimmäisillä treffeillä tästä asiasta. Juttelin asiasta ystäväni kanssa, ja hän kehotti minua kuitenkin katsomaan, että tulisiko miehen kanssa mitään juttua noin muuten.
Ja tulihan siitä. Ihan pian tulee tasan 3 vuotta ensimmäisistä treffeistä. Kihloissa ollaan oltu 2v ja yhteistä asuntolainaa ollaan maksettu melkein saman ajan. Rakastuin miehen hyviin puoliin ja tajusimme, että olemme todella samanlaisia. Entä tämä lapsiasia sitten? Aloin myöhemmin miettimään sekä olemme jutelleet miehen kanssa, että lapsia tosiaan jo riittää tässä maailmassa, lapsen elättäminen maksaa aika lailla, entä jos lapsi onkin sairas, millaisessa ympäristössä lapsi kasvaa jne. Oma lapsi on kuitenkin todella suuri vastuu kannettavana. Ja me emme halua lapselle sellaista elämää, että vanhemmat joutuvat laskemaan jokaisen euron, että riittävätkö rahat tänään ruokaan vai eivät. Tykkäämme matkustella sekä kotimaassa että ulkomailla useamman kerran vuodessa - jos saisimme lapsia niin nämä matkustelut loppuisivat rahakysymykseen. Ja meillä on hiukan samaa itsekkyyttä kuin mitä luettelit: haluamme nukkua aamulla pitkään, haluamme olla ja mennä miten huvittaa jne. Lapsen kanssahan tämä ei onnistuisi.
Mieti, että haluatko lasta siksi, että oikeasti haluat, vai siksi, että sinun kuuluu haluta? Kyllä minäkin joskus mietin, että "pitäisikö lapsia saada?". Olen itse sitä mieltä, että lapsen täytyy olla 100%:sesti toivottu, ja meillä se ei ainakaan tällä hetkellä ole. Ja jotkut ihmiset kysyvät, että "joko haluaisit lapsia?" ja puhuvat, että "elä nyt vielä kun olet nuori ja tee lapset kun olet yli 30v". Kyllähän ne joskus ahdistavat, mutta tämä on minun elämäni ja minä päätän siitä. Ihan sama mitä muut ajattelevat. Helpompaahan näin on, että ei halua lapsia eikä myöskään tee niitä, kuin se, että haluaisi lapsia mutta ei jostain syystä niitä saa. Jotenkin kuulostaa siltä, että et ehkä halua lasta vaan jotain muuta? Ja luulisin, että jos oikeasti haluaa lasta, niin se kaipuu olisi jotenkin koko ajan läsnä ja ns. sietämätöntä. En tiedä, kun minulla ei ole tällaista tunnetta ollut, mutta jotenkin kuvittelisin sen olevan niin?
Koiran avulla saat hoivaviettisi ehkä tyydytettyä, ja toisekseen koira on huomattavasti helpompi perheenjäsen kuin lapsi (olettaen, että muistat kouluttaa sen tavoille jo pennusta).
Jos oikein pahalta tuntuu, käy puhumassa psykologin kanssa niin saat ehkä ongelmasi avautumaan.
Ei äitiys tee ihmistä hirviöksi tai sellaiseksi, ettei elämästä pystyisi enää nauttimaan lapsen syntymän jälkeen! SItä paitsi lapsuus on hirvittävän lyhyt aika; se kestää sen yhden silmänräpäyksen ja sen jälkeen olet taas ns. vapaa. Kaikki riippuu asenteesta.
"Hän sanoi samaa mitä aiemminkin, että kyse on vain iästäni ja hormonaaisista asioista, että voin kyllä järjellä saada itseni pois vauvakuumeesta - jos tätä nyt siksi voi sanoa" Saanen kysyä, mutta miksi sinun pitäisi pystyä pääsemään tuosta yli järjellä? Sehän on sama asia kuin itsensä ja omien todellisten tarpeidensa kieltämistä.
Itselläni oli vastaava tilanne vauvakuumeen osalta. Halusin lasta, vaikka tiesin, että maailmassa on miljoonia ei-toivottuna syntyneitä. Oli silti pakottava tarve omaan lapseen. Silloinen miesystäväni ei lasta halunnut. Mietin asiaa pari vuotta ja tilanne vain paheni. Mietin lasta päivittäin ja kävin kirjastossa lukemassa Kaks Plussaa.
Päätin erota miehestäni. Ero oli raskas, koska suhde oli muuten hyvä. Meni pari vuotta löytää uusi mies, jossa mies olisi kelvollinen isäksi ja aviomieheksi. Nykyinen mies ei ole kaikilta osin yhtä hyvä kuin ensimmäinen mieheni, mutta olen päättänyt tietysti sitoutua tähän suhteeseen. Esikoinen on 1,5 vuotias ja toinen vauva syntyy keväämmällä. Elämä on valintoja ja kun katson tytärtäni, niin kaikki kokemani on ollut sen arvoista.
Uskon, että jos olisin pakottanut itseni alistumaan miehen tahtoon, niin olisin katkeroitunut myöhemmin. Vaikka en vielä 4-5 vuotta sitten ollut edes varma, että miten lasta hoidetaan ja miten asiat sujuvat, niin huomaan olevani hyvä äiti. Itkuja on itketty, synnytys oli raskas yms, mutta ne ongelmat ratkeaa yksi kerrallaan.
Mieti mitä teet. Ehdottaisin, että asetat itsellesi vaikkapa 2-3 kk:n päähän takarajan, jonka jälkeen lopetat jahkailun ja yrität saada jonkun päätöksen aikaiseksi. Mieti tuolloin, että onko rakkautesi miestä kohtaan kasvanut/vähentynyt ja onko toisaalta vauvakuumeesi kasvanut/vähentynyt? Voisiko väliaikainen ero olla paikallaan?
Kiitos nimim. lapsetonnaolen - kirjoituksesi sivuaa omaa tilannettani ja oli mukava lukea samankaltaisesta kokemuksesta.
Mitä tulee tuohon lapsuuden kestoon - että se on vain pieni hetki elämästä ja sitten on taas "vapaa" - eihän se nyt mene lainkaan noin! Ainakaan minun mittapuullani. Lapsi on aina vanhempansa lapsi, oli minkä ikäinen vain. Olet aina sidottu lapseen ja usein vanhemmat ovatkin huolissaan jopa aikuisista lapsistaan - ja tämä on osa hyvää vanhemmuutta ja välittämistä, minun mielestäni. En ole varma kykenisinkö itse tuollaiseen sitoutumiseen. Minulla on erittäin läheinen pikkusisko ja olen hänestäkin huolissani toisinaan todella suuresti.
Koiran hankkiminen tyydyttämään "vauvakuumetta" - juu ei. Minulla on ollut viimeiset 10 vuotta kissa, jota rakastan suuresti ja josta huolehdin, mm. aina matkoilla ollessani hoidan kissalleni hyvän hoitajan ja soitan hoitajalle kyselläkseni kissan voinnista jne. Tiedän kyllä mitä on huolehtia toisesta elävästä olennosta, enkä usko tämän tunteen olevan mitään sellaista hoivaviettiä, jota voisi korvata kuvailemallasi tavalla.
Ymmärrän, että joku voi nähdä mieheni sanoman (järjellä eroon pääsemisestä) tylynä ja ehkä jopa minun alentamisellani tms. mutta hän viittaa tällä siihen, että olen itse ollut koko suhteemme ajan sitä mieltä, ettemme hanki lapsia - ainakaan biologisia. Olen mm. kertonut pelkääväni synnyttämistä ja olen kokenut raskaan lapsuuteni olevan taakka mahdolliselle lapselle. Suvussamme on myös periytyviä sairauksia, joita en haluaisi jakaa eteenpäin.
Hän varmaan tarkoittaa näin sanoessaan juuri sitä, että olen aikaisemmin järkeillyt itseni vapaaehtoisesti lapsettomaksi ja nyt iän ja hormonien myötä sitten unohdan nuo järkeilyni.....
Haluaisin tietää mitä väliaikainen ero mielestäsi voisi tehdä, nimim. ..............,.,?
En halua erota miehestäni. Rakastan häntä. Hän on ensimmäinen mies, jonka kanssa tunnen olevani täysin turvassa, rakastettu ja haluttu - aivan tällaisena kuin olen. Meillä on paljon tulevaisuuden suunnitelmia ja kannustamme toisiamme elämässä eteenpäin - en näe tässä tilanteessa eroa ratkaisuna.
Eron aikana vain luultavasti ahdistuisin lisää ja kaikki energia menisi vain mieheni kaipaamiseen. Toki voisin miettiä ns. rauhassa lapsentekoa ja tuntojani, mutta kun nimenomaan en halua perhettä kenenkään muun kanssa - ainakaan nyt, kun koen olevani rakastunut ja rakastan.
Mutta - mielelläni kuulisin muidenkin tarinoita vastaavista tilanteista tai vaikka adoptiostakin. Kiitos kaikille kommentoijille.
Et voi adoptoida enää miehesi kanssa, koska hän on jo lähes 40. Ette todellakaan kotimaasta ettekä ulkomailtakaan käytännössä, koska tehän ette ole vielä aloittaneetkaan prosessia, joten adoptio on myöhäistä. Muutenkaan se ei ole mitenkään automaattista, todella kova syyni siinä täytyy läpikäydä. Olla vuosia naimisissa ennen adoptiota, vakituinen työ, iso asunto, hyvä talous, ei sairauksia yms. Olen pahoillani, mutta korkeintaan voit tulla sijaisäidiksi jos täytät kriteerit (jotka eivät ole niin tiukat kuin adoptiossa muutenkaan) - tai toki, teoriassa jos aivan samantien jos jätät miehesi ja ryntäät uusiin naimisiin, niin mahdollisesti adoptoida... Mutta ei siinä ole järkeä.
kyseessä on valintojen vastuu ja niihin kuuluvat tunteet. Tuota sanotaan elämäksi.