Hiljaisuus
Herään hurinaan. Anne Frankin päiväkirjassa oli kärjessä kissakohtaus. Pidin siitä. Se loi välittömän tunnelman ja oli lämmin, rauhallinen. Kissa asettui viereeni selälleen ja otti aurinkoa viuhtoen hännällään. Parit rapsutukset. Kaveri jäi nuolemaan muniaan kun nousin ylös ja painoin lämpimät jalat kylmälle lattialle. Istuin siinä hetken ja kuuntelin maailmaa, joka oli vaiti. Mistään ei kuulunut mitään muuta kuin tuo hiljainen kehräämisen ääni. Ei liikennettä, puhetta tai hälyjä. Yksikään suihkukone ei kohissut talomme yli eikä taivaalta tippunut edes lunta. Ei missään muodossa tai määrässä.
Kuuntelin tätä ihmettä. Siinä oli jokin vastaus kaikkeen hälyyn. Kykenin melkein ottamaan sen käteeni, niin tiheänä se kaikkialla tuntui. Katti kantapäillä kävelin kohti kahvikuppia. En jaksa koskaan poimia lehteä lattialta, vaan potkin sitä edelläni kunnes se on tarpeeksi perillä. Kirkkaankeltaisen vessanpöntön renkaanlaidalla on pieni veritahra; menkat ovat alkaneet. Pidän menkkoja naiseuden haavana, jonkinlaisena uhrilahjana elämälle. joka lirauttaa kuunkierron nousevaksi merivedeksi, joka tulee niin nopeasti, että monet ovat sille tielle jääneet. Elämän ihme jaksaa hämmästyttää minua päivä toisensa jälkeen. Erona nuoruuden unikuviin, saatan jopa katoavan hetken sitä ymmärtää sen sisältä käsin olematta tarkkailija. Olen mukana virrassa. En tunne liikettä.
En ymmärrä miksi kissanruoka haisee niin pahalle. Oli ruoka sitten tölkissä, pussissa tai kivikovina naksuina, niin haju on kuvottava. Herraa se ei näytä haittaavan. Minusta tuo haju on hyvin lähellä ravintoloiden takakujien kadunhajua. Välimerellisessä kadussa tiivistyy kaikki elämän löyhkä, sillä toimin hetken keittiöapulaisena saapasjalkamaassa nuorena. Tämän lähemmäksi en ole päässyt kokkiohjelmien sisäistä informatiikkaa ja selkokielisyyttä, maailmankuvaa. Ehkä pitäisi sanoa keittiönkuvaa. Keittiönkuva stemmaa paremmin, päätän ja sotken sokeria kahviin muistaen työtoveriani, joka laittaa kourallisen sokeripaloja tavalliseen kahvikuppiin ja kaataa kahvia päälle. En jaksa luennoida. Kun luon silmäni mihin tahansa, näen jotain muuta kuin sen mitä siinä kulloinkin on. Maailmankuvani on muistoja. Minä olen kävelevä historioitsija, joka ei pidä hälystä.
Herään hurinaan. Anne Frankin päiväkirjassa oli kärjessä kissakohtaus. Pidin siitä. Se loi välittömän tunnelman ja oli lämmin, rauhallinen. Kissa asettui viereeni selälleen ja otti aurinkoa viuhtoen hännällään. Parit rapsutukset. Kaveri jäi nuolemaan muniaan kun nousin ylös ja painoin lämpimät jalat kylmälle lattialle. Istuin siinä hetken ja kuuntelin maailmaa, joka oli vaiti. Mistään ei kuulunut mitään muuta kuin tuo hiljainen kehräämisen ääni. Ei liikennettä, puhetta tai hälyjä. Yksikään suihkukone ei kohissut talomme yli eikä taivaalta tippunut edes lunta. Ei missään muodossa tai määrässä.
Kuuntelin tätä ihmettä. Siinä oli jokin vastaus kaikkeen hälyyn. Kykenin melkein ottamaan sen käteeni, niin tiheänä se kaikkialla tuntui. Katti kantapäillä kävelin kohti kahvikuppia. En jaksa koskaan poimia lehteä lattialta, vaan potkin sitä edelläni kunnes se on tarpeeksi perillä. Kirkkaankeltaisen vessanpöntön renkaanlaidalla on pieni veritahra; menkat ovat alkaneet. Pidän menkkoja naiseuden haavana, jonkinlaisena uhrilahjana elämälle. joka lirauttaa kuunkierron nousevaksi merivedeksi, joka tulee niin nopeasti, että monet ovat sille tielle jääneet. Elämän ihme jaksaa hämmästyttää minua päivä toisensa jälkeen. Erona nuoruuden unikuviin, saatan jopa katoavan hetken sitä ymmärtää sen sisältä käsin olematta tarkkailija. Olen mukana virrassa. En tunne liikettä.
En ymmärrä miksi kissanruoka haisee niin pahalle. Oli ruoka sitten tölkissä, pussissa tai kivikovina naksuina, niin haju on kuvottava. Herraa se ei näytä haittaavan. Minusta tuo haju on hyvin lähellä ravintoloiden takakujien kadunhajua. Välimerellisessä kadussa tiivistyy kaikki elämän löyhkä, sillä toimin hetken keittiöapulaisena saapasjalkamaassa nuorena. Tämän lähemmäksi en ole päässyt kokkiohjelmien sisäistä informatiikkaa ja selkokielisyyttä, maailmankuvaa. Ehkä pitäisi sanoa keittiönkuvaa. Keittiönkuva stemmaa paremmin, päätän ja sotken sokeria kahviin muistaen työtoveriani, joka laittaa kourallisen sokeripaloja tavalliseen kahvikuppiin ja kaataa kahvia päälle. En jaksa luennoida. Kun luon silmäni mihin tahansa, näen jotain muuta kuin sen mitä siinä kulloinkin on. Maailmankuvani on muistoja. Minä olen kävelevä historioitsija, joka ei pidä hälystä.
Vastaukset 5
Vanhimmat
(Kahvikupillinen naurua)
Nauretaas vähän lisää.
Kun kuvasta poistetaan muija ja jätetään jäljet, niin olemme lähellä eskapismin ydintä.
Tauatko?
Ai niin. Se J ei toimi.
(Säädytöntä naurua)
Aha, kaikki miehet ei olekaan samanlaisia. Uroskissat nimittäin.
Mulla oli Isto, joka ei voinut sietää kissanruokaa. Se söi mun safkat. Ei suostunut palliensa leikkaukseen. Karkasi ja palasi takaisin korva roikkuen. Ja sen paska haisi kuvottavalta.
Kerroin tän ainoastaan siksi, että Isto on analogia Jukka-palmuun. Annoin Iston maailmanparantaja-lesboparin huomaan. Luulen, että Istolle ja lesboille tuli jotain konflikteja, koska Istoa ei ole näkynyt.
Mä olen kuullut, että lepakot imevät verta nisäkkäistä.
(Aiwan wierdoa naurua)