Ahdistaa. En tiedä mikä mättää, mutta koko elämä tuntuu nyt ahdistavan, johtuuko se parisuhteesta, omasta turhautumisesta, tylsistymisestä vapaa-aikana...
Olen seurustellut noin kaksi vuotta mieheni kanssa ja yhdessä olemme asuneet reilun vuoden. Kaikki on tuntunut hyvältä, paitsi nyt viimeisten viikkojen aikana. Olen ollut niin ahdistunut, sillä en yhtään tiedä mitä tulevaisuudessa haluaisin. Olen kyllästynyt tähän tavalliseen arkeen ja elämään.
Tietysti aluksi oli aivan erilaista olla yhdessä. Oli ihastumista ja mahassa kierteli perhoset. Nyt kahden vuoden jälkeen tunne ei ole sama... Suhde on arkipäiväistynyt, mikä on ihan normaalia. Mietin ja pohdin nyt kuitenkin kokoajan onko tämä sitä mitä haluan. Mieheni on kyllä hyvä mies minulle ja varmasti loistava isä tulevaisuudessa mikä on myös tärkeää, mutta kuitenkin pohdin onko tämä sitä "oikeaa". Ja kun pohdin ja pohdin alan epäillä että ehkä tässä pitäisi tuntua vielä jotenkin paremmalta? Miltä pitäisi tuntua? En tiedä. Ainakin haluan olla mieheni kanssa ja etenkin erossa ollessa kaipaan hänen luokseen. Mikään ei ole parempaa kun illalla nukahtaa hänen kainaloonsa. Muutama päivä sitten huomasin taas tämän kun tulin kotiin myöhään illalla ja jo koko kotimatkan odotin että pääsen hänen viereensä ja se tuntuikin ihanalta.
Mistä tietää olevansa rakastunut? Miltä sen pitäisi tuntua? Miksi välillä olen aivan menossa naimisiin ja perustamassa perheen, mutta seuraavana päivänä ahdistaa taas niin että kyyneleet tulevat silmiin. En tiedä yhtään mikä mättää. Onko vika parisuhteessa vai olenko yleisesti vain kyllästynyt elämääni ja kaipaan vaihtelua. Siinä tapauksessa en halua etsiä sitä miestä vaihtamalla vaan jotenkin muutoin.
Toivon todella, että tämä parisuhde on ikuinen. Sen eteen teemme paljon töitä.
Olen seurustellut noin kaksi vuotta mieheni kanssa ja yhdessä olemme asuneet reilun vuoden. Kaikki on tuntunut hyvältä, paitsi nyt viimeisten viikkojen aikana. Olen ollut niin ahdistunut, sillä en yhtään tiedä mitä tulevaisuudessa haluaisin. Olen kyllästynyt tähän tavalliseen arkeen ja elämään.
Tietysti aluksi oli aivan erilaista olla yhdessä. Oli ihastumista ja mahassa kierteli perhoset. Nyt kahden vuoden jälkeen tunne ei ole sama... Suhde on arkipäiväistynyt, mikä on ihan normaalia. Mietin ja pohdin nyt kuitenkin kokoajan onko tämä sitä mitä haluan. Mieheni on kyllä hyvä mies minulle ja varmasti loistava isä tulevaisuudessa mikä on myös tärkeää, mutta kuitenkin pohdin onko tämä sitä "oikeaa". Ja kun pohdin ja pohdin alan epäillä että ehkä tässä pitäisi tuntua vielä jotenkin paremmalta? Miltä pitäisi tuntua? En tiedä. Ainakin haluan olla mieheni kanssa ja etenkin erossa ollessa kaipaan hänen luokseen. Mikään ei ole parempaa kun illalla nukahtaa hänen kainaloonsa. Muutama päivä sitten huomasin taas tämän kun tulin kotiin myöhään illalla ja jo koko kotimatkan odotin että pääsen hänen viereensä ja se tuntuikin ihanalta.
Mistä tietää olevansa rakastunut? Miltä sen pitäisi tuntua? Miksi välillä olen aivan menossa naimisiin ja perustamassa perheen, mutta seuraavana päivänä ahdistaa taas niin että kyyneleet tulevat silmiin. En tiedä yhtään mikä mättää. Onko vika parisuhteessa vai olenko yleisesti vain kyllästynyt elämääni ja kaipaan vaihtelua. Siinä tapauksessa en halua etsiä sitä miestä vaihtamalla vaan jotenkin muutoin.
Toivon todella, että tämä parisuhde on ikuinen. Sen eteen teemme paljon töitä.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Olin jo kirjoittamassa uutta keskustelua ennenkuin löysin tämän. Yhdyn sinuun ja kysymyyksiisi sana sanalta ja tahdon myös vastauksia ja muiden näkemystä asiasta.
Meillä sama tilanne reilu pari vuotta yhdessä ja n. 1,5 v saman katon alla. Melko vähän yhteistä aikaa koska molemmat olemme paljon töissä ja vieläpä eri aikoihin ettei paljoa nähdä arkena kotona.
pusut vaihdetaan ovella kun toinen tulee kotiin ja toinen lähtee. n. kerran kuussa meillä on yhteinen vapaa viikonloppu jonka itse olen yrittänyt aina järjestää töistä vapaaksi että saatas olla kahdestaan.
Sekin tympii minua kun jotkut ystävät ovat pahana siitä jos en viikonloppuna innostu lähtemään heidän kanssa rilluttelemaan, jos meillä on yhteinen viikonloppu mieheni kanssa.
olen yrittänyt selittää sitä että tahdon pitää meidän vähäisistä yhteisistä ajoista kiinni ja tapaan ystäviä sitten myöhemmin, se taas johtaa siihen että heidän mielestä ystävät kelpaavat vain silloin kun mieheni on töissä eikä minulla muka ole muutakaan tekemistä. Mutta minkäs minä sille voin että olemme välillä niin hankalasti töissä ettei me miheni kanssa voida yksinkertaisesti käydä kyläilemässä yhdessä!
Tuntuu että ihmiset luulee että olen jotenkin omistautunut vain mihelleni ja jättänyt ystävät pois.
Nomaalit avopuolisothan ovat arkena kuin paita ja peppu ja kun viikonloppu tulee niin sitä kaipaa tuulettumaan, tuttavat eivät ymmärrä että ei me arkenakaan sitä yhteistä elämää paljoa eletä. töistä soitellaan toisille että muistatko käydä kaupassa kun minä en ehdi tms... epänormaalia??
Ei tämä kuitenkaan mitään teinirakkautta ole! Vakavissaan olemme suhteessa ja juuri ostimme oman asunnon. Siltikin jotenkin välillä epäilyttää ja sitä miettii minkälaista elämä olisi sinkkuna.
En tiedä, välillä tuntuu ettei kaipaisi mitään muuta kuin sen toisen kuorsaamaan viereen ja toisinaan turhauttaa ja sitä ajattelee että tässäkö tämä sitten on!
Noita edellisiä viestejä oli mukava lukea, joillakin muillakin on ihan samoja aatoksia kuin minulla! Teidän kahden suhde kuulostaa sikäli ikävältä, että verrattain pian (1,5 ja 2 vuotta) suhteenne alusta olette jo alkanut miettiä näitä asioita. Meillä meni verrattain hyvin runsaat 10 kymmenen vuotta, kunnes tuli eräänlainen arki meidänkin liittoomme.
Onko teillä suhde muuten kunnossa, pusuttelujen lomassa teillä on myös seksiä riittävästi? Tarpeeksi kun suhde "viilentyy", niin kummasti vaan seksi jää ikäänkuin taka alalle! Eipä sitä kuitenkaan saata suhdetta lopettaa pelkästään seksin määrän vuoksi.
Oli mukava lukea, että toisillakin on vastaavia aatoksia ystävien suhteen ja miten vapaa-aikaa jaetaan. Meillä on toisinaan "käden vääntöä", mitä teemme viikonloppuisin, menemmekö sukulais-visiitille vai tuttavien luo, vai olemmeko ihan kahden vaan.
Suhteemme edetessä olemme enemmän alkaneet olla eri mieltä asioista, myös yhteisen vapaa-aikamme käytöstä. Tuntuu ikävältä, että jos haluan viettää aikaa vain vaimoni seurassa, hän aloittaa mykkäkoulun, kun en kuulemma koskaan halua hänen sukulaistensa luo! Onko sitten väärin, jos haluaa olla vain kahden oman kullan kanssa?
Jonkinlaista suhteen viilentymistä osoittaa, jos asioista on yhä vaikeampi päästä yksimielisyyteen. Isoja asioita, joiden selvittämisessä tai joiden ylipääsemiseksi tuntuu antavan paljonkin miettimisen aihetta...
Käy vaikka ruotsinlaivalla ja ota kunnon päädyt. Käy pa***assa mustan miehen kanssa. Sitten tasottelet vielä aamulla ja ota vielä vaikka setti jonkun ryssän kanssa ennen samaan palaamista. Tämä voisi ehkä selventää tunteitasi.
Tai ehkä sinua ei ole luotu parisuhdetta varten. "Koskaan ei ole hyvä"
Voin sanoa sinulle, että vaikka vaihtaisit miestäsi, tuo tunne tulee jossain vaiheessa, jos sen parisuhteen eteen ei tee mitään.
Parisuhteen ei TARVITSE muuttua arkipäiväiseksi kanssakäymiseksi. Tottakai kun oppii tuntemaan toisen läpikotaisin, tietää milloin toinen on hyvällä tuulella ja niinedelleen, mutta ei se tarkoita sitä, että kaikki muuttuisi vain arkipäiväksi ja elämä olisi vain sellaista.
Tarvitsette siis elämäänne jotain uutta. Miksi ette päättäisi vaikka miehenne kanssa tekemään aina jotain uutta joka viikko? Luulisi, että yksi päivä viikossa parisuhteelle ei olisi niin paha asia, eikö? Ja tällä voi siis tarkoittaa ihan mitä tahansa, voitte silloin yhtenä päivänä kokeilla tehdä yhdessä vaikka jotain uutta ruokaa (jotain vaikeaa, huumorilla) tai lähteä johonkin,kokeilla vaikka yhdessä jotain liikuntaharrastusta, mutta aina jotain mitä ei olla koskaan ennen kokeiltu.
Puhumatta siitä että voi sitä sopia, että silloin yhtenä päivänä viikossa voisi huomioida sitä kumppania vähän enemmän. Tai sopia vaikka että JOKA PÄIVÄ pitää kummankin huomioida kumppania oma-aloitteisesti jollain tavalla, on se sitten halaamalla, antamalla suudelman, ottamalla syliin, mutta jollain fyysisellä (ja ei seksuaalisella) tavalla.
Olet varmasti löytänyt oikean kumppanin itsellesi, mutta olet jäänyt kuvitelmaan että parisuhteen eteen ei tarvitsisi niin paljoa tehdä että se rakkauden huuma pysyisi. Eli nyt vain työstämään sen rakkauden eteen :)
Meillä ongelma ei ole yhteisen ajan puute, vaan liika yhteinen aika! Nyhjäämme kotona aivan älyttömästi mikä turhauttaa etenkin minua. Haluaisin tehdä muutakin, mutta en keksi mitään tekemistä. Luulen että turhautumiseni johtuu juurikin tästä.
Opiskelemme molemmat, mutta meillä on todella vähän kontaktitunteja, joten viikkoisinkin olemme tosi paljon keskenämme kotona. Liian paljon, sillä ei kukaan kai jaksa olla vain yhden ihmisen kanssa. Huomaan tämän siitä, että ahdistukseni helpottaa aina silloin kun pääsemme esim jomman kumman sukulaisten luo, muiden ihmisten pariin!