En ole varma, mihin osioon tämä kysymys kuuluisi, mutta laitan sen nyt tänne.
Kysymys kuuluukin, Kumpi on pahempi: totuus joka saa itkemään vai valhe joka saa hymyilemään?
Perusteluja mukaan.
Kysymys kuuluukin, Kumpi on pahempi: totuus joka saa itkemään vai valhe joka saa hymyilemään?
Perusteluja mukaan.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Totuus. Valhe ruokkii itseään.
Valhe ruokkii itseään, eli valheen ylläpitämiseksi pitää punoa yhä isompia ja isompia valheita ja loppujen lopuksi, kenen pääkoppa kestää kaikkien valheiden ylläpitoa ja kenen omatunto kestää valheiden verkkoa, petoksen verkkoa??
Totuus ei pala tulessakaan ja vaikka se satuttaa niin silti parempi, koska valheiden verkolla on taipumus ennemmin tai myöhemmin purkautua ja se se vasta satuttaakin kumpaakin kun huomaa että ei pelkästään ne ikävät asiat vaan myös ne valheet siihen päälle.
Eli kertokaa totuus, vaikka se satuttaakin. Väärintekemisen voi antaa anteeksi, mutta jos tekee väärin ja sen päälle vielä valehtelee niin sitä on vaikeampi antaa anteeksi.
Lisäksi valehteleminen "helpottaa" valehtelemista uudelleen. Jos haluat pysyä luotettavana tyyppinä, puhu aina totta, lopulta kun tottuu siihen että totuutta hiukan vääristellään, niin kumppani kyllä huomaa ja alkaa suhtautua varauksellisemmin. Se taas saattaa johtaa myös kumppanisi puolelta syrjähyppyihin ja lopulta koko suhteen karahtamisen karille.
mustavalkoista olekaan. Totuudessa pitää parhaansa mukaan pysyä, mutta oletan koska se tältä palstalta löytyi, että käsittelee uskottomuutta.
Jos hairahtuu yhden kerran, täytyykö se tunnustaa kumppanille? mielestäni ei.Suhde, jos ei kariudu, tulee kärsimään koko ajan,saattaa muuttua melko tunnehel...si. Voiko toinen ylipäätään päästä siitä yli?
Toisaalta jos ei uskollisena pysty jatkossa olemaan,(esim.jos on oikeasti rakastunut toiseen) voi olla parempi ainakin lähteä eri suuntiin. Jatkettua uskottomuutta on hyvin vaikea pitää niin salassa, ettei toinen mitään aavista.
Ja se haavoittaa liian syvältä. Täytyy valita.
Erehdyksiä sattuu, mutta niistä voi yrittää oppia jotain. Ehkä seuraavalla kerralla voi olla viisaampi..
Pakko tunnustaa, että kiinnostukseni tähän aiheeseen liittyy se, että kerran olen kumppaniani pettänyt.
Ollaan seurusteltu nyt hieman yli 9kk, petin häntä kun oltiin 'seurusteltu' pari kuukautta.
'Jos hairahtuu yhden kerran, täytyykö se tunnustaa kumppanille?'
-Itse en kertonut. Tiedän, että se on väärin, mutten halunnut lopettaa suhdettamme sillä se näytti lupaavalta. Ja nykyään olen onnellinen valinnastani, sillä tiedän millainen kumppanini on. Juttelimme ystäväni kanssa tilanteesta pitkään ja kummatkin tulimme tulokseen, että ehkä olisi parempi olla kertomatta hänelle koko asiasta mitään, sillä hänen menneisyytensä liityen se ei olisi ollut kovin hyvä vaihtoehto.
Itse kyllä haluaisin, että minulle kerroittaisiin tuollaisista tilanteista. Olin kai tyhmä, kun jätin kertomatta. Mutta päätäni en ole vaivannut tuolla asialla, vaan jättänyt sen taakseni. Pettäisi en toista kertaa.
Haukkukaa jos siltä tuntuu. Uskon tehneeni oikein.
voi asettaa itsensä toisen tuomariksi? Sanon kuitenkin mielipiteeni: Minusta teit hyvän valinnan.
Minä en haluaisi kyllä tietää, jos kumppanini olisi pettänyt yhden kerran, siis vain yhden kerran.
Toivon sinulle onnellista kesää rakkaasi kanssa!
En minäkään haluaisi tietää, jos kumppanini pettäisi minua kerran. Mutta jos se sama peli jatkuisi kerrasta toiseen, todellakin haluaisin tietää. Kukapa ei?
Kadun omaa pettämistäni lopun elämääni, mutta en anna sen häiritä nykyhetkeä.
Kiitos ja samoin, nainen!:)
Mielestäni jos toinen on sinulle rehellinen ja arvostaa ennen kaikkea rehellisyyttä - ole hänelle rehellinen, muuten et ansaitse hänen seuraansa. tee toiselle niin kuin tämä tahtoisi sinun tekevän hänelle. Se on totta jos aloittaa valehtelun se ei helposti lopu. Minulle pitää olla rehellinen. Mielestäni itsensä takia valehtelu on jaskamaista;). jos sen tekee hyvän takia niin sitten ok.Esim. filosofian kirjasta. Jos hullu mies tulee kirveen kanssa ja kysyy näitkö hänen vaimoaan, niin valehtelu on ihan ok...eikö vain.Mutta jos yrität päästä itse asioista helpolla valehtelemalla olet keskenkavuinen.Mun mielipide.
Olet oikeassa periaatteessa, mutta kyllä ns rehellisyyskin voi joskus olla pelkästään oman omatunnon puhdistamista toisen kustannuksella.
Jos on tehnyt paskamaisen tempun ja tietää, että se vaan lisää toisen kärsimyksiä entisestään, parempi pitää huono omatunto, kuin lisätä toisen tuskaa. Mutta tää riippuu tilanteesta, eikä tämänkään varjolla pidä ruveta valehtelemaan. Kieltämättä vaikea juttu. Mutta kuten sanoin, joskus. Sitäpaitsi on ihmisiä, jotka suorastaan paistattelevat ja yrittävät ylentää itseään antamalla vaikutelman, että ovat hirvittävän rehellisiä ja oikeassa, siinä on jotain outoa, itsensä korostamista taas toisten kustannuksella.
Totuushan on, että jokainen päästättelee valkoisia valheita, tutkittu juttuhan se on, lapsetkin, jos kehittyvät "normaalisti" oppivat sen muutaman vuoden iässä. Tunnen erään onnettomuudessa aivovamman saaneen; häneltä puuttuu tämä tällainen sosiaalinen "narraamisen" taito.. heh.. mielenkiintoinen tapaus,sanoo kaiken mitä ajattelee :)
samaa mieltä Sofia Philon kanssa.
Valehtelemallahan yritetään peitellä omia jälkiä tai päästä itse helpommalla - ei tarvitse ottaa itse vastuuta teoistaan kun ei edes myönnä mitään tehneensä. Keskenkasvuisuutta? Kyllä. Lapsethan kiistävät yleensä kaiken loppuun asti, jos tietävät tehneensä jotain väärin.
Monesti ajatellaan vain sitä omaa parasta salailemalla pettämistä - tosin muille väitetään kirkkain silmin että säästetään kumppanin tunteita olemalla asiasta hiljaa.. ja kaikki tietenkin siksi, että ei jäätäisi yksin jos kumppani saisi kuulla ja päättää itse haluaako jatkaa suhdetta luottamuksen mentyä. Ei luoteta itsekään kumppaniin niin paljoa, että hän osaisi tehdä ratkaisunsa.
Ja tässä kohtaa sitten yleensä vedotaan siihen, että "mitä toinen ei tiedä se ei satuta".
kanssa samaa mieltä. Tietysti tilanteet vaihtelevat, mutta henkilökohtaiseen sotaan tai taisteluun ei aina tarvitse muita sotkea. Joskus on asiallista selvittää sotkunsa ja antaa muille mahdollisuus ansaitsemaansa mielenrauhaan, tietämättömyyteen. Toisaalta joskus tämä toinen voi ansaita mahdollisuuden antaa parantumattomalle kusipäälle potku persauksiin. Ja toiset eivät potkua anna, vaikka tilaisuuden saisivatkin. Sen sijaan marisevat lopun elämäänsä kohtaloaan.
Yhtä ja ainoaa oikeaa vastausta ei ole olemassa.
Mielestäni tunnustaminen on lapsenomaisuutta ja kertoo siitä, ettei halua vastata itse teoistaan vaan sysää ne toisen kannettavaksi.
Tunnustamisesta tulee mieleen lapsuus, kun vanhemmat tai yleensä äiti kovistelee lastaan "Teitkö väärin, teitkö?". Ihan pieni lapsi saattaa tunnustaa jossain vaiheessa hyvinkin nopeasti, mutta heti kun lapsi ymmärtää tekojen seuraukset, hän alkaa salata asioitaan vanhemmiltaan eli toisin sanoen oppii ottamaan itse vastuuta itsestään. Miksi parisuhteessa ei saisi itse kantaa vastuuta? Tässä kohdassa on turha muuten sanoa, että parisuhteessa pitää aina tehdä niin kuin kumppani háluaa ja toivoo. Aina ei voi.
Tämä ei koske nyt uskottomuutta, vaan yleistä totuus-valhe juttua.
Töissä on nainen joka on menevä sinkku. Miespuoliset työkaverit sanovat häntä takana päin "jakorasiaksi" ja puhuvat muutenkin alentuvaan sävyyn vaikka pitävät häntä kyllä kauniina. Tämä nainen kysyi minulta että tiedänkö miten mies työkaverit suhtautuvat häneen. En hennonnut kertoa totuutta. Sanoin että häntä pidetään kauniina naisena. Olisiko pitänyt olla rehellinen?
En pystynyt olemaan.
tietenkin. Uskottomuudelle/valheellisuudelle perustuvat suhteet eivät ole todellisia, koska ei toinen silloin rakasta sinua itsenäsi eikä tule rakastetuksi itsenään.
siis jos pettämisestä on kyse.
tilanteesta. Valhetta parempi on kuitenkin se, ettei kerro sellaisesta mistä olisi kaikkien kannalta vain haittaa.