Pohjolan kaunotar.

Dasu, pizza seppä, montte, sopan tekijä,
otti vehnän pussista, kuusi vehnästä pussissta,
seitsemän humalan päätä, vettä kauhoa kaheksan;
niin pani pa'an tulelle, laittoi sopan kiehumahan.
Keitti vehnästä kiljuva kerkeän kesäisen päivän
nenässä utuisen niemen, päässä saaren terhenisen,
puisen uuen uurtehesen, korvon koivuisen sisähän.

Sai kiljun panneheksi, ei saanut hapanneheksi.
Arvelee, ajattelevi, sanan virkkoi, noin nimesi:
Mitä tuohon tuotanehe ja kuta katsottanehe
kiljun happaimeksi, kiljulle kohottimeksi?

zisel, kaunis neiti, se on sormilta sorea,
aina liukas, liikunnolta, aina kengältä kepeä,
liikkui palsalla paatuneella, keikkui ml-palstalla
yhtä, toista toimitellen kahen palsan kesellä.

Näki puikon lattialla: poimi puikon lattialta.
Katselevi, kääntelevi: 'Mitä tuostaki tulisi
minun kaunihin käsissä, hyvän immen hyppysissä,
jos sovitan omahan kätehen, hyvän immen hyppysihin?