Voin sanoa olevani nykyisin melko itsekeskeinen nainen. Nautin suunnattomasti yksin elämisestä. Siitä että saan päättää mitä teen, syön, harrastan ja mihin mm. matkustan. Pidän etenkin siitä että pärjään yksin ja minulla on itse ansaittua rahaa jolla toteuttaa itseäni ja tehdä isojakin päätöksiä.
Mitä parisuhteisiin tulee, minua ei edes huvita alkaa tekemään kompromisseja. Siksi minun on niin hyvä elää näin. En vain tunne enää kovinkaan suurta tarvetta kumppanin tarpeiden täyttämiseen, tai halua siihen asemaan. Päinvastoin koko ajatus tuntuu ahdistavalta. Tiedän kokemuksesta, sillä takanani on pari monivuotista suhdetta ja avioliitto.
Uskoisin olevani hyvä ja huolehtiva äiti, mutta surkea ja väsähtänyt puoliso. Valintakysymyksiä kaikki tyynni, myönnettäköön. Luonteeltani olen empaattinen, huolehtivainen ja rakastava. Etenkin lapset, vanhukset ja vähempiosaiset, sekä heidän tarpeensa ovat todella lähellä sydäntäni, mutta pelkkä ajatus parisuhteesta ja sen mukanaan tuomilta lieveilmiöiltä ahdistaa ja tuntuu lähinnä vankilalta.
Mietinkin, onko nykypäivän itsenäisyys ja erilaisten mahdollisuuksien realisointi mennyt liian pitkälle. Mitä ennen paheksuttiin, saatetaan nykyisin jopa kannustaa.
Ovatko ihmiset välittäneet ennen enemmän toisistaan ja parisuhteistaan, vai onko arvomaailma vain muuttunut näin paljon? Tämä siksi, koska tiedän etten ole ajatuksineni ainoa. Olen tavannut kaltaisiani yllättävän monta.
Mitä parisuhteisiin tulee, minua ei edes huvita alkaa tekemään kompromisseja. Siksi minun on niin hyvä elää näin. En vain tunne enää kovinkaan suurta tarvetta kumppanin tarpeiden täyttämiseen, tai halua siihen asemaan. Päinvastoin koko ajatus tuntuu ahdistavalta. Tiedän kokemuksesta, sillä takanani on pari monivuotista suhdetta ja avioliitto.
Uskoisin olevani hyvä ja huolehtiva äiti, mutta surkea ja väsähtänyt puoliso. Valintakysymyksiä kaikki tyynni, myönnettäköön. Luonteeltani olen empaattinen, huolehtivainen ja rakastava. Etenkin lapset, vanhukset ja vähempiosaiset, sekä heidän tarpeensa ovat todella lähellä sydäntäni, mutta pelkkä ajatus parisuhteesta ja sen mukanaan tuomilta lieveilmiöiltä ahdistaa ja tuntuu lähinnä vankilalta.
Mietinkin, onko nykypäivän itsenäisyys ja erilaisten mahdollisuuksien realisointi mennyt liian pitkälle. Mitä ennen paheksuttiin, saatetaan nykyisin jopa kannustaa.
Ovatko ihmiset välittäneet ennen enemmän toisistaan ja parisuhteistaan, vai onko arvomaailma vain muuttunut näin paljon? Tämä siksi, koska tiedän etten ole ajatuksineni ainoa. Olen tavannut kaltaisiani yllättävän monta.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Tässä yksi kaltaisesi.
Ja onnellinen. Minulla kaksi lasta joista nautin suunnnattomasti. Meillä on tosi kivaa perheenä. Parisuhdetta on kokeiltu tarpeeksi, en ole onnellinen. Ahdistun ja voin huonosti, elämä on hyvää näin.
Hyväksyn itseni näin. Ei kannata yrittää sovittaa itseään mihinkään muottiin johon ei mitenkään tunne kuuluvansa, vain sen takia että "niin kuuluu elää". Ei se vaan ole kaikille oikein.