Oletko ihastunut/rakastunut koskaan mielestäsi täydelliseen (itsellesi) naiseen tai mieheen? Miltä se tuntuu? Tuleeko siitä riittämätön olo? Oletko joskus antanut pakit/lopettanut suhteen/esittänyt ettet ole kiinnostunut, koska nainen/mies on ollut liian täydellinen? Jos, miksi?
Liian täydelllinen nainen/mies
MyPerfectAngel
26239
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 26
Vanhimmat
Epätäydellisen täydelliseen. Pidän mahdottomana sellaisen ihmisen olemassa olemista, joka olisi niin "täydellinen", että mitään "paranneltavaa" asiaa ei hänestä löytyisi. Se epätäydellisyys ei silti välttämättä ole mitenkään häiritsevä ominaisuus/piirre ihmisessä. Eikä toisesta halua sitä lähteä kitkemään tai muovaamaan. Se voi olla särmikästä ja jopa myöhemmin ihastuttavaa, vaikka ensivaikutelmana se voisi ärsyttääkin jopa. Se epätäydellisyys tai rosoisuus jossain asiassa, jota itse ensalkuun pitää "ei se nyt noin voi olla ja mennä".
Mutta kyllä jokaisesta ihmisestä viimeistään ajan kanssa löytää sellaisia asioita, joista voisi valittaa, jos valittaa haluaisi. Tai suurennuslasilla jotain asiaa alkaisi tarkastelemaan ja sen ympärille odotuksia laatimaan.
Ulkonäön suhteen olen muutaman kerran tuntenut epävarmuutta. Siten, että oman ulkonäköni olen kokenut alkuun riittämättömäksi verraten sen vastapuolen ulkonäköön. Eli olen arvostanut sen vastapuolen ulkonäön niin ylös, etten ole mielestäni itse yltänyt samaan. Mutta ajan kanssa sekin asia on aina saanut käänteen tasavertaisuuteen.
Olen tottunut toisen ulkonäköön ja löytänyt itsellenikin jalasijan sillä saralla.
En ole koskaan törmännyt ihmiseen jolle olisin antanut pakit riittämättömyyden tunteestani. Kyllä ne pakit on aina tulleet tunteesta, että se toinen ei ole sitä mitä minä haluan elämääni. Eli hän ei riitä mulle. Syystä tai toisesta.
Ulkonäöstä vielä sen verran, että mä olen oppinut tajuamaan asian silleen, että koska se tietty ihminen on halunnut muhun tutustua ja mun kanssa olla. Jonka ulkonäön olen arvostanut omaani ylemmäs. Niin silloinhan mun pitää uskoa ja luottaa siihin, että vaikka minä en näe itseäni hänen ulkonäköön verrattuna ehkä niin priimana. Niin hän näkee mussa silti jotain, mitä minä en ehkä itse edes tajua itsessäni olevan. Onhan mua pitänyt kauniina ihmiset, joiden en joskus uskonut mua päin vilkaisevankaan.
Niinpä en viitsi surra omaa luuloani omasta huonommuudestani, vaan lähden hommaan mukaan arvostaen toisen näkemystä minusta. Ellei kyseessä olis selkeästi tyyppii, joka vain pönkittää omaa egoaan lyöttäytymällä ruman ankan poikasen seuraan. Tässä kohtaa sitten mä arvioin luonteen perusteella onko tollainen mahdollista. Jos on, niin adjöö. En halua olla mikään egobuusteri kelleen.
Täydellistä ihmistä olekaan.
Jumalakin on kuin kaikkien aikojen pahin kersa, aina tuittuilemassa, vaatii ihmisiä antamaan anteeksi toisilleen vaikkei itse anna anteeksi naiselle, koska tämä söi v*ttu hedelmän...
Heh, no ehkä näin :)
En ole koskaan tavannut, nähnyt täydellistä ihmistä. En usko, että voisin ihastua, jos sellaisia olisi, koska ihastun aina ihmisten rosoon, säröön heikkouteen, herkkyyteen.
Ulkonäöllisesti täydellistä en osaa mielikuvitella, koska vaikka kuinka tykkäisin itse jonkun ulkonäöstä, on useammankin kerran joku kaveri/tuttu sanonut, että, joo, eipä meillä ainakaan sama maku miesten ulkonäön suhteen ole. Mutta eipä siis mua haittaa tietenkään, jos joku _minusta_ olis ulkonäöllisesti täydellinen.
Ei ole tullut siis riittämätöntä oloa koskaan seurustelumielessä. Joskus teininä ehkä jonkun toisen tytön takia, kun itseä piti rumana jne.
Minusta "täydellisistä" ihmisistä pitää olla vähän huolissaan. Eräs läheinen (sukulainen) oli kaikkien mielestä lapsesta asti "täydellinen", sosiaalinen, lahjakas, urheilullinen, hyvännäköinen, kaikkien suosikki, pidetyistä pidetyin jne. Kuitenkin hän kärsi tästä syvästi, että kaikki pitivät häntä täydellisenä. Hän piti itse itseään liian erilaisena ja toisenlaisena kuin muut, vaikka muut eivät sitä huomanneet. Hän on ainoa ihminen, josta tulee mieleen sana "täydellinen" ja tiedän, ettei hän sitä ollut. Esim. lapsi, joka on maailman kanssa vähän sotajalalla tai uhmakas, erilainen, tulee ehkä kuitenkin pärjäämään paremmin kuin se sosiaalinen, täydellinen ja ulospäin kaikkien ihailema. Itseä ei nykyään ainakaan harmita se, että olen ollut ns,. musta lammas perheessäni.On se ainakin kasvattanut sisua :)
"Esim. lapsi, joka on maailman kanssa vähän sotajalalla tai uhmakas, erilainen, tulee ehkä kuitenkin pärjäämään paremmin kuin se sosiaalinen, täydellinen ja ulospäin kaikkien ihailema."
Höpöhöpö. Toivottavasti sentään itsellesi tuli parempi mieli.
Jaa. Musta ihmisellä on hyvä olla ainakin kunnon murrosikä _murrosiässä_. Olen huomannut, että kellä sitä ei ole siinä iässä kuin ns. normaalisti, vaan se siirtyy, se voi tulla tosi rajuna ja "kaiken" kaatavana.
Toki. Jos murrosikää ei millään tavalla ole, niin kyse voi olla persoonallisuushäiriöstä. Mutta toisaalta murrosikähän voi olla myös kielletty ympärillä olevien ihmisten toimesta.
Niitähän on myös sellaisia persoonallisuustyyppejä, joissa henkilö on vähän teini luonteeltaan, eli murrosikä ehkä on, mutta se jää tavallaan päälle henkisen käyttäytymisen suhteen.
Lähinnä mietin sitä, että mikä on esim. kapinallista. Missä valossa näet tuon ja mitä sillä koitit sanoa...
Ja niille "ihailuille" on ainakin miessukupuolessa yleensä tie auki tähtiin, syystä, tai toisesta. Rooliutuminen on sellainen asia, mistä jotkut hyötyvät valtavasti.
No, tässä tapauksessa ei ollut kyse persoonallisuushäiriöstä. Henkinen murrosikä siirtyi jostain syystä tällä yliälykkäällä, lahjakkaalla ihmisellä aikuisiän puolelle ja tuli sitten hyvin rajuna. Ei hän kuitenkaan teinimäisesti käyttäytynyt. Ei se myöskään häneltä kielletty ollut, hänen sisaruksellaan oli melko raju murrosikä. Hän vain pisti kaiken "nurin" elämässään.
Itsellä oli esim. nuorena kapinallinen vaihe ja tein kaiken oman pääni mukaan, enkä välittänyt vanhempien ohjailuista ym. Lisäksi en halunnut miellyttää muitakaan, esim. ikäisiäni ja se johti koulukiusaamiseen ja muuhun ulkopuolelle jättämiseen. Eli olin hyvin epätäydellinen ja sellainen, josta kukaan ei odota mitään, eikä usko, että tuo pärjää. Kuitenkin sitten juuri minä onnistuin tulemaan onnelliseksi omien valintojeni kautta, kun kukaan ei multa liikoja odottanut. Tämä jolta odotettiin "kaikki suuri" tapahtuvaksi taas ei kestänyt paineiden alla. Osittain hän omissa mielikuvissaan kuvitteli häneltä odotettavan jotain ihme suorituksia elämässä, vaikka toki kaikki läheiset toivoivat eniten, että hänestä tulisi onnellinen.
Tämä kertomani täydellinen ihminen ei siis hyötynyt rooliutumisesta, vaan kärsi siitä.
Joo. Nyt nukkumaan.
Joo ja se tuntuu uskomattoman hienolta. Ja ei, siitä ei tule riittämätön olo, mutta kyllähän se jaksaa hämmästyttää vieläkin. Pakkien antaminen moisessa tilanteessa tuntuisi aivan umpihullulta.
Rakastuin täydelliseen mieheen. Ongelmaksi muodostui hänen perfektionismi.
Älä valehtele.
Halusit vain itse kelvata sellaisenaan, mutta odotit miehen muuttuvan tahtomaksesi.
No eihän perfektionisti ole kenellekään täydellinen. Ei edes itselleen, kun yrittää sitä koko ajan tavoitella.
Siksi pitäisikin muuttua/muuttaa.
Mut eihän miestä pidä muuttaa. Ihmiseen rakastutaan sellaisenaan kun hän on. Mutta koska meissä kaikissa on monta piirreettä. Rakastin hänessä (lähes) niitä kaikkia ja loppuja en tahtonut muuttaa. Ne vaan hyväksytään. Miksi olisin?
Hän ei sietänyt minun epätäydellisyyttä. Minä en riittänyt.
Olet oikeassa, perfektionisti ei ole täydellinen. Se hänen kuva itsestään ja odotus toisista. Rakastuin hiljalleen ja rakkaus laittaa antamaan anteeksi ja tekee kärsivälliseksi.
Ei....ei siinä ollut. Mutta sanoppa se rakastuneelle. Se pitää itse tajuta.
Minä ajattelen niin, että jokainen ihminen on täydellinen ja jännittävä omana itsenään. Valitettavasti olen ainoa, joka näin ajattelee.
Moni ajattelee noin itsestään, harva kanssaihmisistään.
Niin, voi olla, että moni näkee itsensä täydellisenä ja jännittävänä, mut silloin voi olla niin, että kieltäytyy näkemästä toisia. Luulisi, että silloin tylsistyy itsekin.
Mitä mielekästä on maailmassa, jos siinä ei ole mitään mielenkiintoista nähtävää... silloin pitää vain kieltää koko maailma.
dazy & Ratikka............palstan harhaisímmat jutskaavat "viisauksia"
HAHAHAHAAA
...täydellisyyteen voi toki pyrkiä...siellä on tilaa kaikille meille, mutta ikävä kyllä siellä ei ole vielä ketään.... =)
En ole ihastunut koskaan täydelliseltä tuntuvaan ihmiseen. Mun ihastuksia voisi kuvata paremminkin sanalla harvinaisen kiinnostava ja minun osuutta käsittämätön tiedon jano :)
Aina pystyt imemään.
ulkonäöllisesti täydelliseen kyllä, riittämätön olo ja alemmuuskompleksit ja kaikki hiet pukannu pintaan ihan sen takia ku seki tykästyi minuun :D ja tietäähän sen että vaikka niistä joistaki sellaisista on tiettyjä ennakkoluuloja minkälaisia on ihmisinä, narsistia ja muuta kakkaa, tietäis olevansa hyvännäköinen ja naisia joka sormelle niin silti pitäis aina vaan muistaa ettei päde kaikkien kohdalla, sitä vaan helposti ja mieluusti jämähtäis niihin luuloihin ja antais toisen mennä menojaan jos on mennäkseen ja mieluummin menis :D
paitsi esim. nää yhenillan kohtaamiset toki asia erikseen, kuka hullu siinä tilanteessa nyt esittäis ettei kiinnostais jos oikeesti kiinnostaa.
kerran. Mutta se olikin todella harvinainen tapaus. Päätin silti suhtautua häneen kuin normaaliälyiseen.
Koska harvinaisuus on harvinaista, on kuitenkin todennäköistä että itse on tavallinen ja toinen on tavallinen.