Mulla ja miehelläni tulee tässä kuussa kaksi vuotta täyteen, ja se maaginen ensihuuma on nyt mennyt ohi. Kyseessä on molempien eka suhde (ollaan 23- ja 24-vuotiaita) joten vähän hämmennyksen vallassa tässä ollaan. Haluaisinkin ihan vaan vertaistuen vuoksi kuulla kokemuksia siitä, johtiko se huuman loppuminen eroon, vai muuttiko rakkaus vaan jotenkin muotoaan?
Mulla on niin ristiriitaiset tunnelmat – välillä meinaan pakahtua siihen kuinka ihana tuo mies on, välillä taas kauhistuttaa että tuonko kanssa meinaan olla loppuelämän! Suurimmat kysymysmerkit on se, että mies ei ole kovin romanttinen (kun taas mä kaipaisin hellittelyjä, lepertelyä ja suloisia pikku yllätyksiä edes joskus), ja se, ettei häntä kiinnosta juurikaan syvällinen keskustelu esim. maailman menosta, joka itselleni on tärkeää. Yhdessä olo on jossain määrin vähentynyt, molemmat näkee enemmän kavereitaan kuin suhteen alussa. Riidellään pikkuasioista paljon, mutta sen oon laskenut tän pikku kriisin syyksi. Miehen luonteenpiirteiden epäsopivuudet sen sijaan ei tule muuttumaan. Jotenkin tuntuu että hän ottaa mut nyt enemmän itsestäänselvyytenä kuin ennen. Ja varmaan teen niin itsekin jossain määrin.
Millaisia kokemuksia teillä on? Kukaan mies tai nainen ei ole koskaan täydellinen, mutta millaiset asiat voi hyväksyä ja millaiset tunteet taas johtavat eroon?
Mulla on niin ristiriitaiset tunnelmat – välillä meinaan pakahtua siihen kuinka ihana tuo mies on, välillä taas kauhistuttaa että tuonko kanssa meinaan olla loppuelämän! Suurimmat kysymysmerkit on se, että mies ei ole kovin romanttinen (kun taas mä kaipaisin hellittelyjä, lepertelyä ja suloisia pikku yllätyksiä edes joskus), ja se, ettei häntä kiinnosta juurikaan syvällinen keskustelu esim. maailman menosta, joka itselleni on tärkeää. Yhdessä olo on jossain määrin vähentynyt, molemmat näkee enemmän kavereitaan kuin suhteen alussa. Riidellään pikkuasioista paljon, mutta sen oon laskenut tän pikku kriisin syyksi. Miehen luonteenpiirteiden epäsopivuudet sen sijaan ei tule muuttumaan. Jotenkin tuntuu että hän ottaa mut nyt enemmän itsestäänselvyytenä kuin ennen. Ja varmaan teen niin itsekin jossain määrin.
Millaisia kokemuksia teillä on? Kukaan mies tai nainen ei ole koskaan täydellinen, mutta millaiset asiat voi hyväksyä ja millaiset tunteet taas johtavat eroon?
Vastaukset 17
Vanhimmat
Niin ja se unohtui mainita, että tunnen hienoista kateutta kun katselee Ruotsin Victorian ja Danielin onnea, ensin tunteikkaissa häissä ja nyt pikku prinsessansa kanssa. Sellaista rakkautta minä toivon mikä loistaa majakan lailla, mutta onko elämä normaalisti sellaista?
kyl meil paremmi sit meni. noi 7-8v alotuksesta riitti säpinää min 3x viikos ksm.
Voi hitto, sekö on parisuhteen onnen mittari montako kertaa viikossa on seksiä. Minusta sillä ei pitäisi mitata yhtään mitään, sillä paljon enemmän pitäisi merkitä muiden arvojen elämässä. Kyllä sen tuntee jos on hyvä olla itsen ja toisenkin ja lasten.
Seksisuhde ei ole onnellinen parisuhde, mutta kun on onnellinen ja keskusteleva parisuhde siihen seksi tulee mukaan luonnostaan, ilman kertojen laskemisia tai muitakaan erikoiskeinoja. Onnellisessa parisuhteessa ihmisellä on tilaa kotonaan olla ja nauttia joskus ihan hiljaisistakin hetkistä ja ilman ajatuksia että tänään on taas oltava seksiä tai puoliso suuttuu.
Onnellinen perhe keskustelee, suunnittelee, eikä elä minkään mitan mukaan, ei tarvitse matkustaa, vaikka naapurit käyvätkin ulkomailla monta kertaa vuodessa. Ei tarvitse sisustaa, vaikka kaikki kaverit sisustavatkin joka sesongin rendin mukaan, eikä tarvitse lähteä puhumaan vieraiden kanssa omasta parisuhteestaan ja kilpailemaan siitä sainko nyt lahjaksi puolisolta yhtä paljon kuin kaverin perheessä.
Onnellinen perhe on tasapainossa ja osaa itse elää, eikä elä muiden puheiden mukaan ja kilpaile kenenkään kanssa mistään asiasta kodissaan.
Onnellinen perhe rakentaa kodin ihan itselleen paikaksi, jossa on hyvä olla kaikkien perheenjäsenten yhdessä ja samoin he suunnittelvat oman ajanviettonsa omannäköisekseen. ei lähde eliitti porukan mukasiin näytösjuttuihin, kuten omalla työapikalla miehet keskustelivat, minkälaisia asusteita voi käyttää Golfkentillä ja sitä juoruilua siellä nähdyistä naisista voi hyvänen aika.
Ei ole, vain prinssessasaduissa elämä on sellaista.
Raakasti sanoen normielämä on alati kasvavaa paskamaisuutta.
Tervetuloa kerhoon.
Kyllä elämä varmasti voi olla aika ihanaa parisuhteenkin osalta. Itse en tiedä parisuhdeonnesta henkilökohtaisesti, mutta lähipiirissä on useita tosi onnellisia pareja, joiden liitot ovat kestäneet jo kauan. Mikä lie niiden salaisuus. Elämä ei varmaan ole satua, mutta huonoonkaan ei kannata tyytyä.
Kyllähän se huuma loppuu aikanaan, mutta tilalle pitäisi tulla halun rakastaa toista ja olla yhdessä. Huuman jälkeen suhteen kestävyys todella testataan. Hyvin nopeasti teille tulee selviämään, haluatteko olla yhdessä ja oletteko onnellisia. Hyvä uutinen on, että asia on vain ja ainoastaan teistä kiinni! Parisuhde vaatii töitä pysyäkseen kasassa pitääkseen molemmat osapuolet tyytyväisinä, varmasti alat ymmärtämään mitä se tarkoittaa. Itse olen pitkässä suhteessa, joka on myös meille molemmille se ensimmäinen vakava juttu. Tietysti ylä- ja alamäkiä on ollut, mutta ne alamäet ovat olleet hyvin lieviä ja haluamme olla yhdessä, koska olemme onnellisia ja meillä on samanlaiset tulevaisuuden tavoitteet ja haaveet.
Kiva kuulla että ensimmäinen suhde voi tosiaan toimia :) Mua niin epäilyttää se, kun ei ole kokemuksia tätä ennen. Tuntuu että mun tapauksessa hämmennystä lisää se, että oon katsonut liikaa yliromanttisia elokuvia ja jotenkin suunnitellut elämäni niiden mukaan, ja sit toi mies ei olekaan romanttinen. Muuten kyllä ihana mies. Toivottavasti tämä ensimmäinen kriisivaihe menee pian ohi, ei jaksaisi turhanpäiväistä kinastelua...
No enemmän "ongelma" vaikuttaa olevan omien korviesi välissä kuin parisuhteessa. Aika lapsellista touhua päälle parikymppiseltä likkalapselta kuvitella, että elämä menisi kuin elokuvissa ja jokaisessa normimiehessä asuisi Prinssi Rohkea..! Ehkä kannattaa rukata asioita kohdalleen = luopua epärealistisista hömppä-elokuva-odotuksista ihan "ittekseen" eikä hakea vikoja ilmeisen toimivasta parisuhteesta. Jokaiseen parisuhteeseen astuu arki tavalla tai toisella mukaan, mutta on omasta tahdosta kiinni, miten sen kanssa pärjää. Omaa parisuhdetta on takana nyt viitisentoista vuotta enkä edes niitä kurjimpia päiviä vaihtaisi pois. Päätä huimaavan huuman tilalle tuli varmuus, että toinen on just se oikea ihminen rinnalla kulkemaan. Ei hänessä vikoja ole, vaan ominaisuuksia, jotka tekevät hänestä hänet. En ole itsekään täydellinen, joten miksi toisen pitäisi olla?
Realismia kehiin, niin hyvä tulee!
Oikeassa olet. Sitä tässä yritänkin ilmeisen kokemattomana selvittää, että milloin maan pinnalle tipahtaminen on normaalia arkipäiväistymistä ja milloin taas suhteen lopahtamisen merkki.
"Sitä tässä yritänkin ilmeisen kokemattomana selvittää, että milloin maan pinnalle tipahtaminen on normaalia arkipäiväistymistä ja milloin taas suhteen lopahtamisen merkki."
Sitä ei voi kukaan sanoa. Sen vain aika näyttää. Mutta jos sinusta tuntuu että olet onnellisempi toisen kanssa kuin ilman niin se ei ole pahasta. Ja toinen kysymys on se, olisitko oikeasti onnellisempi jos toinen olisi juuri sellainen kuin sinä haluaisit vai tekevätkö pikku puutteet siitä kumppanista kuitenkin sen oikean ja aidon ihmisen jota on nimenomaan mahdollista rakastaa puutteineenkin. Kuka nyt ei täydellistä kumppania rakastaisi mutta tosirakkautta on rakastaa vajavaista.
Varmasti ei ole yhtä oikeaa tapaa, mikä saa pariskunnan välit lämpenemään ja mikä hajottaa ne. Aivan kuin ei ole kahta samanlaista parisuhdetta eikä kahta samanlaista ihmistä. Minä olen itse 20- vuotias ja ensimmäistä kertaa sellaisessa suhteessa, jossa olen tyytyväinen ja kiintynyt mieheeni. Ongelmatonta ei meidän suhteemme ole ollut, vaan 4 kuukauteen on mahtunut myös paljon ristiriitoja ja pahaa mieltä. Suhteen kannalta on hyvin tärkeää, että pystyy puhumaan suoraan omista tunteistaan toista syyttämättä ja olemaan rehellinen. Ongelmat eivät ratkea itsestään, mutta kun jaksaa sinnikkäästi puhua ja keskustella vaikeista asioista ja työskennellä suhteen eteen, oppii loppujen lopuksi ymmärtämään paljon itsestään ja toisesta ja välit lähenevät. Kiintymys toiseen synnyttää halun ratkaista asiat. Kun vihan sijasta muistaa rakkauden...
Minulla on sellainen käsitys, että miehet ovat enemmän käytännöllisiä kuin naiset, sanovat teoissa enemmän kuin sanoissa, miehet ovat itse asiassa suurempia romantikkoja kuin naiset yrittäessään tehdä rakastamansa ihmisen onnelliseksi! Kun nainen sanoo: sinä olet ihana, hyvännäköinen ja hauska, mies antaa ruusun, halaa tai kolaa lumet pihalta, tekee ruuan, korjaa heiluvan tuolin jalan. Nämä ovat vain esimerkkejä tietenkin. Minulla on tämä kokemus poikaystävästäni ja isästäni, elämäni läheisimmistä miehistä. Olen kuullut että miehet pitävät siitä, että heitä kehutaan, etenkin heidän kättensä jälkeä. Tämä on muuten totta!
Minusta erilaisuus ei ole ylitsepääsemätön ongelma jos pitää toisesta. Olen huomannut, että oma aktiivisuus kantaa pitkälle. Kun olen kaivannut läheisyyttä ja romantiikkaa, olen mennyt hänen viereensä ja halannut häntä tai sanonut että illalla olisi ihanaa mennä sinun kanssasi kylpyyn, esimerkiksi. Meidän suhteessamme poikaystäväni on itse asiassa romanttisempi kuin minä ja täynnä yllätyksiä kun minä puolestani kaipaan häntä useammin seksiä. Mutta olen huomannut, että toisen saa helposti innostumaan seksistä, kun ilmaisee oman halukkuutensa asiaan. Ei tietenkään aina. Ihmisellä on myös oikeus kieltäytyä ja olla haluamatta, mutta siitä ei pidä loukkaantua. Enhän minäkään aina halua hänen kanssaan lenkille. Toisen ihmisen innottomuus ei useinkaan johdu omasta kumppanista vaan siihen on muita syitä, mieltä painavat asiat, menneisyyden kokemukset, väsymys...
Kunnollista keskustelua en poikaystäväni kanssa ole saanut viritettyä kuin elokuvista ja roolipeleistä, mutta ne keskustelut ovatkin sitten olleet todella hauskoja! Hän on hiljaisempi eikä niin pohdiskeleva kuin minä. Tiedän kuitenkin, että hän kuuntelee aina jos haluan sanoa jotain, vaikkei vastaisi niin pitkästi ja analyyttisesti kuin minä. Välillä se harmittaa, mutta olen huomannut että jos annan hänelle enemmän kuin viisi sekuntia aikaa vastata puhetulvaani, häneltä syntyy ihan eri tavalla juttua. Mutta jos itse kysyn mitä mieltä hän on asioista, hän vastaa usein ettei tiedä ja asia jää siihen. En tiedä onko tämä arkuutta vai luonteenpiirre, mutta eihän toista voi keskustelemaan pakottaa. Toisaalta hän innostuu puhumaan paljonkin itselleen tärkeistä asioista ihan yllättäen... tärkeintä on kuitenkin että pitää toisesta.
Tuosta ensihuumasta haluaisin vielä sanoa, ettei minulla itselläni ole koskaan ollut suhteissani (aiemmissa eikä nyt) tunnetta ensihuumasta, salamarakkaudesta tai vastaavasta. Olen pitkään epäillyt omia tunteitani ja tuntenut huonoa oloa kun en tunne vahvasti ja kiihkeästi, olen epäillyt olenko oikeasti rakastunut ja onko rakkauteni oikeaa rakkautta. Joku asiantuntija kuitenkin sanoi, että rauhalliselle ihmiselle huuman puuttuminen ei ole mitenkään luonnoton asia jos ei muutenkaan ole taipumusta nopeisiin päätöksiin ja reagointiin, impulsiivisuuteen vaan on pikemminkin tasainen, harkitseva luonne. Ei ole tavatonta, että rakkaus syttyy vasta vuosienkin päästä ja että yhdessä olo on vain turvallista, mukavaa kiintymystä ilman sen suurempia kuohuja, kuulemma se on jossain määrin myös varmempi merkki suhteen onnistumisesta ja mies voi silti olla se elämäsi mies vaikket pyörtyisi hänen jalkoihinsa heti kun näet hänet. Minä olen aina suhtautunut epäluuloisesti ensihuumaan. Minusta rakkautensa voi valita itse ja rakentaa sellaiseksi kuin haluaa. Siis kiintymys voi kasvaa, tunteet muuttua, voimistua tai hiipua ja se on kiinni omista teoista, joihin voimme vaikuttaa. Emme ole rakkauden armoilla. Minulla ei ole kokemusta hullaantumisesta eikä siitä kuinka kouraisevaa sen loppuminen on, mutta uskon että voi olla ihan virkistävää kun näkee toisen uusin silmin. Varmasti suhteen alussa vallinneet perusasiat eivät ole muuttuneet. Se mistä ihmisessä aiemmin piti on pysynyt samana, yhteiset kokemukset ovat samat, onnet ja surut, toinen ihminen ei ole muuttunut, mutta oma tunnetila toisesta ihmisestä on. Tärkeää olisi tutkiskella omaa sisintä, omia tunteita ja ajatuksia, sitä miten toisen nyt näkee eli tämä on teille sellainen oma henkinen kasvunpaikka kummallekin, näin ulkopuolisen silmin.
Tulipas pitkä viesti! Jos viestiketjun aloittaja tai kuka tahansa, joka tämän luki sai tästä tekstistä iloa, ymmärrystä, ahaa elämyksiä tai ajattelun aihetta niin hyvä! Asioiden tutkiminen ja näkökulmien jakaminen toisten kanssa on minusta mukavaa! Kaikki eivät ajattele samoin, on erilaisia mielipiteitä, erilaisia ihmisiä. Se juuri on tätä olemisen rikkautta!
Hyvää talvea kaikille! =)
Minulla ja poikaystävälläni tulee kolme vuotta pian täyteen. :) Olemme 21- ja 23 vuotiaita.
Tuossa kahden vuoden yhdessäolon jälkeen rupesin minäkin huomaamaan, että suhde totisesti oli muuttunut. Enää ei oltu toistemme kainalossa niin paljon, toisen jotkut tavat alkoivat joskus ärsyttää, riideltiin vähän enemmän kuin ennen, minä rupesin näkemään kavereitani enemmän kuin mitä suhteemme alussa näin.. Eli toisinsanoen: HUUMA had left the building :D
Mutta nyt kun meillä tulee pian 3 vuotta täyteen, olen löytänyt jonkin uuden jutun; nimittäin asenteen ja ajatusmaailman! Olen alkanut miettiä sitä, että vaikka suhteessamme ei ehkä ole enää niin romanttista ja villiä kuin alkuaikoina, niin mitä ihmettä minä tekisin ilman poikaystävääni?! Päädyin vastaukseen: en mitään. Koska kun laitan kuvitteellisesti kaikki plussat vaa'an toiselle puolelle ja kaikki miinukset toiselle, plussat painavat aina enemmän! Tajusin, että en voi enkä tahdo elää ilman häntä. :) Koska rakastan häntä.
Mutta hei, neuvo sulle.... Sua harmittaa nuo jutut kumppanissasi: kai olet puhunut niistä hänelle? Kerro, mitä toivot ja tahdot hänen tekevän. Ei kukaan osaa lukea ajatuksia.. Asioista pitää aina keskustella! Kerro hänelle suoraan, mitä tarvitset!! Se on parisuhdetta se.
Ja kysy itseltäsi kysymyksiä: Rakastanko kumppaniani? Tahdonko elää ilman häntä? Onko hänessä enemmän hyviä, kuin huonoja puolia? Huomioiko hän minua - huomioinko minä häntä tarpeeksi? Puhummeko asioista tarpeeksi?
Käy ensin nuo asiat läpi, ennen kuin teet mitään päätöksiä.
Ja muista: mikään parisuhde ei ole helppo. Ei asiat ikinä itsestään parane. Asioille pitää tehdä jotain! Ja jos kaksi ihmistä ovat kummatkin siihen motivoituneita, on lopputulos luultavasti hyvä.
Mä olen vaimostani edelleen ihan hullaantunut!!! Yhteistä taivalta on 4 vuotta takana toki vasta, mutta loppua ei näy!!
Resepti? Deittailemme edelleen, teemme samoja juttuja, mitä alkuaikoina... ja lapsikin on. Toista ei suunnitteilla ihan tarkoituksella koska haluamme pitää homman tälläisenä.
Nyt puutarhalapio käteen, tyttö!!
"Suurimmat kysymysmerkit on se, että mies ei ole kovin romanttinen (kun taas mä kaipaisin hellittelyjä, lepertelyä ja suloisia pikku yllätyksiä edes joskus),"
Sä ihastuit pahikseen... hyväksy se! Opi löytämään nuo pahispiirteet hänestä. Et ihastunut romanttiseen runopoikaan joka luuttua soittaen tulee ikkunasi alle kuun valossa. Itse olen tuo nössö runopoika, ja vaimoni saa nauttia romanttisista elkeistä... ja myös kärsiä niistä... hän kun kaipaa sitä körmyä oven taakse ottamaan... eikä hän sitä koskaan minun kanssani tule saamaan. Sinä saat! Olet onnekas siinä suhteessa! Bardi jää tänne aidan toiselle puolelle vihreämmälle ruoholle vaimonsa kanssa aurinkoa ottamaan. Nauti sinä raa'asta voimasta!!
"ja se, ettei häntä kiinnosta juurikaan syvällinen keskustelu esim. maailman menosta, joka itselleni on tärkeää."
Oliko maailman meno ja syvällinen keskustelu sinusta tärkeätä kun tutustuitte ja kaaduitte sänkyyn? Epäilen synkästi... Minä katselen vaimoni kanssa esimerkiksi www.infowars.com ja www.prisonplanet.tv :tä ja keskustelemme noista päivittäin... vaan miten on kun olisi aika pitää hauskaa ja unohtaa kaikki tuo vakava... No mehän pidämme hauskaa ja lähdemme vaikka klubbailemaan ;D.. Olemme siis yksinkertaisesti valinneet sopivat puoliskot toisillemme.
Sinäkin olet valinnut... tai no et vielä ole, koska ilmeisesti et ole vielä naimisissa vaan vasta seurustelet. Seurustelun tarkoitushan on selvittää, onko tästä miehestä juuri sinun kumppaniksesi. Olet mennyt sitoutumaan tunnepuolella häneen, mutta älä luule, että hän on ainoa ihminen maailmassa. Äläkä missään nimessä pidä häntä siinä harhassa, että juuri sinä olet jotenkin ainutlaatuinen hänelle, kun et sinä ole. Totuus on että sinua parempia naaraita hänelle olisi tarjolla jos hän vain viitsisi vaivautua eikä itkisi perääsi kuin äitiä i
" Riidellään pikkuasioista paljon, mutta sen oon laskenut tän pikku kriisin syyksi. "
Niin.. siis tarkoitat varmaan että SINÄ riitelet pienistä asioista kun mies olisi ihan tyytyväinen ja säyseänä sohvalla. Niin kenellä tässä nyt on ongelma ja kuka se ongelma on? :) Tämä on iloinen asia, kun vain osaat nähdä sen oikein!
"Miehen luonteenpiirteiden epäsopivuudet sen sijaan ei tule muuttumaan. "
Kun otit miehen niin lyön 40e vetoa, että otit alitajuisesti miehen juuri siitä syystä, että sinä HALUSIT nimenomaan muuttaa hänen luonteenpiirteitään. Naiset eivät rakastu yleensä miehiin.. he rakastuvat projekteihin ja haasteisiin miehissä. Samoin miehet eivät yleensä rakastu naisiin vaan seksiin tietyn naisen kanssa koska eivät ymmärrä että voisivat saada koskaan hänen vertaistaan.
"Jotenkin tuntuu että hän ottaa mut nyt enemmän itsestäänselvyytenä kuin ennen. Ja varmaan teen niin itsekin jossain määrin."
Eli tasan siis menee.
Me ollaan oltu yhdessä 12 vuotta ja lapsia on kolme. Romantiikka ja intohimo kukkivat ehkä jopa vielä enemmän kuin vuosia sitten. Olen ollut todella onnekas saadessani vaimon joka on huumorintajuinen, älykäs, seksikäs, kaunis ja hyvä äitikin. Aina se aurinkokaan paista, mutta sanoin hänelle joskus, että jos olen kiukkuinen tms. niin ota kiinni ja halaa. Se tehoaa puolin ja toisin.
Aina ei ole llut näin. Olin nuorempana 1. kerran naimisissa. Jonkinlainen alkuhuuma siinä oli, mutta intohimoa ei alun perinkään ollut, vain kaveruutta. onneksi erosimme lopuksi ilman sen suurempaa kriisiä. Lapsiakaan ei ollut.
Aika hyvin näin jälkeempäin katsoen näissä liitoissa on 1-2 vuoden kohdalla nähny tulevaisuuden.
Meillä on vähän sama tilanne: ollaan ekassa suhteessa ja yhdessä ollaan oltu 2 vuotta ja muutama kuukausi, minä olen nyt 22 ja hän 23. Ei ole kuitenkaan mitään kyllästymistä ollut, vaikka elämä onki vähän arkisempaa kuin aiemmin. En tiedä, onko mitään ensihuumaa ollutkaan. Suhde vain muuttuu ajan kuluessa. Toki jotkin asiat ärsyttävät, mutta meillä on omat vitsimme ja juttumme ja nauramme paljon. Emme oikeastaan riitele, mutta ehkä sitä voisi väittelyksi sanoa.
Meillä on vähän toisinpäin, että poikaystävä puhuu paljon maailman menosta ja sellaisista asioista, joita minä en ymmärrä (opinnoistaan). On meillä välillä aika erilaiset mielipiteet, mutta poikaystävän ajatukset ovat tässä parin vuoden aikana muuttuneet jonkin verran :D
Tehkää kivoja juttuja yhdessä ja naurakaa, ja ottakaa molemmat vastuuta suhteesta.
Meillä tulee 3v täyteen, ja toki suhde on muuttunut jonkin verran, mutta kyllä edelleen on tosi ihanaa ja jokseenkin "huumaista" - intohimoa, jännitystä, hysteeristä naurua, kikatusta, treffejä, intohimoista rakastelua. Mutta jotkut asiat ovat vain ikäänkuin muuttaneet hieman muotoaan.
Ja miksi näin on? No me ollaan kummatkin pidetty kiinni siitä, että joka päivä muistetaan ajatella toista, huomioida toista, ottaa toinen huomioon. Joka päivä teemme työtä suhteemme eteen - pidämme YLLÄ sitä jännitystä ja intohimoa ja rakkautta.
Jos hetkeksikin jää sivummalle, ja unohtaa suhteen, niin siitä alkaa alamäki. Suhdetta pitää koko ajan ylläpitää ja parantaa, keskustella kummankin haluista ja toiveista ja yrittää parhaansa että toisella on hyvä olla.
Se on sitä sitoutumista.