Kertokaapa kuinka monta täydellistä suhdetta tiedätte.
Eli kyse on nyt pariskunnista, jotka tunnette hyvin ja teillä on avoimet välit, eli tietäisitte, jos olisi uskottomuutta, väkivaltaa, alkoholismia tms. Eivätkä koskaan ole ajautuneet mihinkään kriisiin, ei ole ollut "aikalisiä", ei puhetta erosta, ei parisuhdeneuvontaa tms.
Itse en tiedä hyvin tuntemistani pariskunnista yhtäkään.
Olin itse aikoinaan todella ehdoton. Olin päättänyt, että jos meidän liitossa on uskottomuutta, se on sitten heti loppu koko liitto.
No, vuosia kului, lapsia syntyi, eläimiä otettiin, talo rakennettiin, vietettiin hyvää elämää yhdessä, tuli uskottomuutta.
...mutta kuinkas ollakaan: siihen loppui ehdottomuuteni. Sitä on toisaalta mielestäni turha olla niin ehdoton näissä uskottomuus-asioissa. En missään nimessä tarkoita, että ne ovat missään määrin oikein, en tarkoita!
Mutta ennen kuin se tapahtuu tavalla tai toisella omalle kohdalle, eli joutuu omassa parisuhteessaan ongelman ja kriisin eteen nimeltä uskottomuus, joutuu sitä katsomaan hieman avarammin.
Sama kuin jotkut on heti tuomitsemassa muita, että ei kai uskottomuuden jälkeen enää voi jatkaa, herran jestas sentään, jätä se yms.
Eijei, katsotaan sitten, kun omalle kohdalle osuu.
Sitä on kuitenkin niin paljon yhdessä elettyä hyvää elämää, paljon yhteistä ja kuitenkin vielä tunteita, ettei voi kerrasta heittää kaikkea menemään!
Sitä eletään kuitenkin vuosikymmeniä yhdessä, totta hemmetissä siihen aikaan mahtuu vaikka mitä!
Nostan hattua niille pariskunnille, jotka ovat taistelleet uskottomuuden edessä ja pysyneet yhdessä!
(Nyt en puhu tapapettäjistä, jotka tekevät sitä aina edellisestä uskottomuudesta selviyttyään uudelleen ja uudelleen, vaan heistä pettäjistä, jotka todella ovat ottaneet opikseen!)
Eli kyse on nyt pariskunnista, jotka tunnette hyvin ja teillä on avoimet välit, eli tietäisitte, jos olisi uskottomuutta, väkivaltaa, alkoholismia tms. Eivätkä koskaan ole ajautuneet mihinkään kriisiin, ei ole ollut "aikalisiä", ei puhetta erosta, ei parisuhdeneuvontaa tms.
Itse en tiedä hyvin tuntemistani pariskunnista yhtäkään.
Olin itse aikoinaan todella ehdoton. Olin päättänyt, että jos meidän liitossa on uskottomuutta, se on sitten heti loppu koko liitto.
No, vuosia kului, lapsia syntyi, eläimiä otettiin, talo rakennettiin, vietettiin hyvää elämää yhdessä, tuli uskottomuutta.
...mutta kuinkas ollakaan: siihen loppui ehdottomuuteni. Sitä on toisaalta mielestäni turha olla niin ehdoton näissä uskottomuus-asioissa. En missään nimessä tarkoita, että ne ovat missään määrin oikein, en tarkoita!
Mutta ennen kuin se tapahtuu tavalla tai toisella omalle kohdalle, eli joutuu omassa parisuhteessaan ongelman ja kriisin eteen nimeltä uskottomuus, joutuu sitä katsomaan hieman avarammin.
Sama kuin jotkut on heti tuomitsemassa muita, että ei kai uskottomuuden jälkeen enää voi jatkaa, herran jestas sentään, jätä se yms.
Eijei, katsotaan sitten, kun omalle kohdalle osuu.
Sitä on kuitenkin niin paljon yhdessä elettyä hyvää elämää, paljon yhteistä ja kuitenkin vielä tunteita, ettei voi kerrasta heittää kaikkea menemään!
Sitä eletään kuitenkin vuosikymmeniä yhdessä, totta hemmetissä siihen aikaan mahtuu vaikka mitä!
Nostan hattua niille pariskunnille, jotka ovat taistelleet uskottomuuden edessä ja pysyneet yhdessä!
(Nyt en puhu tapapettäjistä, jotka tekevät sitä aina edellisestä uskottomuudesta selviyttyään uudelleen ja uudelleen, vaan heistä pettäjistä, jotka todella ovat ottaneet opikseen!)
Vastaukset 4
Vanhimmat
No en tiedä ketään. Kyllä parisuhde on haastellisinta mitä on. Kaikki kouluaikoina tehdyt matemaatiset yhtälöt ja kemialliset kaavat on pikkujuttuja parisuhteeseen verrattuna. Parisuhde on taitolaji ja mihin me sitten ollaankin matkalla niin sillä matkalla parisuhteen kautta voi kasvaa ihmisenä ja oppia itsestään yhtä ja toista. Kriisit on parhaita kasvunpaikkoja. Ne on just niitä jotka antaa sen mahdollisuuden kasvaa. Anteeksianto on taito minkä eniten haluan oppia. Sitten ei enään satu kun sen oppii eikä mikään tunnu pahalta.
Enpä tiedä varmaan yhtään parisuhdetta, joka olisi täydellinen. Tuskin sellaisia edes onkaan. Mutta voisin sanoa, että täydellisyyttä on se, että ylipäänsä halutaan hoitaa sitä suhdetta, kohdata toinen kriisin keskellä, mennä läpi niistä vaikeista hetkistä toinen toista tukien. Niin hyvinä kuin huonoina aikoina.
Itselläni on ainakin huono parisuhde, enkä tiedä, mihin se tästä menee. Muutamien vuosikymmenten liitto, miehellä vuosien pettäminen, kommunikaatiovaikeudet, sairauksia sekä meillä aikuisilla että lapsilla. Mies haki helpotusta toisen naisen sylistä, sen jälkeen tässä onkin ollut haasteellisia aikoja. Mutta kaiken tämän pa***n keskellä tuntuu kuitenkin, että vaikka en edes tiedä, pystymmekö pysymään yhdessä, olemme kuitenkin nyt avoimempia toisillemme kuin varmaan koskaan, rehellisempiä asioissa ja selvittelyissä, olemme oppineet jotain. Joko se kantaa tätä liittoa parempiin aikohin ja ehkä kohti sitä täydellisempää liittoa tai sitten käytämme näitä oppeja uusissa suhteissamme.
Näitä ei koskaan tiedä. Elämä on oppimista ja parisuhde todella kaikkein haasteellisinta, mitä olen kokenut. Mutta myös kasvattavinta ja opettavaisinta. Siinä oppii paljon itsestä, kun joutuu kokemaan rankkoja ja pysähdyttäviä asioita. Kuten sanottu, sinun täytyy käydä lähellä kuolemaa nähdäksesi elämän.
Kamala vertaus parisuhteen opetuksista, mutta näin kai se vain on. Näin sen olen itse kokenut.
Ja minun tutuissa on 7 pariskuntaa joilla ei ole koskaan ero käynyt mielessä ja varmaankin ovat yhdessä elämänsä loppuun. Kaikki nämä 7 paria ovat oleet yhdessäkin yli 15v ja lapset alkaa jokaisella olla jo teinejä jollei jo aikuisia.
Itse olen yhden avioliiton (18v.) läpikäynyt .
meidän