LUin uudesta kirjasta "the surrendered wife", ja
aion kokeilla sen oppeja. Olen kihloissa
englantilaisen miehen kanssa, asumme suomessa, ja
viimeaikoina liittomme on rakoillut.olen vahva ja
itsenainen, itsepainenkin nainen ja kulttuuriero
on haitannut suhdettamme.nyt aion kokeilla
pehmeaa linjaa silla rakastan miestani ja
haluamme molemmat pelastaa suhteemme, 3-vuotiaan
poikammekin vuoksi(olemme olleet yhdessa vuoden,
han on ottanut poikani kuin omakseen).onko joku
kokeillut samaa, tai muuten vaan jotain mielta
asiasta?
aion kokeilla sen oppeja. Olen kihloissa
englantilaisen miehen kanssa, asumme suomessa, ja
viimeaikoina liittomme on rakoillut.olen vahva ja
itsenainen, itsepainenkin nainen ja kulttuuriero
on haitannut suhdettamme.nyt aion kokeilla
pehmeaa linjaa silla rakastan miestani ja
haluamme molemmat pelastaa suhteemme, 3-vuotiaan
poikammekin vuoksi(olemme olleet yhdessa vuoden,
han on ottanut poikani kuin omakseen).onko joku
kokeillut samaa, tai muuten vaan jotain mielta
asiasta?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Olen lukenut esittelyn aiheesta. Mielenkiintoinen
idea. Ei aivan samoin sanoin eikä samoista
lähtökohdista käsin, mutta hieman yleistäen
samalla tavallahan kaikki parisuhteen
parantamiseen tähtäävät opit toimivat. Eli kun
annat toiselle, katkaiset "pihtaamisen"
noidankehän ja toisellakin on "varaa" antaa
sinulle. Tässä tarkoitan pihtaamisella ja
antamisella henkistä laatua olevia asioita:
kehut, arvostus, huomio jne. Oman
parisuhdekriisini aikana luin kirjaa: "Miehet
ovat Marsista ja naiset Veenuksesta." Kannattaisi
kaikkien lukea. Se selventää mainiosti eri
sukupuolten välisen kommunikaation kiemuroita.
Jollei muuta, niin kirja on hauskaa ajanvietettä
ja saattaahan sieltä tarttua jotain hyvääkin
vaikka vahingossa omaan parisuhteeseenkin. Onnea
yrityksellesi!
En suosittele alistumista. Uskon hyvän suhteen
perustan olevan siinä että mies ja nainen kohtaa
tasvertaisina kumppanina. Kannattaa kysyä
itseltään " olenko onnellinen". Suhteessa pitää
saada rakkautta ja antaa rakkautta! Lasten takia
ei kannata olla yhdessä. Lapsen koti on
vanhempien välisen suhteen ilmapiiri. Ja oikea
suhde jatkuu myös silloin kun lapset lähtevät
kotoaan pois.
nimenomaan kannattaa yrittää muuttaa tilannetta.
Suhdetta voi kehittää, suhdetta voi piristää, ei
mikään suhde pysy samankaltaisena koko ajan, ei
huono eikä hyväkään, vaan suhde muuttuu koko
ajan. Minusta lapset ovat paras syy jatkaa
suhdetta, niin kauan, että useampi keino suhteen
tyydyttäväksi muuttamiseksi on ehditty kokeilla.
Jos kaikkien yritysten jälkeen käy ilmeiseksi,
että suhde ei muutu tyydyttäväksi on syytä vetää
johtopäätökset, mutta korostan että, keinoja on
monia. Useimmat ihmiset lähtevät siitä, että
tuota kumppania pitäisi muuttaa jotenkin. On
kuitenkin äärimmäisen hankala muuttaa toista. Sen
sijaan omaan käyttäytymiseen voi itse vapaasti
vaikuttaa ja tämä puolestaan muovaa pikkuhiljaa
toisenkin käyttäytymistä itseään kohtaan. Sen
vuoksi olen sitä mieltä, että kannattaa antaa
aikaa ja kannattaa kokeilla tätäkin uusvanhaa
menetelmää eli "naisellisia" keinoja. Ei se
ole "alistumista", vaan miehen manipulointia
tietyin keinoin, jotka on itse valinnut
käyttöönsä. Onnea matkaan!
Hei mama,
En tieda luetko naita viesteja enaa, mutta
vastaan kuitenkin.
Olen itse hieman samankaltaisessa tilanteessa,
minulla on myos englantilainen mies joka on
tullut elamaamme (mun ja lasten) pari vuotta
sitten.
Me olemme myos tarponeet kulttuurieroissa ja
suhteemme on ollut tosi makista. Siita huolimatta
olemme aina yrittaneet loytaa uusia nakokulmia
tilanteeseen ja aloittaa alusta - tai mieluummin
jatkaa siita mihin olemme paasseet, mutta uusin
tai runsaimmmin evain.
Joku sanoikin jo etta ei voi koko ajan odottaa
toisen muuttumista. Parisuhde kulkee sykleissa
tai periodeissa, mutta harvoin mies ja nainen on
samassa phasessa. Me olemme jopa piirtaneet
paperille ja yrittaneet selvittaa missa oikein
mennaan. Oman suhteen katsominen talla tavalla
ulkopuolelta auttaa hahmottamaan syita huonoon
oloon ja siihen ettemme ymmarra toisiamme.
Alistuminen on hirmu vahva sana, ma luulen etta
mukautuminen olisi 'helpompi'. Musta tuntuu etta
tallakin foorumilla jaetaan jatkuvasti ohjeita
etta eroa vaan, kun tuntuu etta on vaan ongelmia,
tai etta tunteet katoavat. Aika nopeasti siina
paasee kierteeseen jossa heti erotaan kun
rakastumisvaihe paattyy, ja yhteen kasvu on vasta
alussa. Eri asia on tietysti jos kuvioissa on
alkoholismia ja vakivaltaa. Kenenkaan ei kannata
jaada siihen. Ma puhun kokemuksesta, ja tiedan
myos etta on vaikea lahtea semmoisestakin
suhteesta pois.
Ma toivon etta loydatte yhteisen polun aina
valilla. Mun mielesta ei edes kannata odottaa
etta aina kuljettaisiin samaa vauhtia, saati edes
samoja polkuja. Mut niin kauan kun jonkinlainen
yhteys sailyy, rakkauskin saa mahdollisuuden
syventya.
Ma toivon teille paljon enkeleita elamaanne, ja
suukkoja pojalle!
kylla ma vielakin naita luen! hmmm,arvokkaista
neuvoistanne huolimatta "kokeiluni"/uusi
nakokulmani oli hieman myohassa silla erosimme
kuitenkin. olemme kylla edelleenkin yhteydessa ja
han tapaa poikaamme, ja minuakin saannollisesti.
juhannustakin olemme lahdossa yhdessa viettamaan
saareen. eli olemme ehka enemmankin asumuserossa,
mutta toivoa paremmastakin tuntuu viela tuntuu
olevan...
tassa asumusero tilanteessa en kyllakaan ole
noudattanut "the surrendered wife"n oppeja, vaan
ajatellut lahinna poikani ja itseni parasta
kuitenkaan pahasti toista loukkaamatta. viikon
paasta lahden parin viikon lomalle ulkomaille
itseani piristaakseni!
etta tallaista vaihdetta nyt
toistaiseksi...onneksi on kesa! mukavaa sellaista
kaikille ja viela kerran kiitos vastauksista!
Moi!
Mulla ei ollut englantilaista miestä, oli
mahdottyoman mukava suomalainen mies, mutta
jollain tavalla nynny...
Aiemmin ajattelin, että nainen on alistuja, mutta
meidän liitossa se ei onnistunut, koska itse olen
voimakastahtoinen, niin kuin sinäkin. Enempi
ulkopuolisten painostuksesta yritin sitten olla se
"heikonpi astia", mutta siitä ei tullut mitään kun
mies oli se mikä oli eikä osannut pitää puoliaan
saati sitten perheen puolia, oli aina vaan se
mukava veikko. Eikä se käynyt luonnollenikaan, kun
kerta olen tällainen. Tein vaan hirveen väärin
itseäni kohtaan yrittäessäni olla sellainen kuin
luonnostaan en ollut. Tajusin sen hetken aikaa
toimiessani ympäristön odotusten mukaisesti.
En silti ole mikään pirttihirmu, olen vaan
tottunut että asiat sujuvat, ja meidän perheessä
ne sujuivat kun työnjako oli sellainen kuin sen
olisi pitänyt olla, eli minä olin etupäässä se
joka päätti ja toimi, mies keskusteli ja toimi.
Kaikki olisikin ollut OK, jos elämässämme ei olisi
ollut näitä muita ihmisiä....
Olen sitä mieltä, että jos on voimakastahtoinen ei
sitä voi muuttaa. Opetella voi toisia kuuntelemaan
ja sillai, mutta kynnysmatoksi ei kenenkään
kannata heittäytyä. Toista tulee rakastaa
sellaisena kuin hän on!!!