En ole koskaan aikaisemmin avautunut ongelmastani ja tiedän jo etukäteen, että tämä ei ole oikea palsta - täältähän saa yleensä vain kuraa niskaansa. Otan sen riskin, koska tämä ei tästä voi paljon pahentua.
Minusta on aina tuntunut siltä, että olen jäänyt vaille äidinrakkautta. Aistin sen. Minun ja veljeni välillä vallitsee vahva sisaruskateus, joka kokee huippunsa aina äidin ollessa ja äidin valitessa puolensa. Äitini on sitä mieltä, että syyllinen minun ja veljeni jatkuvaan keskinäiseen ilkeilyyn on minussa, sillä minähän olen se kaiken pahan alku ja juuri ja jos veljeni sanoo jotakin ilkeää, kyse on vain mielipiteestä. Jos minä esitän samanlaisia mielipiteitä, äitini mukaan se on julmaa ja loukkaavaa. Pahinta tässä on se, että minä ja veljeni emme saa pidettyä mieltämme kurissa. Silloin jäisi vain katkeruus, mutta keskinäinen ilkeily ja suoranainen viha tyyntyisivät. Kaikki yhteydetkin voisin katkaista ja kaikki olisivat onnellisia.
Joskus vain tuntuu siltä, että en vain yksinkertaisesti jaksa. Kukaan ei ajattele, että kaikilla asioilla on myös toinen puoli ja ei yksi yksinään. Tekisi mieli lähteä taakseen katsomatta ja kaikki olisivat onnellisia. Tämä on mennyt vain liian pitkälle, veljeni näkeminen saa minut näkemään punaista. Ei tämän pitäisi olla tällaista. Meillä on toisinaan keskenämme varsin mukavaa ja jos äiti tulee, kaikki muuttuu. Jos olen taas äitini kanssa kahdestaan, meidän välillämme ei ole skismaa. Olen tullut siihen tulokseen, että suurin syyllinen tähän kaikkeen on äitini. Sitä hän ei koskaan tunnusta ja veljenikään ei tule tunnustamaan, että hänessä on vikaa. Minä olen sentään joutunut tunnustumaan, että olen syyllinen joskin ilmoitin vain olevani osasyyllinen - se ei kuitenkaan riittänyt.
Äitini mukaan olen sairas ja alan jo itsekin uskomaan tähän, joten on varmaankin syytä hakeutua psykiatrin juttusille. Olin jo kerran menossa, mutta kodista tuli ohjeet mitä saa ja mitä ei saa kertoa. Tietenkin minun tulisi kertoa, että olen pääsyyllinen ja varsinainen paholainen, joka tekee kaikkien elämästä helvetin. Taustoja ei saisi valottaa, jotta oma syyllisyydentuntoni ei vain pääsisi lieventymään.
Minusta on aina tuntunut siltä, että olen jäänyt vaille äidinrakkautta. Aistin sen. Minun ja veljeni välillä vallitsee vahva sisaruskateus, joka kokee huippunsa aina äidin ollessa ja äidin valitessa puolensa. Äitini on sitä mieltä, että syyllinen minun ja veljeni jatkuvaan keskinäiseen ilkeilyyn on minussa, sillä minähän olen se kaiken pahan alku ja juuri ja jos veljeni sanoo jotakin ilkeää, kyse on vain mielipiteestä. Jos minä esitän samanlaisia mielipiteitä, äitini mukaan se on julmaa ja loukkaavaa. Pahinta tässä on se, että minä ja veljeni emme saa pidettyä mieltämme kurissa. Silloin jäisi vain katkeruus, mutta keskinäinen ilkeily ja suoranainen viha tyyntyisivät. Kaikki yhteydetkin voisin katkaista ja kaikki olisivat onnellisia.
Joskus vain tuntuu siltä, että en vain yksinkertaisesti jaksa. Kukaan ei ajattele, että kaikilla asioilla on myös toinen puoli ja ei yksi yksinään. Tekisi mieli lähteä taakseen katsomatta ja kaikki olisivat onnellisia. Tämä on mennyt vain liian pitkälle, veljeni näkeminen saa minut näkemään punaista. Ei tämän pitäisi olla tällaista. Meillä on toisinaan keskenämme varsin mukavaa ja jos äiti tulee, kaikki muuttuu. Jos olen taas äitini kanssa kahdestaan, meidän välillämme ei ole skismaa. Olen tullut siihen tulokseen, että suurin syyllinen tähän kaikkeen on äitini. Sitä hän ei koskaan tunnusta ja veljenikään ei tule tunnustamaan, että hänessä on vikaa. Minä olen sentään joutunut tunnustumaan, että olen syyllinen joskin ilmoitin vain olevani osasyyllinen - se ei kuitenkaan riittänyt.
Äitini mukaan olen sairas ja alan jo itsekin uskomaan tähän, joten on varmaankin syytä hakeutua psykiatrin juttusille. Olin jo kerran menossa, mutta kodista tuli ohjeet mitä saa ja mitä ei saa kertoa. Tietenkin minun tulisi kertoa, että olen pääsyyllinen ja varsinainen paholainen, joka tekee kaikkien elämästä helvetin. Taustoja ei saisi valottaa, jotta oma syyllisyydentuntoni ei vain pääsisi lieventymään.
Vastaukset 5
Vanhimmat
ymmärän sinua erittäin hyvin, itse olen kokenut aivan samaa, syy on aina minussa, en tee tai sano mitään oikein enkä osaa kuulemma käyttäytyä, esim. olimme pohjanmaalla sukuloimassa ja kun menin sisään aivan normaalisti kävin moikkaamassa ja kättelin puolitutut ja omaiset saivat halit, vanhempani olivat yläkerrassa sillä aikaa, kun menin sinne niin sain valtavat syytökset kun en osaa käyttäytyä ja että pitää mennä tervehtimään!!!!
En tiedä minkä ikäinen olet, itse olen jo 40v. ja olen laittanut välit poikki vanhempiini ja voin paremmin kuin koskaan. En jaksanut sitä ainaista valittamista ja syytöksiä, viimeisin pisara oli kun vanhempani valehtelivat asioista ja itse sain syyt niskoilleni....
Minuakin käskivät mennä hoitoon......
Itsetuntoni on noussut aika paljon mutta matkaa on vielä......
käy puolueettoman ihmisen juttusilla eli psykologilla.siten saat mielenrauhan ja totuuden esiin.muista kertoa vain totuus ,ei siis äidin totuutta.
kerran lehdessä oli erään adoptioäidin kommentti kun hän oli saanut lapset kasvatettua isoiksi (ko.äidillä oli kaksi omaa biolog.lasta ja kaksi adoptoitua) hän sanoi: jaa äidinrakkautesi kaikille lapsillesi samansuuruisena ja kohtele heitä tasa-arvoisesti.minusta se on hienosti tehty.
YMMÄRÄN SINUA.OLENNKOKENUT AIVAN SAMAA
VAI NIIN
Olipa tuttua tarinaa. Tunnistan itseni sinussa täysin. Olen lapsena saanut vanhemimpana sisaruksena aina syyt niskoilleni, kun taas siskoni on aina onnistunut kietomaan vanhempamme pikkusormensa ympärille. Tiedän että olin jo tuolloin hylkiö vanhemmilleni, kun en tehnyt asioita heidän odotustensa mukaisesti kuten siskoni.
Itselläni oli tämän lisäksi aivan selviä psyykkisiä oireita koko nuoruusiän, mutta koska ikävät asiat oli opittu ohittamaan, en saanut näihin koskaan apua vanhemmiltani, ja itse en osanut apua hakea.
Noilta lapsuus-/nuoruusvuosilta asti kumpuaa katkeruus tähän päivään asti. Nykyään siedän perhettäni pari päivää kerrallaan, mutten voisi koskaan kuvitella lähteväni heidän kanssaan pidemmäksi aikaa mihinkään. Paha olo purkautuu heti koko perheen läsnä ollessa niin, että itsekin pelästyn olotilaani. Olen tullut siihen tulokseen, että en raaski enää asiaa käsitellä ja avata solmuja näin, vaivata iäkkäitä vanhempiani tällä enää. Toisaalta, koko perheen läsnäolo ei selvästi ole omalle psyykkeelleni tervettä. Niinpä vaihtoehdoksi jää vältellä näitä yhteisiä tilaisuuksia.
En osaa sinuakaan rohkaista muuhun kun hakeutumaan sellaisten ihmisetn seuraan jotka ovat psyykkeellesi hyväksi. Aina ei oma perhe toimi, ja se täytyy vain hyväksyä. Onneksi maailma on muita ihmisiä pullollaan.