Olemme pitkään puhuneet mieheni kanssa muutosta ulkomaille ja ns. puhtaalta pöydältä aloittamisesta. Itse olen ollut 100% tosissani ja valmis muuton järjestelyyn, mutta mies on ilmeisesti vain puhunut lämpimikseen.
Töitä kummallekkin löytyisi n. 99% varmuudella ja ainakin miehelle vielä hyväpalkkaista sellaista - tarkoitus olisi siis mennä järjestyksessä: ensin työ, sitten muutto, eikä suinkaan toisinpäin ja tämän lisäksi myös säästää rahaa siihen, että esim. kolme kuukautta voisi olla ihan huoletta murehtimatta raha-asioita vaikka palkan saaminen jostain syystä viivästyisikin.
Viimeiset pari vuotta mies on vain murehtinut kaikista asioista - töissä on ollut ongelmia jo pidemmän aikaa, sekä pomon, että parin työkaverin kanssa. Palkka on huonontunut ja tästäkin huonosta palkasta ulosotto vie osansa ja muutkin arkiset asiat vastustavat - en nyt kuitenkaan ala ihan kaikkea listaamaan.
Itse olen työttömänä ja ollut tätä myös pitkään, koska töitä ei vaan yksinkertaisesti löydy vaikka jatkuvasti ilmoitukset katson ja työhakemuksia lähettelen melkeinpä viikottain. Kärsin myös pitkään masennuksesta, joka nyt alkaa onnekseni olemaan jo hieman voiton puolella.
Tiedän toki, ettei elämä rajojen ulkopuolellakaan aina ole mitään ruusuilla tanssimista ja samanlaista kovaa arkea se olisi sielläkin, mutta kohdemaiden työpaikkailmoituksia selailtuani ja asiaa muutenkin tutkiessani olen laskenut, että tulomme vähintäänkin tuplautuisivat muualla työskennellessä ja tokihan plussaa olisi vielä mm. kielitaidon parantuminen, lukuisat uudet asiat ja kokemukset.
...Ja ainahan sieltä takaisin pääsee, jos tuntuu ettei elämä ala sujumaan.
Nyt kun olen taas alkanut herättelemään keskustelua, että "eikö me voitais lähteä edes kokeilemaan" niin mies on mennyt tavallaan lukkoon, eikä ole juurikaan kommentoinut. On kuitenkin sen verran vastaillut, että perusteluni ja kertomani ovat olleet todella järkeviä, mutta siihen se on sitten jäänyt.
Kuinka siis saisin miehen ymmärtämään, että ulkomaille muutto olisi meidän tapauksessamme ehkäpä se paras ja järkevin vaihtoehto? Kuinka saisin hänet ihan tosissaan katselemaan ja kyselemään töitä? Olemme kumpikin 25 vuotiaita ja lapsettomia - joten siinäkin mielessä meidän olisi suht. helppoa lähteä "kokeilemaan siipiämme".
Töitä kummallekkin löytyisi n. 99% varmuudella ja ainakin miehelle vielä hyväpalkkaista sellaista - tarkoitus olisi siis mennä järjestyksessä: ensin työ, sitten muutto, eikä suinkaan toisinpäin ja tämän lisäksi myös säästää rahaa siihen, että esim. kolme kuukautta voisi olla ihan huoletta murehtimatta raha-asioita vaikka palkan saaminen jostain syystä viivästyisikin.
Viimeiset pari vuotta mies on vain murehtinut kaikista asioista - töissä on ollut ongelmia jo pidemmän aikaa, sekä pomon, että parin työkaverin kanssa. Palkka on huonontunut ja tästäkin huonosta palkasta ulosotto vie osansa ja muutkin arkiset asiat vastustavat - en nyt kuitenkaan ala ihan kaikkea listaamaan.
Itse olen työttömänä ja ollut tätä myös pitkään, koska töitä ei vaan yksinkertaisesti löydy vaikka jatkuvasti ilmoitukset katson ja työhakemuksia lähettelen melkeinpä viikottain. Kärsin myös pitkään masennuksesta, joka nyt alkaa onnekseni olemaan jo hieman voiton puolella.
Tiedän toki, ettei elämä rajojen ulkopuolellakaan aina ole mitään ruusuilla tanssimista ja samanlaista kovaa arkea se olisi sielläkin, mutta kohdemaiden työpaikkailmoituksia selailtuani ja asiaa muutenkin tutkiessani olen laskenut, että tulomme vähintäänkin tuplautuisivat muualla työskennellessä ja tokihan plussaa olisi vielä mm. kielitaidon parantuminen, lukuisat uudet asiat ja kokemukset.
...Ja ainahan sieltä takaisin pääsee, jos tuntuu ettei elämä ala sujumaan.
Nyt kun olen taas alkanut herättelemään keskustelua, että "eikö me voitais lähteä edes kokeilemaan" niin mies on mennyt tavallaan lukkoon, eikä ole juurikaan kommentoinut. On kuitenkin sen verran vastaillut, että perusteluni ja kertomani ovat olleet todella järkeviä, mutta siihen se on sitten jäänyt.
Kuinka siis saisin miehen ymmärtämään, että ulkomaille muutto olisi meidän tapauksessamme ehkäpä se paras ja järkevin vaihtoehto? Kuinka saisin hänet ihan tosissaan katselemaan ja kyselemään töitä? Olemme kumpikin 25 vuotiaita ja lapsettomia - joten siinäkin mielessä meidän olisi suht. helppoa lähteä "kokeilemaan siipiämme".
Vastaukset 2
Vanhimmat
se on äidissä kiinni, ei lähe.
Tämä ei kyllä muuten pidä paikkaansa. Näkevät äitinsä kanssa ehkä kerran - kaksi vuodessa ja soittelevatkin todella harvoin.
Se ei siis voi olla syynä.