Itsemurhan mahdollisuudesta
Tämä on varmasti ihan liian synkkä kirjoitus tänne ja tässä ei mainita seksiä kuin tämän yhden kerran… mutta toivottavasti ylläpito sallii tämän kirjoituksen osana omia enemmän aiheeseen liittyviä kirjoituksia. Näiden prosessien aikana, kaikista inhottavinta on ollut saada itsensä kiinni, ns. viimeisten keinojen pohtimisesta. Suokaa anteeksi, jos käytän ATK-termejä väärin, mutta mulla on itsellä ollu aina aika hyvä palomuuri tuollaisia ajatuksia vastaan. Nyt oon homman syvetessä alkanut jatkuvasti hakkeroida oman systeemini sisään. Jos omasta palomuuristani löytyisikin järkevöimällä jokin aukko, joka mahdollistaisi lopullisen pisteen tuskalle?
Ymmärrän sen, että itsemurha on epäreilu muita kohtaan. Ymmärrän sen, että koskaan ei tiedä mitä tapahtuu myöhemmin elämässä. Ja ymmärrän myös sen, että elämää tulisi kunnioittaa, niin että sitä vastaan ei saa rikkoa. Sillä ”itsemurhahan ei ole mikään ratkaisu”. Mutta entä, kun ajatus ei lähdekään siitä, että hakisi ratkaisua, vaan siitä, että ei ole enää mitään syytä miksi tänne jäisi. Mun elämän tarkoitus ei voi olla ”vain” eläminen.
Kriisin puhkeamisen jälkeen, pohjakosketuksen koettuani ja kaiken menettäneenä, elämässä on ollut kaksi syytä miksi herätä aamulla; oma toipuminen ja Rakkaani T. Molemmat näistä loistavat tällä hetkellä pelkkää mustaa valoa päälleni ja mitään toivoa ei ole.
Aiemmassa viestissä mainitut diagnoosit antanut psykiatri sanoi, että kaikella todennäköisyydellä en saa KELA:lta tukea terapiaani, koska KELA tukee kuntoutusrahalla vain sellaisia terapiakeissejä, jotka on mahdollista saada onnistuneesti läpi 2v. aikana. Ja minun tapauksessani solmut ovat syntyneet niin aikaisin elämässä ja ovat niin tiukasti solmussa ja osa koko persoonallisuuttani, että terapia kestää Kauan. Kaksi asiantuntijaa on jo ilmoittanut, että ilman muuta paras ja tehokkain muoto minun ongelmaani olisi pitkäkestoinen psykoanalyysi. Tämä on varmasti ihan totta ja kokisin itsekin tuon mahdollisuuden mielekkääksi. Sitten ei tarvikaan kuin löytää jostain 1000 euroa / kk löysää rahaa seuraavaksi 6:ksi vuodeksi. Eli tukea en saa ja terapiaan ei ole mahdollisuutta mennä omalla rahalla. Esimies käänsi tänään kelkkansa omassa suhtautumisessaan, eli että minun masentuneisuuteni saa nyt riittää ja homman olis parempi tulla kuntoon. Hoitoa olisi, mutta mulla ei ole siihen varaa, eikä kohta enää edes työpaikkaa, niin jään siksi ilman. Miksi jatkaa sairaana?
Ja entä sitten, jos itsemurha on epäreilu muita kohtaan? Ketä? Ja mitä väliä sillä on? Ainoa ihminen, jolla olisi väliä, on jo ilmaissut, että minulla ei ole enää mitään väliä. Isä ja äiti?? Niille varmasti olisi väliä, mutta kaiken sen paskan jälkeen jota nyt olen joutunut menneisyydestäni kaivamaan, niin en voi sanoa, että heillä olisi minulle niin paljoa väliä, että kohteliaisuudesta heitä kohtaan jaksaisin elää. Eli minulla ei ole väliä sille jolla olisi minulle merkitystä ja muilla taas ei ole minulle väliä. Mie olen saanu elää ison osan aikuista elämääni siinä tiedossa, että olen ollut jollekin ihmiselle tärkein. Enää en ole kenellekään. Se vie elämisen halun aika tehokkaasti. Että niinku joku minulle joskus kuvasi omaa oloaan ja elämäänsä, että on elämässä sivuroolissa statistina… osallistujana häissä, paikan antajana bussissa tai vastaantulijana kadulla. Mutta missään ei ole olemassa ihmistä, joka olisi nimenomaan minusta kiinnostunut. Minusta tämä olisi jokaisen ihmisen perusoikeus ja normaalisti ihmiset saavatkin sen syntymälahjana äidiltään.
Mutta entä kun se jää saamatta? Kun ei ole olemassa ketään, joka ei pääsisi minun kuolemasta yli kohtuullisessa ajassa.
Menetetyt unelmat ja ajatukset sattuvat pahiten. Rakastan puolisoani yli kaiken ja olisin halunnut onnellisen elämän hänen kanssaan, vapaana kaikesta tästä paskasta, hoidettuna, riippuvuuden kanssa pärjäävänä terveempänä miehenä. Niinku olen todennut täällä aikaisemminkin, niin se on ihana tunne, kun pitkän ja ruman erämaavaelluksen jälkeen saa todeta, että on löytänyt sen oikean. Minun lapsuus ei ole ollut mitenkään herkkua. Minulle on ollut paljon merkitystä sillä, että kuten olen Rakkaalleni sanonut, että jos hän olis talo, niin se olis se mitä minä kutsuisin kodiksi. Meillä oli kaikki. Mie olin ihan ok töissä, että omistusasuntoa olis voinu alkaa miettimään kun Rakas olis valmistunut koulusta ja siirtynyt työelämään. Maailman ihanin, meidän tyylinen ihan vaatimattomalla tavalla kaunis, meidän oma koti jossa saatiin olla kahdestaan onnellisia lemmikkieläinten kanssa, jotka oli meille kans kauhean rakkaita, jokainen kissa oma persoonansa ja meille tärkeä yksilö. Lapsista oli paljon puhetta ja minun puhelimen muistissa on vain 2 viikkoa ennen kaiken kaatumista saamani viesti rakkaaltani ”Milloin meinasit kosia? :-)”. Nyt Siiri ja Senni eivät koskaan näekään päivän valoa, emmekä me pääse toteamaan sitä olisiko meistä tullut niin hyvät vanhemmat kuin mitä olisimme halunneet omillemme olla. Meille oli omissa suunnitelmissamme hyvin selvää, että elämän juju oli jo löytynyt; ME ! ja kaikki muu on vain kakun kuorrutusta.
Me oltiin molemmat omasta mielestämme ennen kaikkea saatu elämässä se mikä on tärkeää, eli toisemme ja elämä ja tulevaisuus yhdessä. Kahdeksan vuoden yhdessä olo oli muuttanut meitä molempia hirveän paljon, sellaiseen suuntaan, josta molemmat pidimme. Rakkaastani oli tullut paljon itsenäisempi ja vahvempi, kuin mitä hän oli suhteen alussa. Minusta taas oli tullut paljon pehmeämpi ja elämästä enemmän nauttiva kuin mitä olin ennen häntä. Rakkaan T:ni yhdeksi suurimmaksi saavutukseksi luen itse hänen kykynsä auttaa minua löytää ”sisäinen junttini”. Eli että kotoa voi poistua ilman kravaattia ja muilla ihmisillä ei loppujen lopuksi ole niin paljoa väliä, kunhan saamme kahdestaan olla rehellisesti omat itsemme. Minulle oli hirveän paljon ja pitkään vaikeuksia uskoa, että Rakkaani rakastaisi minua, koska en ollut mallin mitoissa oleva komea adonis tai kokenut maailmanmies, vaan sisimmiltäni aika pikkupoika, joka tykkäsi kun sitä kutitettiin. Vaikka sanoinkin aina, että ”lopeta”.
Eilen maatessa yksin sohvalla pimeässä, yhteisessä kodissamme katsoin keittiöön ja näin silmissäni paljon menneitä asioita. Ei se, että laitoimme yhdessä ruokaa tai teimme mitään muutakaan. Mutta se, että kun menimme olohuoneeseen, joka päivä yhdessä syömään saman pöydän ääreen, jossa minä istuin sohvalla ja varoin sotkemasta sitä ja Rakkaani istui lattialla syömässä, niin olimme toisillemme olemassa. Koko ajan hän oli vieressä ja läsnä, joka päivä. Jos oli työreissua tai muuta poissaoloa kummallakaan, niin koskaan ei päivä päättynyt ilman, että olimme puhelimessa toisillemme hyvät yöt toivottaneet ja rakkautta luvanneet. Nyt olen siis oppinut asian, jonka olen aina tiennyt todeksi. Että Rakkaani olemassa olo on ollut tärkeintä ja parasta mitä hän on minulle ja meille tehnyt. Me oltiin jopa hirveän hyviä tappelijoita. Vaikka oma mieleni on monessa paikassa ollut ihan palasina oman historiani ja riippuvuuteni myötä tekemien tekojen suhteen ja siksi olen ollut esim. hylkäämisten suhteen yliherkkä, niin silti meidän tappelut on saatu aina hoidettua turvallisesti pois meitä rasittamasta. Ja kaikki tämä on meillä ollut avoimesti silmiemme alla tiedostettuna keskusteltuna, hyvänä puolena suhteessamme. Rakastan Sinua T !
Oma isäni, jonka puoleen olen hädässäni kääntynyt ja apua pyytänyt ei kykene, kuin toteuttamaan samaa käyttäytymisen kaavaa ja mallia, kuin aina ennenkin elämässään, eli ”Tseppiä nyt P, lippu korkealle, ajattele positiivisesti ja hymyile, niin kyllä se positiivinen asenne siitä vielä iloksi maailman muuttaa.” Ihan hyvä juttuhan tuo on, mutta kun ei se ihan joka paikkaan toimi. Niinku Hesarin KK-liitteen tarinassa, jossa lapsensa menettänyt pariskunta kertoi, että heidänkin tilanteessaan riitti tuon ”koulukunnan” ihmisiä, jotka saattoivat lähestyä hymyillen ja hokea, että ”Hey, Camoon, tsemppiä, jäihän teille sentään vielä toinen lapsi eloon”.
Ystävät, tuttavat ja kylänmiehet sanovat kaikki, että ”en tiedä mitä sanoa”. Ei maailmassa olekaan kuin yksi ainoa ihminen, joka voisi sanomisillaan muuttaa minua oloani. Ei sillä ole väliä mitä muut sanovat, vaan sillä mitä ne kuulevat. Olen jo aikaisemminkin täällä kertonut sen, että olen joutunut elämään koko elämäni ilman kokemusta lohdutuksesta. Koskaan minua ei ole kukaan ottanut syliin ja halannut tietoisena siitä mitä kaikkea olen tehnyt… ja silti rakastanut. Koskaan en ole saanut itkeä läheiseni kanssa elämäni tuskaa pois, vaan minun tehtävänä on aina ollut tsempata, tai ”sun nyt vaan täytyy kestää”.
Vähintäänkin yhtälailla oloa vaikeuttaa muutamien teknis-analyyttinen asenne, jossa minulle hyvinkin läheiset ihmiset pudottavat omasta keinovalikoimastaan kokonaan myötätunnon pois ja heittäytyvät riemumielin oman ammatti- tai harrastusroolinsa taakse turvaan. Tosin jos on minun kanssa samassa kodissa kasvanut, niin tavallaan tietty ymmärrän sitä, että vahvuus on se juttu joka kantaa. Heikkoutta ei saa olla, kun pokerinaamasta tulee äärimmäinen hyve ja aina pitää kestää vaikka hammasta purren… ”etkö sinä ymmärrä, että minun on pakko pitää tätä roolia yllä että pysyn kasassa” minulle sanottiin. MINÄ en kestä enää amatööriammattilaisia… minä kaipaan läheisiä ihmisiä, jotka välittävät minusta samalla tavalla aidosti kuin uskon muista ihmisistä välitettävän. Mie haluan, että löytäisin jostain ihmisen jonka kanssa saisin itkeä suruani pois ja puhua siitä tuskasta joka minun sisällä on ja kasvaa päivä päivältä sellaisiin mittoihin että sen kohtaaminen pelottaa minua. Jaksaminen loppuu, kun ymmärrän, että mulla ei enää olekaan pakkoa ”nyt vaan kestää”.
Mitä se kasassa pysyminen on mistä muut puhuvat hajoamista peläten? Sitä, että saa säilyttää oman 110% toimintakykynsä ilman ajattelemista, vaikka ihmisellä itsellä olisi ihan samanlainen oikeus ”hajota” kuin kaikilla muillakin asianosaisilla. Mutta kun heikkous on pahasta ja sitä ei pysty itselleen myöntämään tai toisille, edes läheisilleen näyttämään, niin ns. toimintakyky on säilytettävä, vaikka sillä ei ole kenellekään muulle mitään arvoa, kuin sitä säilyttävälle yksilölle, jonka turvajärjestelmästä on kyse? Ainakaan minulle ei heikkoutta ole ikinä pystytty perheemme sisällä näyttämään. Minusta tuntuu että olen elänyt ihan eri perheessä, kuin kaikki muut. Muiden lapsuus on kuulemma täynnä ihania hetkiä, yhteisiä tunteita, kunnioitusta, lohdutusta, kannustusta ja ehdotonta rakkautta. Jos näin on, niin eikö kukaan koskaan ole perheessämme huomannut, että minä olen puuttunut paikalta kun muut ovat halanneet toisiaan ja saaneet olla turvallisesti heikkoja?
Miten maailma kaatuisi, jos se toimintakyky hetkeksi menetettäisiin empaattisen myötäelämisen takia? Että aika ei menisikään lomakkeita täyttäessä, vaan perheenjäsentä halatessa ja hänen kanssa itkiessä? Minusta tuntuu, että moni ihminen jättää omat asiansa kokonaan käsittelemättä ja vetoaa siihen, että on kirjoja luettu ja kursseilla käyty ja terapeutti tavattu 6:een kertaan, että kaikki on ok ja vahvuus saa jatkua entisellään.
Mitä tämä sitten tarkoittaa mulle kokonaisuudessaan? Mistä mä yritän nostaa oman elämänuskoni tuleviin tarpeisiin? Mun elämästä on mennyt kokonaan valo pois. Mun elämällä oli hyvä suunta, josta T ja minä tykättiin. Nyt se on kaikki poissa MUN omien tekemisteni takia.
Mulla oli kaks asiaa, jotka piti kaikessa kiinni, oma hoitoprosessi ja T. Nyt ne on molemmat sammumaan päin, miksi en siis minäkin. En minä jaksa sillä, että elämässä ei ole olemassa kuin lisää ja pahenevaa kärsimystä odotettavana, kun prosessi etenee. Silläkö minun pitäisi jaksaa eteenpäin, että joskus 10-15v. päästä löytäisin itselleni toisen kumppanin, jonka kanssa voisin elää so-so-kelpaavaa elämää. Miten edes voisin koskaan saada tässä tilanteessa sielulleni minkäänlaista rauhaa, kun rakkaani ei ilmaise vielä 3kk:n jälkeenkään minkäänlaista mielenkiintoa käydä asioita ja tapahtumia läpi minun kanssani? Kolme kuukautta tätä helvettiä on kestänyt ja vuosia olisi vielä edessä, alkuun ainakin nopeutuvalla vauhdilla pahempaan. Miksi minä täällä roikun? Tulevaisuudenuskon takia? Ei minulla ole sitä!
Missä on kaikki ne ihmiset, jotka empiirisesti pystyisivät kertomaan, että tällaisesta voi selvitä? Missä ovat ne ihmiset, jotka ovat menettäneet nuorena hetkessä pitkäaikaisen rakkautensa kohteen ja silti vielä päässeet jaloilleen ja saaneet elämästään sellaisen jota rakastavat elää JA johon kuuluu yhtä ihana rakkaus, kuin se minkä on menettänyt? Miksi kaikki ”kyllä niitä uusia tulee” ja ”elämä jatkuu” ihmiset elävät joko itsekin yksin tai vielä onnellisesti siinä alkuperäisessä ihmissuhteessaan, vailla mitään keinoa todistaa väitettään oikeaksi? Missä kaikki tämän kokeneet ja tällaisesta onnellisuuteen uskottavasti päässeet ihmiset ovat? Miksi minä en usko, että heitä löytyykään.
Koska Rakastan Sinua T
T: Pelokas
Tämä on varmasti ihan liian synkkä kirjoitus tänne ja tässä ei mainita seksiä kuin tämän yhden kerran… mutta toivottavasti ylläpito sallii tämän kirjoituksen osana omia enemmän aiheeseen liittyviä kirjoituksia. Näiden prosessien aikana, kaikista inhottavinta on ollut saada itsensä kiinni, ns. viimeisten keinojen pohtimisesta. Suokaa anteeksi, jos käytän ATK-termejä väärin, mutta mulla on itsellä ollu aina aika hyvä palomuuri tuollaisia ajatuksia vastaan. Nyt oon homman syvetessä alkanut jatkuvasti hakkeroida oman systeemini sisään. Jos omasta palomuuristani löytyisikin järkevöimällä jokin aukko, joka mahdollistaisi lopullisen pisteen tuskalle?
Ymmärrän sen, että itsemurha on epäreilu muita kohtaan. Ymmärrän sen, että koskaan ei tiedä mitä tapahtuu myöhemmin elämässä. Ja ymmärrän myös sen, että elämää tulisi kunnioittaa, niin että sitä vastaan ei saa rikkoa. Sillä ”itsemurhahan ei ole mikään ratkaisu”. Mutta entä, kun ajatus ei lähdekään siitä, että hakisi ratkaisua, vaan siitä, että ei ole enää mitään syytä miksi tänne jäisi. Mun elämän tarkoitus ei voi olla ”vain” eläminen.
Kriisin puhkeamisen jälkeen, pohjakosketuksen koettuani ja kaiken menettäneenä, elämässä on ollut kaksi syytä miksi herätä aamulla; oma toipuminen ja Rakkaani T. Molemmat näistä loistavat tällä hetkellä pelkkää mustaa valoa päälleni ja mitään toivoa ei ole.
Aiemmassa viestissä mainitut diagnoosit antanut psykiatri sanoi, että kaikella todennäköisyydellä en saa KELA:lta tukea terapiaani, koska KELA tukee kuntoutusrahalla vain sellaisia terapiakeissejä, jotka on mahdollista saada onnistuneesti läpi 2v. aikana. Ja minun tapauksessani solmut ovat syntyneet niin aikaisin elämässä ja ovat niin tiukasti solmussa ja osa koko persoonallisuuttani, että terapia kestää Kauan. Kaksi asiantuntijaa on jo ilmoittanut, että ilman muuta paras ja tehokkain muoto minun ongelmaani olisi pitkäkestoinen psykoanalyysi. Tämä on varmasti ihan totta ja kokisin itsekin tuon mahdollisuuden mielekkääksi. Sitten ei tarvikaan kuin löytää jostain 1000 euroa / kk löysää rahaa seuraavaksi 6:ksi vuodeksi. Eli tukea en saa ja terapiaan ei ole mahdollisuutta mennä omalla rahalla. Esimies käänsi tänään kelkkansa omassa suhtautumisessaan, eli että minun masentuneisuuteni saa nyt riittää ja homman olis parempi tulla kuntoon. Hoitoa olisi, mutta mulla ei ole siihen varaa, eikä kohta enää edes työpaikkaa, niin jään siksi ilman. Miksi jatkaa sairaana?
Ja entä sitten, jos itsemurha on epäreilu muita kohtaan? Ketä? Ja mitä väliä sillä on? Ainoa ihminen, jolla olisi väliä, on jo ilmaissut, että minulla ei ole enää mitään väliä. Isä ja äiti?? Niille varmasti olisi väliä, mutta kaiken sen paskan jälkeen jota nyt olen joutunut menneisyydestäni kaivamaan, niin en voi sanoa, että heillä olisi minulle niin paljoa väliä, että kohteliaisuudesta heitä kohtaan jaksaisin elää. Eli minulla ei ole väliä sille jolla olisi minulle merkitystä ja muilla taas ei ole minulle väliä. Mie olen saanu elää ison osan aikuista elämääni siinä tiedossa, että olen ollut jollekin ihmiselle tärkein. Enää en ole kenellekään. Se vie elämisen halun aika tehokkaasti. Että niinku joku minulle joskus kuvasi omaa oloaan ja elämäänsä, että on elämässä sivuroolissa statistina… osallistujana häissä, paikan antajana bussissa tai vastaantulijana kadulla. Mutta missään ei ole olemassa ihmistä, joka olisi nimenomaan minusta kiinnostunut. Minusta tämä olisi jokaisen ihmisen perusoikeus ja normaalisti ihmiset saavatkin sen syntymälahjana äidiltään.
Mutta entä kun se jää saamatta? Kun ei ole olemassa ketään, joka ei pääsisi minun kuolemasta yli kohtuullisessa ajassa.
Menetetyt unelmat ja ajatukset sattuvat pahiten. Rakastan puolisoani yli kaiken ja olisin halunnut onnellisen elämän hänen kanssaan, vapaana kaikesta tästä paskasta, hoidettuna, riippuvuuden kanssa pärjäävänä terveempänä miehenä. Niinku olen todennut täällä aikaisemminkin, niin se on ihana tunne, kun pitkän ja ruman erämaavaelluksen jälkeen saa todeta, että on löytänyt sen oikean. Minun lapsuus ei ole ollut mitenkään herkkua. Minulle on ollut paljon merkitystä sillä, että kuten olen Rakkaalleni sanonut, että jos hän olis talo, niin se olis se mitä minä kutsuisin kodiksi. Meillä oli kaikki. Mie olin ihan ok töissä, että omistusasuntoa olis voinu alkaa miettimään kun Rakas olis valmistunut koulusta ja siirtynyt työelämään. Maailman ihanin, meidän tyylinen ihan vaatimattomalla tavalla kaunis, meidän oma koti jossa saatiin olla kahdestaan onnellisia lemmikkieläinten kanssa, jotka oli meille kans kauhean rakkaita, jokainen kissa oma persoonansa ja meille tärkeä yksilö. Lapsista oli paljon puhetta ja minun puhelimen muistissa on vain 2 viikkoa ennen kaiken kaatumista saamani viesti rakkaaltani ”Milloin meinasit kosia? :-)”. Nyt Siiri ja Senni eivät koskaan näekään päivän valoa, emmekä me pääse toteamaan sitä olisiko meistä tullut niin hyvät vanhemmat kuin mitä olisimme halunneet omillemme olla. Meille oli omissa suunnitelmissamme hyvin selvää, että elämän juju oli jo löytynyt; ME ! ja kaikki muu on vain kakun kuorrutusta.
Me oltiin molemmat omasta mielestämme ennen kaikkea saatu elämässä se mikä on tärkeää, eli toisemme ja elämä ja tulevaisuus yhdessä. Kahdeksan vuoden yhdessä olo oli muuttanut meitä molempia hirveän paljon, sellaiseen suuntaan, josta molemmat pidimme. Rakkaastani oli tullut paljon itsenäisempi ja vahvempi, kuin mitä hän oli suhteen alussa. Minusta taas oli tullut paljon pehmeämpi ja elämästä enemmän nauttiva kuin mitä olin ennen häntä. Rakkaan T:ni yhdeksi suurimmaksi saavutukseksi luen itse hänen kykynsä auttaa minua löytää ”sisäinen junttini”. Eli että kotoa voi poistua ilman kravaattia ja muilla ihmisillä ei loppujen lopuksi ole niin paljoa väliä, kunhan saamme kahdestaan olla rehellisesti omat itsemme. Minulle oli hirveän paljon ja pitkään vaikeuksia uskoa, että Rakkaani rakastaisi minua, koska en ollut mallin mitoissa oleva komea adonis tai kokenut maailmanmies, vaan sisimmiltäni aika pikkupoika, joka tykkäsi kun sitä kutitettiin. Vaikka sanoinkin aina, että ”lopeta”.
Eilen maatessa yksin sohvalla pimeässä, yhteisessä kodissamme katsoin keittiöön ja näin silmissäni paljon menneitä asioita. Ei se, että laitoimme yhdessä ruokaa tai teimme mitään muutakaan. Mutta se, että kun menimme olohuoneeseen, joka päivä yhdessä syömään saman pöydän ääreen, jossa minä istuin sohvalla ja varoin sotkemasta sitä ja Rakkaani istui lattialla syömässä, niin olimme toisillemme olemassa. Koko ajan hän oli vieressä ja läsnä, joka päivä. Jos oli työreissua tai muuta poissaoloa kummallakaan, niin koskaan ei päivä päättynyt ilman, että olimme puhelimessa toisillemme hyvät yöt toivottaneet ja rakkautta luvanneet. Nyt olen siis oppinut asian, jonka olen aina tiennyt todeksi. Että Rakkaani olemassa olo on ollut tärkeintä ja parasta mitä hän on minulle ja meille tehnyt. Me oltiin jopa hirveän hyviä tappelijoita. Vaikka oma mieleni on monessa paikassa ollut ihan palasina oman historiani ja riippuvuuteni myötä tekemien tekojen suhteen ja siksi olen ollut esim. hylkäämisten suhteen yliherkkä, niin silti meidän tappelut on saatu aina hoidettua turvallisesti pois meitä rasittamasta. Ja kaikki tämä on meillä ollut avoimesti silmiemme alla tiedostettuna keskusteltuna, hyvänä puolena suhteessamme. Rakastan Sinua T !
Oma isäni, jonka puoleen olen hädässäni kääntynyt ja apua pyytänyt ei kykene, kuin toteuttamaan samaa käyttäytymisen kaavaa ja mallia, kuin aina ennenkin elämässään, eli ”Tseppiä nyt P, lippu korkealle, ajattele positiivisesti ja hymyile, niin kyllä se positiivinen asenne siitä vielä iloksi maailman muuttaa.” Ihan hyvä juttuhan tuo on, mutta kun ei se ihan joka paikkaan toimi. Niinku Hesarin KK-liitteen tarinassa, jossa lapsensa menettänyt pariskunta kertoi, että heidänkin tilanteessaan riitti tuon ”koulukunnan” ihmisiä, jotka saattoivat lähestyä hymyillen ja hokea, että ”Hey, Camoon, tsemppiä, jäihän teille sentään vielä toinen lapsi eloon”.
Ystävät, tuttavat ja kylänmiehet sanovat kaikki, että ”en tiedä mitä sanoa”. Ei maailmassa olekaan kuin yksi ainoa ihminen, joka voisi sanomisillaan muuttaa minua oloani. Ei sillä ole väliä mitä muut sanovat, vaan sillä mitä ne kuulevat. Olen jo aikaisemminkin täällä kertonut sen, että olen joutunut elämään koko elämäni ilman kokemusta lohdutuksesta. Koskaan minua ei ole kukaan ottanut syliin ja halannut tietoisena siitä mitä kaikkea olen tehnyt… ja silti rakastanut. Koskaan en ole saanut itkeä läheiseni kanssa elämäni tuskaa pois, vaan minun tehtävänä on aina ollut tsempata, tai ”sun nyt vaan täytyy kestää”.
Vähintäänkin yhtälailla oloa vaikeuttaa muutamien teknis-analyyttinen asenne, jossa minulle hyvinkin läheiset ihmiset pudottavat omasta keinovalikoimastaan kokonaan myötätunnon pois ja heittäytyvät riemumielin oman ammatti- tai harrastusroolinsa taakse turvaan. Tosin jos on minun kanssa samassa kodissa kasvanut, niin tavallaan tietty ymmärrän sitä, että vahvuus on se juttu joka kantaa. Heikkoutta ei saa olla, kun pokerinaamasta tulee äärimmäinen hyve ja aina pitää kestää vaikka hammasta purren… ”etkö sinä ymmärrä, että minun on pakko pitää tätä roolia yllä että pysyn kasassa” minulle sanottiin. MINÄ en kestä enää amatööriammattilaisia… minä kaipaan läheisiä ihmisiä, jotka välittävät minusta samalla tavalla aidosti kuin uskon muista ihmisistä välitettävän. Mie haluan, että löytäisin jostain ihmisen jonka kanssa saisin itkeä suruani pois ja puhua siitä tuskasta joka minun sisällä on ja kasvaa päivä päivältä sellaisiin mittoihin että sen kohtaaminen pelottaa minua. Jaksaminen loppuu, kun ymmärrän, että mulla ei enää olekaan pakkoa ”nyt vaan kestää”.
Mitä se kasassa pysyminen on mistä muut puhuvat hajoamista peläten? Sitä, että saa säilyttää oman 110% toimintakykynsä ilman ajattelemista, vaikka ihmisellä itsellä olisi ihan samanlainen oikeus ”hajota” kuin kaikilla muillakin asianosaisilla. Mutta kun heikkous on pahasta ja sitä ei pysty itselleen myöntämään tai toisille, edes läheisilleen näyttämään, niin ns. toimintakyky on säilytettävä, vaikka sillä ei ole kenellekään muulle mitään arvoa, kuin sitä säilyttävälle yksilölle, jonka turvajärjestelmästä on kyse? Ainakaan minulle ei heikkoutta ole ikinä pystytty perheemme sisällä näyttämään. Minusta tuntuu että olen elänyt ihan eri perheessä, kuin kaikki muut. Muiden lapsuus on kuulemma täynnä ihania hetkiä, yhteisiä tunteita, kunnioitusta, lohdutusta, kannustusta ja ehdotonta rakkautta. Jos näin on, niin eikö kukaan koskaan ole perheessämme huomannut, että minä olen puuttunut paikalta kun muut ovat halanneet toisiaan ja saaneet olla turvallisesti heikkoja?
Miten maailma kaatuisi, jos se toimintakyky hetkeksi menetettäisiin empaattisen myötäelämisen takia? Että aika ei menisikään lomakkeita täyttäessä, vaan perheenjäsentä halatessa ja hänen kanssa itkiessä? Minusta tuntuu, että moni ihminen jättää omat asiansa kokonaan käsittelemättä ja vetoaa siihen, että on kirjoja luettu ja kursseilla käyty ja terapeutti tavattu 6:een kertaan, että kaikki on ok ja vahvuus saa jatkua entisellään.
Mitä tämä sitten tarkoittaa mulle kokonaisuudessaan? Mistä mä yritän nostaa oman elämänuskoni tuleviin tarpeisiin? Mun elämästä on mennyt kokonaan valo pois. Mun elämällä oli hyvä suunta, josta T ja minä tykättiin. Nyt se on kaikki poissa MUN omien tekemisteni takia.
Mulla oli kaks asiaa, jotka piti kaikessa kiinni, oma hoitoprosessi ja T. Nyt ne on molemmat sammumaan päin, miksi en siis minäkin. En minä jaksa sillä, että elämässä ei ole olemassa kuin lisää ja pahenevaa kärsimystä odotettavana, kun prosessi etenee. Silläkö minun pitäisi jaksaa eteenpäin, että joskus 10-15v. päästä löytäisin itselleni toisen kumppanin, jonka kanssa voisin elää so-so-kelpaavaa elämää. Miten edes voisin koskaan saada tässä tilanteessa sielulleni minkäänlaista rauhaa, kun rakkaani ei ilmaise vielä 3kk:n jälkeenkään minkäänlaista mielenkiintoa käydä asioita ja tapahtumia läpi minun kanssani? Kolme kuukautta tätä helvettiä on kestänyt ja vuosia olisi vielä edessä, alkuun ainakin nopeutuvalla vauhdilla pahempaan. Miksi minä täällä roikun? Tulevaisuudenuskon takia? Ei minulla ole sitä!
Missä on kaikki ne ihmiset, jotka empiirisesti pystyisivät kertomaan, että tällaisesta voi selvitä? Missä ovat ne ihmiset, jotka ovat menettäneet nuorena hetkessä pitkäaikaisen rakkautensa kohteen ja silti vielä päässeet jaloilleen ja saaneet elämästään sellaisen jota rakastavat elää JA johon kuuluu yhtä ihana rakkaus, kuin se minkä on menettänyt? Miksi kaikki ”kyllä niitä uusia tulee” ja ”elämä jatkuu” ihmiset elävät joko itsekin yksin tai vielä onnellisesti siinä alkuperäisessä ihmissuhteessaan, vailla mitään keinoa todistaa väitettään oikeaksi? Missä kaikki tämän kokeneet ja tällaisesta onnellisuuteen uskottavasti päässeet ihmiset ovat? Miksi minä en usko, että heitä löytyykään.
Koska Rakastan Sinua T
T: Pelokas
Vastaukset 9
Vanhimmat
Menetit hänet? miksi/miten.Syytät itseäsi?
Luin tekstisi ja ajattelin kirjoittaa, vaikkei sillä ehkä olekkaan sinulle tai kenellekään toisellekaan apua, mutta kirjoitan silti...jos siitä olisi jotain apua?
Elämässä on aina mahdollisuuksia, joita ihminen ei silloin näe, kun kaikki tuntuu olevan lopussa ja ajatuksetkin kiertävät vain samaa kehää. Kirjoitat, että koet olevasi umpikujassa, lohduttaisiko sinua lainkaan se tieto, että umpikujia, todellisia ei elävälle ihmiselle ole; on vain sairaita ajatuksia pelkoja ja kärsimyksiä, mutta nekin kestävät vain aikansa ja eheytyminen alkaa, niin mistä se alkaa? Mutta se alkaa kuitenkin ja vaikka tänään ja kenties huomenna, päivä toisensa jälkeen tuntuu siltä, ettei mikään ole muuttunut parempaan, niin ainakin voit antaa itsellesi aikaa, aikaa ajatella ja aikaa elää, aikaa kokea pieniäkin asioita, joista pidät.
On turhaa kuvitella, että muilla ihmisillä olisi eheitä lapsuudenkokemuksia, tai että joku toinen kokisi rakkautta ja onnea enemmän kuin sinä, jokainen syntyy yksin ja kuolee yksin, ja jokainen joutuu elämänsä aikana miettimään omaa yksinäisyyttään ja kurjuuttaan...ainakin joskus.
Elämässä joutuu tekemään työtä löytääkseen vaihtoehtoja, ja löytääkseen ne asiat, joista juuri itse pitää. Kaikkea saa toivoa, muttei kaikkea saa... siinäkin on suuri viisaus :) luulisin?
Toivoisin sinulle jaksamista eteenpäin ja toivoisin, että miettisit elämäsi vaihtoehtoja, et niinkään kuolemaa. Ja niinä päivinä, kun eämälläsi ei tunnu olevan mitään merkitystä, niin muistathan, olet läheisillesi korvaamattoman arvokas ja pelkästään se, että elät, on läheisillesi suunnattoman suuri asia...vaikket sitä kenties itse ymmärräkään tai jaksa uskoa. Niin vain on.
sinulle juuri nyt tarjota, mutta kysyn:
Miksi vaadit itseltäsi niin paljon?
Miksi vyörytät vastuun omasta elämästäsi muiden niskoille, sinun täytyy elää sitä, ei perheesi, kumppaniesi jne. vaan sinun!
Et voi toisen tunteita pakottaa, et voi elää elämää vain toisen ihmisen varassa. Juuri sinä olet elämäsi herra, sinä voit saada asioita tapahtumaan, jos vain haluat. Kun tulet ensin onnelliseksi yksin, tulet onnelliseksi myös muutoin ja tulet saavuttamaan elämääsi sitä mitä puuttuu. Sen minäkin olen läpikäynyt, aloittanut alusta koko elämäni väkivaltaisen parisuhteen jälkeen tyhjästä ilman kenenkään tukea. Ei ystäviä, ei työtä/rahaa, ei perhettä...eikä muuten terapiaakaan. Mutta niin vain eteenpäin on menty ja selvitty. Nyt on ystäviä, on kumppani, on työ kaikki!Ja olen onnellinen. Mutta miksi, koska heikoimpina yksinäisimpinä hetkinä en sammuttanut elämäni paloa, koska minä haluan elää!Eikä kukaan minulle silloin kertonut, että kyllä se siitä. Itse se piti oivaltaa pienistä asioista päivittäin.
Ja vielä yksi kysymys, missä ovat ystäväsi, muut ihmissuhteesi kuin tuo T ja vanhempasi?
Joo...
Minäkin luin kirjoituksesi, pitkän.
Se kyllä vaikutti ja puhutteli. Mutta en kyllä sääli sinua, toivon vaan, että huomaisit jotakin.
Etkö sinä huomaa mitä sinulla on ? Ikäsi ei selvinnyt, mutta luulen, että olet vielä kuitenkin suhteellisen nuori, tuskin keski-ikäinen. Sinullahan on viisautta ja kykyä ajatella ! Se on lahja ja loppujen lopuksi kantava voima. Ymmärsin, että sinulla on ollut vaikea lapsuus ja olet jäänyt vaille sellaista rakkautta, jota ajattelet ihmisen tarvitsevan. Sehän on totta, lapsi tarvitsee rakkautta ja välittämistä, toiset saa sitä tarpeeksi toiset eivät. Ihmisen persoonaan vaikuttavat muutkin asiat ja olosuhteet ja kohtalo. Kun joutuu taistelemaan ongelmiensa kanssa, ihminen kehittyy ajattelussaan. Olen itse käynyt läpi tuollaista taistelua, olin masentunut ja tuli kaikenlaisia pelkoja ja paniikkia. Huomasin hakevani tietoa ja ymmärtämystä, välillä olin surkea kyynikko, välillä ajattelin, että elämällä ei ole merkitystä. Silloin helposti tukeutuu liikaa toisiin ihmisiin, lapsista tai puolisosta tulee elämän tukipilari. Mutta ei se voi niin olla, elämän voima tulee ihmisestä sisältä. Se on siellä, se hakee vain ulospääsyä. Olet rakentanut muurin lapsuutesi ihmisten ja itsesi välille. Katkeruuteen lienee syynsä ja oikeutuksensa. Mutta sinä päivänä, kun pystyt antamaan anteeksi äidillesi hänen välinpitämättömyytensä tai isällesi hänen "typerän" optimistisuutensa, olet kiinni elämässä ja hallitset sitä itse. Se tie on pitkä ja mutkainen, joudut kaivamaan totuutta itsestäsi, muualta et sitä löydä. Siellä se on, ja kun annat sille luvan tulla, se tekee sen ja vapauttaa sinut. Minä olen tehnyt niin... tänä päivänä pystyn katsomaan äitiäni ja ajattelemaan : voi sinua hölmöä, olet kuin pikkuinen myy, yhtä hankala, mutta yhtä pieni ..
Miten löytää se pieni loukattu lapsi onkin sitten eri juttu... minua auttoivat kirjat, joita luin asiasta.. Usko pois elämä kannattaa ja sinä teet siitä sen. On hieno tunne, kun tajuaa olevansa vahvempi kuin koskaan vaikka joskus luuli, että ei ikinä selviä. Ja se tunne : minä tein sen !!
Se on vapautta, vasta sitten on valmis ihmissuhteeseen, joka on vapaa riippuuvuuksista,
kun haluaa itse vapautta ja voi antaa sitä toiselle, ilman, että kumpikaan ahdistuu.
Minulle tuli tunne kirjoituksestasi, että sinulla on kaikki avaimet käsissäsi ... löytää rauha itsellesi. Olit siinä vakuuttava, vaikka itse yrititkin vakuuttaa ihan muuta !!
Sitä tajuaa tiensä ja tarkoitukset vasta jälkikäteen. Minäkin sanoisin, että en olisi tällainen, näin hyvä ihminen :)) ellen olisi käynyt sitä kaikkea läpi. Kuulostaa hurskastelulta ?? ehkä, mutta niin minä ajattelen.
Sitä paitsi on joskus hyvä ajatella, että pidän sen lipun korkealla, vaikka se ei meinaisikaan pysyä !
Haavoittuneita me olemme kaikki, ystäväni. Sen näkee kun pysähtyy katsomaan, kerrankin. Vanha buddhalainen kertomus siitä kuinka miehen piti mennä keräämään riisiä talosta jota suru ja murhe ei ollut koskettanut. Etsittyään aikansa hän lopulta tajusi ettei sellaisia taloja ole... Annahan elämän jatkua. Eniten haavoittuneet ovat yleensä kaikkein viisaimpia, syvimmin näkeviä tai vaihtoehtoisesti mielipuolia tai kuolleita. Valitse sinä viisaammin kuin ne jotka eivät pysty enää muuttamaan valintaansa. Ne jotka eivät koskaan enää tunne mitään - edes epätoivoa. Tai sitä kun epätoivo väistyy ja elämälle annetaan lupa jatkua... Sitä eivät väärin valinneet koskaan pääse kokemaan. Tämä hetki nyt ei ole koko elämäsi, ei ole koskaan ollut eikä tule olemaan. Katso laajemmin, saat voimia! Annahan elämän jatkua, se kantaa - kuka tietää minne...
Itkin ja luin sun pitkän kirjoituksesi. Tällä hetkellä tunnen samanlaisia ajatuksia päässäni.
Olen ajatellut että miksi jatkaa elämää kun kaikki pohja on viety.
Vielä muuan kuukausi sitten uskoin elämään vaikka oli monta asiaa jotka tuntuivat ylitsepääsemättömille mutta kun yksi asia selvisi parempaan ...toinen meni pahempaan.
Olen niin yksin kuin ihminen voi olla vaikka mun pitäisi olla onnellinen kun minulla on jälkikasvua, mutta en jaksa iloita edes siitä. Voima mikä minut pitää pystyssä päivän ovat lapset.Kaikesta huolimatta mutta entä joka on täysin yksin? Oletko sinä?
MINÄ MENETIN rakkaan ihmisen kun en hänen mielestään ollut tarpeeksi vahva taistelee mustasukkaisuuttani vastaan.
Kaikkea tapahtui ennen sitä; en ollut uskoton hänelle vaan kaikki; lasten ongelmat kumppanin työt,johtivat siihen etten osannut panostaa suhteeseen luulin että kumppanin ymmärtäisi hädän ja tuskan mikä mulla olli.Hain apua ammattiauttajalta mutta en omasta mielestäni saanut mitään.
Kaiken huippu oli se kun terapeutteni ei ottanut mitään yhteyttä minuun kun en ilmestynyt tapaamiselle.
En ole uutta aikaa hakenut päätin tekevät ammattiauttajat vain palkkansa edestä työtänsä "paskat asiakkaan todellisesta hädästä"
Nyt tuskaani on kestänyt kuukausia sitä ennen muu pelko lapseni puolesta jo 5 vuotta joka laukaisi kaiken pahempaan päin..
Nyt elän päivän kerraallaan ja toivon sulle voimaa "helvetin paljon" anteeksi ilmaisuni ja vaikka meitä kuin ahdistaa ajattele siellä jossakin ettet ole ainut "meitä on monta"
Voimia sinulle ja kirjoittele ja pura sydäntäsi
PS. en tiedä miksi sulle on käynyt niin?????
Kyllähän tuo ajatus tämän maallisen vaelluksen
ennenaikaisesta päättämisestä pyörii jossain
takaraivossa.Vaikka luulin aikoinani,että
olen sellainen ypöilijä,etten edes osaa ihastua kehenkään,kunnes tuli se tyttö kohdalle,joka
sai sydämen väpättämään.Kauan minä piiritin
häntä järjettömästi ihastuneena ennenkuin
sai kuulla suoraan,ettei kiinnosta.
Siihen päivään mennessä oli 25 kesää takana ja
voisin vaikka vannoa,etten osannut itkeä sitä
ennen,vaikka on se elämä koetellut.
No,olin aika rikkinäinen siinä vaiheessa kun
kohtalo saattoi mut yhteen toisen naisen
kanssa.Mutta enhän mä,läpeensä erakoitunut
ikisinkku,omien polkujeni kulkija,osannut
jakaa aikaa toiselle ihmiselle ja sovimmekin
yhteen niin hyvin kuin tuli ja vesi.
Sitten hän petti,eikä vain kerran ja tuon
jälkeen olin aika passiivinen suhteen kanssa.
Muttei hän halunnut minun lähtevän eikä mulla
sydäntä siihen ois ollutkaan,ja kun tiesin,
mitkä on mun mahikset koskaan toista rakasta
löytää,ajattelin että no päivä kerrallaan.
Joskus vain turhautuneena totesin,että voisit
uutta ukkoa kahtella kun siellä baareissa
kerran luuhaat.Niinhän se lopen löyty ja 4
vuoden yhteinen taipaleemme sai päätöksen.
Tässäpä sitä nyt on sitte puoli vuotta
roikkunu netissä ja baareissa,eikä enää osaa
yksin elää.Yön pimeimpinä tunteina kun aikakin
tuntuu pysähtyvän,vois heittää maailmalle
hyvästit,mutta kun on perhepiirissä tuo
kuolema korjannut satoa aiemminkin,kertakaikkiaan
EN VOI tehdä sitä jäljelläoleville omaisilleni,
heille se tuska on varmaan suurempi kuin
se tuska mikä minun osaltani tulisi päätökseen.
Lukipa tätä kukaan tai ei niin tuntupa pirun
hyvältä päästää ulos jotain tekstiä
kuule mene metsään ja kävele paljon ja syö vähän mut makkaraa äläjätä pois tarvitaan rasvoja moni on tappanu ittensä ko ne on oikeen kovasti laihduttaneet ja jättäneet rasvat pois sul on vaan verensokeri liian korkeella ja sillon sä syytät ittees joka asiasta nii käy herkille ihmisille ei sun tartte olla mikään maailmanparantaja riittää et sä tykkäät itestäs nii pian tykkäät muistakii terveisin samat jutut. pärjäile yb
Olin nuori...olen vieläkin. Menetin uskoni kaikkeen...minulla oli avomies ja opiskelin...en osannut sanoa tai kertoa, puhua edes että on paha olla. En osannut pyytää apua...päädyin yrittämään...itsemurhaa. En onneksi onnistunut.
Tänä päivänä elämäni on suht onnellista...mitä onni sitten onkaan. Arkisia asioitako? Vai niitäkö mitä jokainen meistä vain tavoittelee...ei osata elää tässä ja nyt. Sen taidon menetämme kun kasvamme aikuisuutta kohden. Mitä enemmän ajattelemme sen kauemmaksi menemme...
On kaksi ihanaa lasta. Toisen lapsen vammaisuus...siinä pala purtavaksi...on sama avomies kuin silloinkin kun päätin lähteä siinä onnistumatta. Onneksi en onnistunut...kaikesta muusta yritän selvitä...mutta sitä...itsemurhaa...en yritä edes toiste.