Otsikon heitin ihan tarkoituksella provosoivaksi vaikka oma kantani on, ettei ihmisiä voi lokeroida ja tiedän, että pettäjiäkin on erilaisia.
Mutta jotenkin vaan kiinnostaa kuulla teidän kokemuksianne ja mielipiteitänne (siisteidän, joilla on jollain tapaa kokemusta asiasta, ei niiden, jotka vaan heittävät sivusta omia mielipiteitään vaikka ei ole minkäänlaista "todistusaineistoa" asiasta).
Anyhow, pettävistä miehistä aina sanotaan, että he ovat empatiakyvyttömiä, jääneet lapsen tasolle tunteiden kehityksessä, etteivät he oikeasti edes osaa rakastaa ketään, että he tulevat pettämään aina ja ikuisesti, vaikka heillä olisi pitkä rinnakkaissuhde he eivät yleensä eroa vaimostaan, he eivät osallistu kotitöihin tai lastenhoitoon, he ovat kaiken kaikkiaan tunteettomia ja ajattelemattomia hyväksikäyttäjiä, jotka huvikseen ja itsekkyyttään vetelevät naruista, joista tietävät saavansa naisensa tekemään, mitä mies ikinä haluaa ja tarvitsee.
Tässä siis karkeita yleistyksiä, joihin olen tälläkin palstalla aiheesta keskusteltaessa törmännyt. Mutta onko aina näin? Onko jollain toisenlaisia kokemuksia? Kokemuksia, joissa pettävä mies onkin ihan "tavallinen", kunnollinen, empaattinen mies. Sellaisia, joissa syitä on oikeasti myös vaimossa, joka vaikka keskittyy uraansa, ei halua keskustella asioista tai joka ei pidä läheisyydestä ainakaan yhtä paljon kuin miehensä. Tai kokemuksia, jossa mies on oikeasti jättänyt vaimonsa ja rakentanut tasavertaisen, kestävän parisuhteen kakkosensa kanssa.
Mutta jotenkin vaan kiinnostaa kuulla teidän kokemuksianne ja mielipiteitänne (siisteidän, joilla on jollain tapaa kokemusta asiasta, ei niiden, jotka vaan heittävät sivusta omia mielipiteitään vaikka ei ole minkäänlaista "todistusaineistoa" asiasta).
Anyhow, pettävistä miehistä aina sanotaan, että he ovat empatiakyvyttömiä, jääneet lapsen tasolle tunteiden kehityksessä, etteivät he oikeasti edes osaa rakastaa ketään, että he tulevat pettämään aina ja ikuisesti, vaikka heillä olisi pitkä rinnakkaissuhde he eivät yleensä eroa vaimostaan, he eivät osallistu kotitöihin tai lastenhoitoon, he ovat kaiken kaikkiaan tunteettomia ja ajattelemattomia hyväksikäyttäjiä, jotka huvikseen ja itsekkyyttään vetelevät naruista, joista tietävät saavansa naisensa tekemään, mitä mies ikinä haluaa ja tarvitsee.
Tässä siis karkeita yleistyksiä, joihin olen tälläkin palstalla aiheesta keskusteltaessa törmännyt. Mutta onko aina näin? Onko jollain toisenlaisia kokemuksia? Kokemuksia, joissa pettävä mies onkin ihan "tavallinen", kunnollinen, empaattinen mies. Sellaisia, joissa syitä on oikeasti myös vaimossa, joka vaikka keskittyy uraansa, ei halua keskustella asioista tai joka ei pidä läheisyydestä ainakaan yhtä paljon kuin miehensä. Tai kokemuksia, jossa mies on oikeasti jättänyt vaimonsa ja rakentanut tasavertaisen, kestävän parisuhteen kakkosensa kanssa.
Vastaukset 33
Vanhimmat
No omalle kohdalle osui sellainen varattu mies jonka tekoja ja käytöstä oli mahdoton ymmärtää ja lokeroida: hyvä ja huolehtiva, ujo ja naisia pelkäävä, "uskollinen" ja uhrautuvainen, mutta siitä huolimatta ihastui minuun, minä rakastuin ja päädyimme salaiseen suhteeseen. Alku oli ihanaa, mutta kävikin niin että hän muuttui yllättäen häpeileväksi, katuvaiseksi, vannotti ja uhkaili minut hiljaiseksi, katkaisi kaiken yhteydenpidon ja ilmeisesti nyt pysyy uskollisena vaimolleen. Kohtelu satutti minua niin paljon että tunteet onneksi kuoli siihen. Nyt en todellakaan usko että hänellä oli sydäntä lainkaan, hyvä mies ei satuttaisi kahta naista edes kiiman sokaisemana. Taisin rakastua harhakuvaan ja hänen vaimonsa elää sen harhakuvan kanssa tänäkin päivänä. Eli jos mies on tavallinen, kunnollinen, empaattinen mies, hän ei petä, vaan ottaa eron ensin!
Hyvin pitkälti se varmasti on juuri noin, että "kunnollinen" mies eroaa ensin eikä petä vaimoaan. Tai pitäisi olla...
Hmm, koitan ymmärtää sitä ukkomiestä, jonka kanssa "seurustelen". Kun tätä alkoi, olimme molemmat tahoillamme naimisissa. Minä ainakaan en oikeasti etsinyt mitään ja elin ihan tyytyväisenä elämääni. Tutustuimme toisiimme käyden pitkiä keskusteluja ja tuntui heti, että ymmärsimme toinen toisiamme ihan eri tasolla kuin puolisomme. Tapasimme useamman kerran ennen kuin "edes" suutelimme, mutta ensimmäisen askeleen jälkeen suhteemme eteni hyvin nopeasti fyysisellekin tasolle. Huomasimme hyvin nopeasti rakastuneemme toisiimme ja minä laitoin kotona eron vireille.
Tapasimme usein, olimme yhteydessä useamman kerran päivässä, puhuimme yhteisestä tulevaisuudesta - suhteemme oli hyvin intensiivinen. Mies oli aina todella huomaavainen ja ihana minua kohtaan; olemme aina voineet puhua kaikesta ja vaikka hänen eronsa ei ollutkaan vireillä, hän halusi minun luottavan siihen, että vilä eroaisi. Hän esitteli minut muutamille ystävilleen ja kertoi minusta vanhemmilleen, sisaruksilleen, vaimolleen ja lapsilleen. Vaikka minua toisinaan ahdistikin se, ettei hänen eroamisensa edennyt mihinkään, en kuitenkaan epäillyt luottamustani häneen. Kunnes hän vuoden seurustelun jälkeen ihan yllättäen vaan soitti minulle, että on tehnyt päätöksen jäädä vaimonsa luo, yllätys yllätys, lasten takia!
Joopa joo, olin aivan rikki, shokissa. En voinut ymmärtää häntä ja hänen valintaansa, tai siis ymmärrän sen, ettei hän halunnut lähteä lastensa luota, mutta koska me olimme vielä edellisellä viikolla käyneet yhdessä katsomassa asuntoja, en voinut uskoa, että hän teki noin.Näin miehestä ihan uuden puolen. Hän muuttui todella kylmäksi ja etäiseksi minua kohtaan. Soitteli mulle silti välillä, mutta puhelut olivat vailla tunnesisältöä. Tätä kesti parisen kuukautta, kunnes hän halusi tavata ja kertoi olevansa todella hämmentynyt siitä, ettei vaan mitenkään pysty unohtamaan minua ja että erossa ollessamme hänen rakkautensa minua kohtaan oli vain kasvanut.
Koska hän oli rikkonut luottamukseni ja kohdellut mua todella rumasti, mietin toki jonkin aikaa, uskonko häntä ja haluanko enää aloittaa tätä uudelleen. No, hän tiesi mistä naruista vedellä ja osasi sanoa juuri oikeat sanat. Hän tuntui taas olevan oma ihana itsensä ja kohteli minua todella hyvin. Tuntui, että olimme entistä läheisempiä. Mutta vaikka hän sanoi, ettei mikään ollut muuttunut hänen ja vaimonsa välillä parempaan suuntaan, hän ei kuitenkaan ollut laittanut eroa vireille. Nyt kun tätä "uutta vaihetta" on jatkunut kolmisen kuukautta, huomaan, että vaikka mies tekee kaikkensa jotta voisin luottaa häneen, viettää öitä luonani, puhuu taas yhteisestä tulevaisuudesta ja kertoo usein kaipaavansa ja rakastavansa, minun on todella vaikeaa luottaa häneen ja siihen, että hän ikinä eroaisi vaimostaan.
Kaikkein vaikeinta on ymmärtää, mistä tässä kaikessa on kyse?! Miksi mies haluaa olla kanssani, jos ei aio erota? Miksi mies sanoo vaimolleen, että ei aio lopettaa suhdetta kanssani, jos hän kuitenkaan aio erota? Miten mies pystyy olemaan minun kanssani kuin eläisimme yhteistä arkea, niinä hetkinä kun hän on luonani, mutta sitten taas elämään arkea vaimonsa ja lastensa luona/kanssa? Miten niin empaattisen oloinen mies, joka ymmärtää minua aivan eri tavalla kuin kukaan koskaan, pystyy tällaiseen - pettämään vaimoaan ja pitämään minua tässä kuviossa. Toki kyllä tiedän, että ihan yhtä hyvin minä voisin sanoa hänelle, että ei enää! Ja se on päivä päivältä lähempänä, että sanon niin, koska olen jo todella väsynyt tähän - olemaan toinen nainen. Vaikkakin, kun sanon hänelle, etten halua olla toinen nainen, hän sanoo minulle, etten koskaan ole ollut hänelle sitä, että alusta asti hän on ajatellut, miten voisimme löytää tavan olla lopulta oikeasti pari! Toisinaan haluan edelleen välillä luottaa tuohon, toisinaan en usko tippaakaan. Kaikki hänen sanoissaan ja toiminnassaan puhuu sen puolesta, että hän on kanssani tosissaan, paitsi ettei se avioero ole vieläkään vireillä. Eilen sanoin hänelle olevani todella väsynyt tähän, että yritän todella nyt irrottautua, ja ettei kannata testata kuinka paljon mä jaksan. Hän suuteli minua pitkään ja sanoi rakastavansa, ja että minun pitäisi luottaa siihen, että hän vielä järjestää asiat.
En tiedä... ymmärrä tuota nyt sitten. Onko hän oikeasti sitä mitä hän kanssani on, siis nimenomaan on sitä minun kanssani, muttei vaimonsa kanssa, vai onko hän niin kiinni "saavutetussa edussa" pitää kaksi naista, joista toisen kanssa on arki ja taloudenpito sekä lapset ja toisen kanssa hellyys, läheisyys ja keskusteluyhteys, että hän sanoo mitä tahansa uskoo minun haluavan kuulla, jotta ei menettäisi minua.
No minunkin kohdalle sattui kuvailemasi mies mutta tiesin kyllä koko ajan missä mennään. Vaikka rakastuin en missään vaiheessa edes kuvitellut saati uskonut että meidän suhde muuttuisi parisuhteeksi. Ymmärsin omalta kohdaltani sen rakastumisen koska olin juuri eronnut ja kaipasin todellakin sitä rakastumisen tunnetta ja lohdutusta. Tiesin sen olevan ikäänkuin harhaa. Miehen vaimo opiskeli ja kävi töissä ja mies jäi täysin sivuun jonka takia hän kaipasi myös läheisyyttä, seksiä ja rakastumisen tunnetta. Mies oli aivan täysillä jopa jättämässä vaimoaan mutta minä tiesin että vaimo voisi kyllä antaa ihan saman kuin minäkin jos olisi vaan kotona. Mies kaipasi siis vaimoaan. Uskoisin mutta käytti tarpeeseensa minua. Miehen tarkoitus ei ollut loukata kumpaakaan. Hän uskoi rakastavansa minua. Jossain kohtaa taapaamisemme hiipuivat ja kuulin vaimon valmistuneen ja olevan taas enemmän kotona.
Annoin suosiolla meidän jutun hiipua. Mies soitteli joskus öisin edelleen ja oli myös jäänyt kiinni vaimolleen joka kuitenkin halusi vielä jatkaa miehen kanssa.
En vastannut enään puheluihin. Pyysin vain miestä nyt keskittymään vaimoonsa joka tuli myös sittemmin raskaaksi. Meidän juttu loppui siihen. En pidä miestä millään tavoin ilkeänä enkä paatuneena pettäjänä. Hän oli ja on erittäin lämmin ihminen ja koskaan ei puhunut vaimostaan pahaa mutta oli selvästi yksinäinen.
Uskon että mies on ollut nyt uskollinen ja toivottavasti hän on myös onnellinen perheestään.
Eli jos mies on tavallinen, kunnollinen, empaattinen mies, hän ei petä, vaan ottaa eron ensin!
Olet oikeassa. Olen samaa mieltä. Ja jos nainen on kunnollinen ja empaattinen, hän ei ala suhteeseen perheellisen miehen kanssa, vaan vaatii tätä ensin selvittämään tilit vaimonsa kanssa.
Kun rakastuu on myöhäistä tuntea solidaarisuutta jotain näkymätöntä naista kohtaan.
...olen sitä mieltä, että varattukin voi ihan oikeasti ihastua toiseen, vaikka olisi kuinka kunnollinen. Ei kukaan tunteilleen mitään mahda.
Sitten nämä jutut, että ottaisi eron ekaksi tai että miksi joku alkaa suhteeseen ukkomiehen kanssa. Ei nämä mene koskaan mustavalkoisesti vaan mukana on harmaan sävytkin!!!!
...olen sitä mieltä, että varattukin voi ihan oikeasti ihastua toiseen, vaikka olisi kuinka kunnollinen. Ei kukaan tunteilleen mitään mahda.
Tunteilleen ei ehkä mahda, mutta teoilleen jokainen mahtaa. Ja tunteetkin haalistuvat, jollei niitä ruokkimalla ruoki. Ei elämästä tule yhtään mitään, jos ihmiset elävät impulsiivisesti ja hektisesti tunteidensa mukaan ottamatta muita huomioon. Sellainen maailma on todella epävarma ja turvaton. Erityisesti lapsille.
Lapsia ei kannattaisi sekoittaa kahden aikuisen avio-ongelmiin.Lasten turvallisuuden tunne syntyy monista asioista ja se voi särkyä usein justiin vanhempien pikkuriitojenkin takia.Siksi ei ihan kaikkea saisi lasten kasvojen edessä setviä. Monet ihmiset kyllä huolehtivat moitteettomasti lapsistaan ja silti voivat ihastua ja rakastua puolison lisäksi johonkin toiseen.
Elämä ei todella mene piirustusten mukaan joita me kaikki mielessämme on tehty nuorina. Suunnitelmat oli hyvin tarkat ja haaveet korkealla.
Ihminen voi olla hyvin arvostettu, kunnollinen ja monissa vastuullisissa viroissa työssään, silti voi käydä niin, että rakkaus iskee kun sitä vähiten odottaa.
Ei ihminen silloin mieti lapsia kun rakastuu vaikka harrastustensa parissa. Ei myöskään mieti , että eroampa nopeasti ennen kun ehdotan kahvilaan menoa ihastuttavan tsupparin kanssa ja rakastun vasta sitten. Kaikkeen ei vaan voi etukäteen varautua.
Ukkomies, jota olen tapaillut pari vuotta tuntuu olevan kanssani tosissaan, mutta ei kuitenkaan ota eroa vaimostaan. Syynä niin tutuksi tullut syy - lapset! Vaimostaan hän ei paljoa puhu, sanoo vaan ettei ole ollut onnellinen avioliitossaan enää aikoihin. Hän vietti juuri taas vuorokauden luonani ja puhuu paljon siitä, miten voisimme rakentaa yhteisen parisuhteen.
Mutta kuten niin monella kakkosella suhteen jatkuessa pitkään ilman ratkaisevaa siirtoa miehen taholta, sitä väsyy odottamiseen, yksin oloon jne. Olen alkanut tosissani etsimään itsestäni voimaa sanoa miehelle, etten aio jatkaa enää näin. Se vaan tuntuu olevan ihan mielettömän vaikeaa. Rakastan häntä enemmän kuin ketään koskaan. Jätin oman aviomieheni hänen vuokseen. Hän sanoo rakastavansa minua ja meidän on hyvä olla yhdessä. Mutta joka kerta kun hän lähtee luotani vaimonsa luo, mun on kerta kerralta pahempi olla. Joka kerta jotain minussa menee rikki. En jaksaisi ja haluaisi olla enää näin, mutta miten ihmeessä saan irrottauduttua hänestä?! Pitääkö sitä vaan odottaa edelleen? Tuleeko se ehdoton mitta täyteen sitten niin, että vaan tekee ratkaisun vai pitääkö se pystyä tekemään vaikka ei haluaisikaan? Voiko se olla koskaan helppoa?
Suosittelisin sinua mahdollisimman pian päättämään suhteen tuohon ukkomieheen. Ottamatta kantaa siihen onko hän kanssasi kuinka tosissaan ja aikooko hän erota vai, tilanteesi kuulostaa siltä, ettet voi siinä hyvin.
Muistan miten kipuilin itse todella pitkään hyvin ristiriitaisissa tunnelmissa varatun miehen jättämistä miettien. Kun olimme yhdessä, tuntui kuin olisimme olleet toistemme vastaparit. Meillä oli mielettömän ihanaa ja pystyimme tekemään yhdessä asioita, joita oikeasti seurustelevat partikin tekevät. Mutta kuten itsekin kuvaat, mitä pidempään suhteemme jatkui, sen enemmän jokainen eroaminen hänestä minuun sattui ja minua rikkoi. Sinun tavoin rakastin tätä miestä enemmän kuin koskaan ketään. Tiedän, että hänkin rakasti minua. Mutta koska hän ei syystä tai toisesta eronnut vaimostaan, en vain enää kyennyt olemaan toinen nainen. Vaikka hyvät hetket yhdessä olivat todella hyviä, tuska joka täytti elämäni silloin kun emme olleet yhdessä oli vielä paljon kovempi.
Se oli elämäni vaikein päätös, huomattavasti vaikeampi kuin päätös avioerosta. Kaipaan häntä edelleen vaikkemme ole olleet tekemisissä lainkaan kohta puoleen vuoteen. Edelleen mietin, mitä me olisimme voineet yhdessä olla. Mutta minun oli vain pakko.
Olen seurustellut varatun "kunnollisen", empaattisen, fiksun, rakastavan isän kanssa jo yli kolme vuotta. Olen yrittänyt irrottautua monta kertaa, hänkin. Emme ole voineet kuitenkaan olla erossa toisistamme. Mutta jaan juuri nuo samat tunteet kuin nimim itseni vuoksi ja ei enää 2. Erossa oleminen rikkoo ja elämä käy hyvin raskaaksi. Se on alituista vuoristorataa. Minäkin rakastan häntä enemmän kuin ketään koskaan. Tiedän myös että hän rakastaa minua tai luulen ainakin niin. Olen viime aikoina alkanut epäilemään enemmän ja enemmän jopa hänen tunteitaan. Onko hän aito vai ei. Syy miksi hän ei eroa on lapset ja koko perheyhteisö. En koskaan ajatellut olevani kakkonen, satuin vain rakastumaan häneen ja luottamaan siihen, että meidät on tarkoitettu toisillemme ja joskus saamme kokonaan toisemme.
Kuulostaa tosi oudolta, kun puhutte seurustelevanne ukkomiehen kanssa. Miehen, joka käy luonanne, kun vaimon silmä välttää. Musta tuo ei ole mitään seurustelua.
Jos ihmisellä on takana vuosikymmenien avioliitto, niin luuletko, että on helppo niin vain hypätä uuteen elämään ja aloittaa kaikki alusta? Siinä tosiaankin painaa moni asia. Ja jos mies eroaakin, niin oletko miettinyt, kannattaako suoraan uuteen suhteeseen alkaa? Ero pitää käsitellä omassa päässään kuntoon. Asustella yksinkin, totutella elämään ilman perhettä, huolehtia lapsista parhaansa mukaan.
Ei ole helppoa, ei. Itse erosin, kun liittoni oli kuollut. Toki myös se, että retkahdin ukkomieheen, joudutti eroa. Nyt elelen lasten kanssa, olen onnellinen heistä, ystävistä ja työstäni. Ukkomies on edelleen hyvä ystäväni. Ei muuta. Huomasin heti eron jälkeen, että mullahan on kaikki hyvin. Ihanat lapset ja ystävät ja kiva työ. Mutta että olisin vaatinut miestäkin eroamaan, alkamaan seurustella minun kanssani tosissaan, no thank's. Mä en haluaisi olla se, jota seuraavaksi petetään. Mieluummin ilman miestä ja ainaista pelkoa perseessä, milloinka on taas uusi kakkonen kierroksessa.
Suurin osa pettäjämiehistä ja miehistä yleensä on ihan tavallisia tallaajia. Pettäminen on yksi ihmiskunnan heikkouksista ei sen kummoisempaa. En allekirjoita väitettä "kerran pettää aina pettää". Pettämisestä voi oppia pois kuten kaikista tavoistamme tai addiktioista.
Aina on ollut ja tulee olemaan tarinoita joissa varatut ihmiset rakastuu toisiinsa, tulee eroja ja uusia liittoja. Elämä kun on monimutkainen juttu mutta onneksi me aikuiset ja järkevät ihmiset selviämme tuostakin elämän kolhusta ja taas taaperamme eteenpäin joskin yhtä kokemusta rikkaampana.
'"Pettämisestä voi oppia pois kuten kaikista tavoistamme tai addiktioista. "'
Joo mutta ei ole kovin kivaa olla siinä vierellä yrittämässä sitä, mikä ei välttämättä onnistu.
Elämä on lyhyt, siksi sitä ei kannata tuhlata petturin vierellä, koska ei ole minkäänlaisia takuita siitä oppiiko vai eikö opi. Se on hyvin ikävää 10 vuoden kuluttua huomata, että eipä oppinutkaan.
Mutta ei tuollekaan linjalle voi lähteä. Tarkoitan sitä, että epäilee aina kaikkea tai että ei voi ryhtyä seurustelemaan vaikka vaimoaan kanssasi pettäneen ukkomiehen kanssa, koska hän ei ehkä muutukaan ja ehkä pettää joskus sinuakin. Kerta se on ensimmäinen jokaiselle, joten ihan hyvin kuka tahansa voi pettää sinua. Tapaat mukavan miehen, joka ei ole koskaan pettänyt, mutta se ei tarkoita suoraan sitä, ettei hän tule koskaan pettämään.
Jos haluaa onnistua uhmissuhteissa ja saada niistä jotain, pitää vaan uskaltaa luottaa. Toki on hyvä olla hieman varovainen eikä ihan sinisilmäinen, mutta pettymystenkin jälkeen pitää uskaltaa tehdä päätös luottaa.
Itse katson tällä hetkellä sivusta, miten ukkomies, jota olen pitkään tapaillut aloittelee eroprosessiaan vaimonsa kanssa. Mies on ollut minulle pääosin todella ihana ja meidän on todella hyvä yhdessä, mutta pariin kertaan hän on ahdistuksissaan kohdellut minua todella huonosti. Kerran hän jo lopetti meidän suhteen, kun lapset alkoivat uhkailla ja kiristää häntä, että katkaisevat välit, jos isä eroaa äidistä jne. Mutta minä olen sisälläni päättänyt, että luotan ja annan hänelle anteeksi, koska haluan elää hänen kanssaan, ja tiedän, että jos jatkuvasti epäilen ja kyseenalaistan ja ennakoin, suhteemme ei voi onnistua. Niinpä olen päättänyt antaa meille ja hänelle todellisen mahdollisuuden.
Joo, sitä olen näitä juttuja lukiessa ihmetellyt, että pettäjät ovat enimmäkseen narsisteja tai muuten luonnehäiriöisiä ihmisiä, kylmiä hyväksikäyttäjiä, kroonisia valehtelijoita... Kaikkea sellaista, millaiseksi ei hetkessä tulla vaan se on ikään kuin "sisään rakennettu ominaisuus". Miksi siis ei tällaisen ihmisen kanssa parisuhteeseen mentäessä ole jo huomattu, että toinen on "vikaperä"?
Siksi, että pohjimmiltaan kyse on aivan tavallsisista ihmisistä, kuten kirjoitat. Lähipiiriä seuranneena - itse en ole pettänyt eikä minua ole tiettävästi petetty - voin sanoa, että joku päälle päin ns pelimieheltä vaikuttava mies voi olla uskollinen puoliso ja kunnollinen perheenisä, kun taas joku vähäsen nynny "iskä" voikin yhtäkkiä muuttua aivan toisenlaiseksi kohdattuaan naisen, jonka kanssa "kolahtaa".
Rippikoulussa se jo opetettiin, että ihminen on Luojan suuri uhkayritys sikäli, että ihmisellä on vapaa tahto. Toiset käyttävät tahtoansa paremmin kuin toiset.
569ägfsd
Kyllä tapapettäjän tuntee heti. Hän on vain niin mahdottoman hyvä manipuloimaan. Hän tekee kaikkensa saadakseen sen ihmisen joka milläkin kertaa on hänen kohde.
Hän vannoo uskollisuutta. Häntä on vaikea vastustaa.
Hän tietää, että naiset rakastaa kukkia, kynttilöitä ja rakkauden tunnustuksia, j a osaa tehdä kaikkensa hemmotellakseen naista.
Sitä on vaikea vastustaa. MIes on määrätietoinen, saatta jatkaa hemmotteluaan vuosia. Kunnes lannistaa naisen.
Saa naisen luulemaan, että tämä on ihmeellisin olento maanpäällä.
Mutta hemmottelu loppuu heti kun suhde vakiintuu, useimmiten naimisiin menon jälkeen. Silloin saa nainen kuulla , että "nyt loppu kukkien kantaminen, ainoastaan hääpäivä muistetaan tästälähtien". Koska silloin mies tietää omistavansa naisen eikä hänen enää tarvi jahdata tätä.
Moni vaimo katuu heti, että meni naimisiin miehen kanssa. Sillä hän ymmärtää edesssä olevan tosi taistelun. Hän haluaa kuitenkin yrittää koska rakastaa, ja kokemukset miehen charmista ovat niin lähellä ja voimakkaita.
Kysymyksessä ei ole mikään tavallinen perheen isä, vaan mies joka haluaa aina kokea suuria tunteita, hänelle ei arkielämä ja arkielämän lämpimät tunteet riitä.
Kukkia ja shampanjaa, niin saa naida, on hänen elämänsä motto
On oikeasti tosi "pelottavaa", jos asiat ovat noin kun aamukahvi kirjoittaa. Koska tunnistan niin tämänkaltaisen toiminnan ukkomiehessä, jota olen tapaillut. En vaan mitenkään haluaisi uskoa, että mies jota rakastan, ja rakkaus jota ainakin uskon hänen tuntevan minua kohtaan onkin vain hänen tapansa manipuloida minua pitääkseen minut ja "suuret tunteet" sekä hyvää seksiä ja läheisyyttä elämässään. Silloinhan joutuisin myöntämään olevani huono ihmistuntija, joka on langennut hänen ansaansa. Millaisen se minusta tekisi omissa silmissäni?! On paljon helpompi uskoa, että rakkaus välillämme on aitoa ja hän pystyy vielä irrottautumaan "onnettomasta avioliitostaan".
Tiedätkö mitä, too long, ukkomies, jonka kanssa minä olen suhteessa, tekee joka kerta niin, kun yritän irrottautua suhteestamme, että hän kaivaa syyllistämiskortin esiin. "Etkö sinä luota minuun?" "Etkö sinä luota rakkauteeni?" "Näinkö vähän minä ja se mitä välillämme on sinulle merkitsee?" Hmm... en, minä en luota, koska näin on jatkunut jo kaksi vuotta ja edelleen hän vie vaimoaan yhteisille lomamatkoille jne. Mitä välillämme on? Niinpä, senkun tietäisi. Minä tiedän omat tunteeni, mutta olen alkanut tässä ajan mittaan epäilemään onko mikään totta, mitä hän sanoo ja kertoo? Ja kun sanon hänelle, että hän on niin taitava puhumaan ja sanomaan asioita, joita tietää minun haluavan kuulla, hän sanoo, ettei koskaan ole leikkinyt kanssani, että hän on erittäin tosissaan ja haluaa parisuhdetta kanssani, kun vaan löytäisi tavan ratkaista asiat niin, ettei keneenkään sattuisi.
Kyllä ne vaan osaa, ja siksi minäkään en ole vieläkään päässyt irti.
Siis hetkinen... Kuka sen tapapettäjän tuntee heti..? Vaimo, rakastajatar vai kuka?
Jos kerran tyyppi on noin selkeästi tunnistettavissa, miksi häneen haksahdetaan?
Tällainen miestyyppi on itselleni täysin vieras. Kun kirjoitin pelimiehestä, tarkoitin lähinnä sellaista etenkin naisten kanssa hyvin toimeen tulevaa supliikki miestä, en kuvailemaasi tyyppiä, joka kuulostaa todella "kylmäveriseltä". Epäilemättä heitäkin on, mutta mikä oli kirjoitukseni pointti oli se, että kaikki eivät tosiaan ole tällaista tyyppiä.
Aamukahvi, kirjoitat niin asiaa! Juuri tuollainen saalistaja seikkailee mm. suomi24:n sexchatissa etsimässä taas uusia uhreja joita käyttää hyväkseen hetken ja joille vakuuttaa suuria tunteita ja esittää ihanaa ja luotettavaa, rakastavaa ja shampanja virtaa.
Jos on itse sinkku ja todella rakastaa tällaista ukkomiestä, jolla ei ole munaa lähteä avioliitostaan, jossa väittää olevansa onneton, niin pystyykö jotenkin kääntämään päässään uuden moodin? Että hyväksyisin sen, että en tule saamaan parisuhdetta tuon miehen kanssa, mutta voisin nauttia hänen seurastaan ja mukavasta yhdessäolosta. En haluaisi olla kakkonen, mutta en myöskään haluaisi luopua tuosta miehestä, vielä ainakaan. Joten pystyisinkö sopeutumaan siihen, että hän on ikään kuin "välivaihe", josta luovun helposti sitten, kun tapaan miehen, joka haluaa ja pystyy oikeasti olemaan kanssani?!
En voi olla kommentoimatta osaltani näitä pettämiseen liittyviä kirjoituksia. Ensinnäkin tässä Kalvinistis-Lutherilaisessa maassa, jossa pitkälti uskonnolliselta pohjalta on leimattu avioliitossa elävä henkilö, joka hakee hellyyttä elähtäneen avioliiton ulkopuolelta, älyllisesti vajavaiseksi ja alhaisimmaksi mahdollisimmaksi olioksi maan päällä. Jo sana pettäjä, luokittelee ihmisen alimpaan mahdolliseen kastiin. Onko pettäjä sitten todellakin aina kaiken tämän halveksunnan ja inhon ansainnut? Omasta kokemuksesta voin sanoa, että en tunne itseäni epäluotettavaksi mieheksi, vaan päin vastoin olen hyvinkin rehti ja suoraselkäinen mies, vaikka olenkin useasti pettänyt ja tulen varmasti tulevaisuudessakin pettämään. Kukaan ei voi ennustaa avioliittonsa tulevaisuuttaan vuosien ja vuosikymmenien päähän. Elämä kulkee, arvot ja arvostukset vaihtuvat sekä ikä ja elämänkokemus tuo tullessaan uusia näkemyksiä. Eli on todella sinisilmäisen naivia väittää, että minä en tule koskaan pettämään tai että aviopuolisoni ei tule koskaan pettämään minua. Kuka tahansa meistä voi tulla pettäjäksi tai petetyksi, valitettavasti. Kokemukseni mukaan, sinä päivänä kun kotona rakkaus muuttuu platoniseksi kaveruudeksi, eli ihmisen luontainen hellyyden tarve jää täyttämättä. Hellyyden loppumisesta on vain ajankysymys, joka riippuu vain omasta libidosta ja kipukynnyksestä, koska huomaa itsekin ajautuneen pettäjäksi. Pettäminenkin on inhimillistä ja pettäjäkin voi toimia rehellisesti itseään ja muita kohtaan.
Ymmärsinkö oikein, että sinulle ja puolisollesi on siis ihan ok, että petätte tahoillanne ja pysytte silti yhdessä? Kysyn siksi, koska en ymmärrä avioliittoja, joissa esimerkiksi mies pettää ja vaimo tietää rinnakkaisuhteesta, mutta silti pidetään yllä avioliittoa.
Miksi et eroa? Selitä nyt, kaikki naiset kysyy jatkuvasti tätä: miksi pettävä mies ei eroa vaimostaan?
On niin kauhean helppoa ja yksinkertaista syyttää ympäröivää yhteiskuntaa ahdasmieliseksi ja lähes fanaattiseksi jos se ei taivu omien halujen mukaan. Tosiasiassa me elämme yhteiskunnassa, jossa isolla osalla sen jäsenistä on yhä sellainen käsitys parisuhteesta, että uskollisuus kuuluu siihen olennaisena osana. Toisella tavalla ajattelevat ihmiset voivat toteuttaa itseään ja omia tarpeitaan/halujaan kuitenkin ihan vapaasti, kunhan etsivät rinnalleen sellaisen kumppanin, jonka kanssa asiasta on yksimielisyys ja sama käsitys.Yhteiskunta ei tuomitse tai puutu avoimeen liittoon, heille on jopa oma keskustelusivustokin 24:ssa jossa vaihtaa samankaltaisten ihmisten kanssa ajatuksia. Tuomio ja kivien heittely alkaa siinä vaiheessa kun puoliso elää toisin kun antaa ymmärtää. Se on se pettämisen "rikos". Valehtelu kumppanille.
Jokainen petetty pystyy kyllä ymmärtämään sen, että joskus hyväkin suhde voi kuihtua ja loppua. Iso osa ihmisistä valitsee kuitenkin siinä tilanteessa eron, ei pettämistä. Jo itsensäkin kannalta. Niin paljon on sitä tietoa ja ymmärrystä jaettu naistenlehdistä alkaen, että ero on prosessi, ja uuteen suhteeseen on järkevää syöksyä vasta kun entinen on työstetty ja poistettu.
Olen samaa mieltä siitä, että on olemassa rehellisiä pettäjiä, ja sitten niljakkeita. Toiseen ihmiseen rakastuminen on inhimillistä, vaikka se ei olisi puoliso. Rehellinen pettäjä pettää vain silloin, ehkä sen yhden ainoan kerran elämässään. Hän huolehtii vaimostaan, laittaa eron mahdollisimman pian vireille, keskittyy mahdollisesti lastensa hyvinvointiin vaikeassa paikassa, ja kun nämä "vanhat" velvollisuudet on hoidettu, niin vasta sitten keskittyy itseensä. Valitettavasti tällaisia kunniallisia pettäjiä on äärettömän vähän. Toki yhden olen tavannut ihan henkilökohtaisesti, joten mahdotonta rehellinen ja asiallinen käytös ei ole pettäjältäkään.
Kannattaa kuitenkin muistaa,että vain pieni osa ihmisistä pettää. Hesarin tutkimuksessa viime vuoden lopulla oli tarkat luvut. Parinkymmenen prossan tietämillä se pyöri. Paljon isompi osa on uskollisia kuin pettäjiä.Joten on kai ihan oikeutettua, että yhteiskunnan moraalikäsitykset muovautuvat enemmistön mukaan? Vai pitäisikö meidän löyhätä pipoa, jotta pettäjillä olisi moraalisesti helpompaa pettää?
Hittoako se ole aina niin yksinkertaista ja mustavalkoista. Itse tuppaa välillä oma usko loppumaan, kun miesei laita eroa vireille vaikka viettäää paljon aikaa kanssani ja tiedän hänen rakastavan minua. Hänen lapsensa ovat vaan hänelle kaikkein tärkeintä ja siksikin rakastan tätä miestä niin paljon, että hän oikeasti ottaa lapsensa huomioon. En olisi voinut olla miehen kanssa, joka olisi rakastuttuaan minuun vain karannut liitostaan ja jättänyt lapsensa noin vain. Mutta kun joka palstalla ja kaikki tuputtavat korvaani sitä yhtä ja samaa, että "kyllä mies olisi jo eronnut, jos olisi erotakseen, jos hän haluaisi oikeasti olla kanssani!". Mutta miksei kukaan voi uskoa ja ajatella asiaa niin, että toisilla eroamiseen ja sen päätöksen prosessoimiseen vaan menee paljon kauemmin kuin toisilla. Tiedän itse lähipiirissäni tapauksen, jossa naimisissa olevat rakastuivat ja nainen jätti miehensä hyvin nopeasti, mutta tältä mieheltä meni kaksi vuotta ennen kuin sai eron vireille. Nyt he ovat olleet onnellisesti yhdessä jo useamman vuoden.
Kaikki ei aina mene saman mallin mukaan ja joskus ukkomies saattaa erota vaikka olisikin ollut rinnakkaissuhteessa jo pitkään.
Naistenlehdistä ei kannata ottaa oppia, kuin korkeintaan lääkärisivustoilta. Mitä tulee pettämisen yleisyyteen, olen työni vuoksi reissannut satojen miesten kanssa, ja voin näin sivullisena tarkkailijana sanoa, että pettäminen on yllättävän yleistä. Ja kuten tiedämme, tangoon tarvitaan aina kaksi. Pelkistettynä voisikin väittää, että kunhan ympäristötekijät, aika, paikka ja kohde on kohdallaan, kuka tahansa voi erehtyä pettämään. Yhteiskunnan, huonon äitisuhteen ja lapsuuden vähäisten puulelujen syyksi en ole koskaan laittanut pettämistäni. Otan aina itse vastuun tekemisistäni ja niiden seurauksista. Sitten itse asiaan, eli aloittajahan kysyi, "onko pettävä mies aina samasta muotista"? Miksi aina mies, onko todella näin että vain me miehet petämme? Pettämiseen samoin kuin juomiseen on lukuisia eri syitä, mutta sieltä taustalta on molemmissa tapauksissa tunnistettavissa joitakin riskialttiutta nostavia tekijöitä. Pettämistä edesauttaa esimerkiksi parisuhteessa totaalisen erilainen seksuaalisen vietti eli kysyntä ja tarjonta ei valitettavasti kohtaa. Tässä tapauksessa se osapuoli joka jää mopen osalle, omaa selkeästi suurempaa alttiutta pettämiseen. Pettäminen ei ole koskaan hyvä ratkaisu, mutta monesti se saattaa olla parempi ratkaisu kuin avioero. Avioliitto on kokonaisvaltainen monen eri osapuolen muodostama kokonaisuus. Pitääkö minun omista itsekkäistä syistäni riistää lapsiltani (lähes aikuisia) heidän kotinsa, tutun asuinympäristön, jossa he ihan oikeasti aidosti viihtyvät? Jos vaimoni ei tarvitse seksiä, mutta muuten tarvitsee minua sekä henkisesti että taloudellisesti, onko minulla oikeus rikkoa hänen ainutlaatuinen elämänsä? Helpompaa olisi erota ja alkaa oma elämä, mutta pitääkö muiden asianosattomienkin kärsiä siitä minun onnestani? Pettäminen on korvike, jolla pystyy ainakin jonkin aikaa puhaltamaan liekkiä sammuneeseen nuotioon, ainakin siihen asti kuin lasten omat siivet kantaa. Mielestäni Suomessa on jo aivan liikaa eroperheiden lapsia, ilman minuakin. Ja lopuksi siihen pettäjän rehellisyyteen. Olen aina "partnereilleni" kertonut heti tapaamisemme alussa, että olen ja aion vastakin olla naimisissa, enkä etsi mitään uutta rakkautta. Uskokokaa tai älkää, mutta kyllä niitä samassa elämäntilanteessa olijoita löytyy riittävästi Teistä naisistakin.
Mä heitän nytajatusta siihen suuntaan, näin kakkosen näkökulmasta, että miksi kaikilla tuntuu olevan halu "maksaa samalla mitalla takaisin"?! Tarkoitan tällä kakkosten tapaa ajatella, että "jos mies ei laita minulle viestiä, niin minäkään en laita. Jos mies ei sano ensin rakastavansa minua, niin minäkään en kyllä sano sitä hänelle! Jos mies on vaimonsa kanssa, niin minä ainakinn olen sitten hänelle kurja!" Tätä tyyliä. Itsekin tapasin aluksi ajatella näin, siis kun muutaman kuukauden tapailun jälkeen tajusin, ettei mies mihinkään ole eroamassa, ainakaan ihan pian, ja tajusin olevani kakkonen, jos jään hänen kanssaan suhteilemaan.
No, se on sitten minun valintani, ja minä tiedän olosuhteet ja faktat.Jos haluan olla hänen kanssaan, tiedän olevani kakkonen. Silloin minulla ei ole oikeutta vaatia tai olettaa häneltä mitään, eikä näin ollen myöskään kiukutella siitä, että hän vie vaikka vaimoaan matkoille, mutta ei minua tms. Vaikka hän kohtelisikin minua välillä huonosti, olemalla vaimonsa kanssa, niin voin silti olla hänelle mukava eikä minun tarvitse purkaa pahaa mieltäni ja oloani häneen. Itsepä valitsen olla tässä tilanteessa. Jos se ei puolestaan riitä minulle, että olen kakkonen, sitten minulla pitää olla vahvuutta lähteä kävelemään siitä suhteesta. Mutta tämä rakastamani mies, olkoonkin aviossa toisen kanssa, ei ole ansainnut kiukutteluani enkä halua rakastani satuttaa.
Mietin myös monesti vaikuttaako se miten ukkomies ja "kakkonen" ovat tavanneet siihen, miten aitoa ukkomiehen taholta rakastaminen voi olla. Tavataanko pikku hiljaa tutustuen esimerkiksi työpaikoilla, harrastuksissa, vai alkoholin nauttimisen jälkeen juhlissa/baarissa? Entä jos ukkomies hakee seuraa nettitreffipalstoilla?
Nimim. Avoimin silmin, kyllähän sitä voi ajatella noin, mutta vaikeaa se on. Uskon, että se vaan on suurimmalle osalle naisista luonnotonta. Että pystyisi poistamaan mielestään ajatukset siitä, että mies on kotona vaimonsa kanssa ja todennäköisesti myös rakastelee, matkustavat ulkomaille ja jakavat paljon kokemaansa yhdessä. Kakkosen kanssa sitten useimmiten harrastetaan seksiä ja se varmasti onkin upeata ja kokemus on vahva. Mutta miten paljon hyvä seksi ja läheisyys merkitsee kaiken muun rinnalla ukkomiehelle? Onko se todellinen "ase" kakkosella vai ei. Eivätkö miehet näytä enemmän tunteitaan, rakkautaan, juuri rakastelemalla vai? Vai onko hyvä seksi kakkosen kanssa vain tosi hyvä lisä ukkomiehen elämään ja siitä halutaan toki pitää kiinni, muttei hinnalla millä hyvänsä. Vaan jos kakkonen alkaa vaativaiseksi, niin vaihtoon? Tämä kaikki varmasti riippuu miehestä ja miten aidot, vahvat tunteet on mukana, ja miten tunteellinen mies on kyseessä. Toisaalta voisi ajatella, että jos on tunteellinen ja "hyvä" mies, ei voisi pettää vaimoaan noin rajusti, pitämällä rinnakkaissuhdetta, tavallaan elämällä kaksoiselämää. Mitä se kertoo miehestä? Vai onko vain ajautunut hyvin vaikeaan tilanteeseen, johon ei hyvää ratkaisua taida ollakaan. Ainakin siis JOSTAIN joutuu luopumaan. Itsekäs mies?
Kommentteja?
Paljon tulee tätä, että mies ei jätä kun on ne lapset. Ihan varmasti ne lapset painaa vaakakupissa, ja paljon. Itse kuitenkin kakkosena en ole niin sinisilmäinen, että ihan täysillä ottaisin ne jutut. Ainakin minulle on aika selvää, että mies on naimisissa, koska ei tahdo erota. Syitä vosin toki kysyä ja ihmetellä, mutta en tee sitä, koska siinä tilanteessa mies luultavasti valehtelisi. Ei sellaista ihmistä varmaan löydy, joka uskaltaisi tai osaisi vastata siihen kysymykseen. Siis ainakaan rehellisesti.
Olen samaa mieltä kuin Avoimin silmin. Turha niitä olosuhteita on alkaa mielessään muutella muuksi kun ne ovat. Selitellä ja hölmösti uskoa kaikki velat, lapset, vastuut jne. Eroaa ne muutkin lapsista tai taloista huolimatta. Tilanteen joko hyväksyy ja elää siinä tai sitten on parempi rakennella niitä pilvilinnoja vapaiden miesten kanssa. En edes itse haluaisi elämäni ison suhteen alkavan tällä tavalla. Mutta tässä vaiheessa elämää asiat ovat nyt näin, ja kun jompi kumpi meistä kyllästyy tai väsyy tähän, niin lopetamme. Sen enempää tästä ei tule koskaan.Ihan hyvin menee kunhan on itselle ja tilanteelle avoin ja rehellinen.
Jälkeenpäin ajatellen olen alkanut toivoa, etten olisi koskaan rakastunut ukkomieheen, niin olisin voinut jatkaa juuri noin kuin sinä nyt, mutta kun rakastuu, ei voi tyytyä olemaan "vain kakkonen".
Anteeksi, muuta on pakko kysyä, miksi haluaisit olla "vain" kakkonen? Vaikka olisi kuinka hyvä olla toisen kanssa ja vaikka rakastaisi ukkomiestä miten paljon tahansa, kakkosena ei ole koskaan parempi kuin oikeassa parisuhteessa.
Ymmärrän, että viittaat ehkä siihen, että ikään kuin jonain välivaiheena, mutta silti. Ja sitäpaitsi, jos et olisi rakastunut siihen ukkomieheen, se suhdekaan ei varmaan tuntuisi niin hyvältä ja samalla niin pahalta!