Yritin etsiä sopivaa palstaa, jossa jakaa tämä tarina, mutta tämän parempaa en sitten löytänyt. Ja lopultahan tässä on kiinni naisen logiikasta parhaimmillaan - nimittäin kahden naisen logiikasta.
Minun ja äitini (45 v.) suhde on ollut vaikea jo kauan. Ala-asteikäisestä lähtien elämäni tärkeimpiä tehtäviä on ollut oman äidin miellyttäminen ja hänen pitämisensä hyväntuulisena. Tänä päivänä ajattelen, että hän ei ehkä ole ihan terve koskaan ollutkaan.
Isäni on aina ollut töidensä takia pitkiä aikoja (kuukausia) kerrallaan pois kotoa. Minä olin esikonen, vahingonlaukaus, mutta suuresti rakastettu lapsena. Veljeni on minua 6 vuotta nuorempi eikä muita sisaruksia ole.
Varhaisesta lapsuudestani minulla on vähän muistoja, kuten kai kaikilla, ja ne onnellisia. Myöhemminkään ei voitane puhua mistään perhehelvetistä, ei meillä kukaan ollut vankilassa eikä täyspäiväisesti kännissä, fyysistä väkivaltaakin käytettiin ikään kuin harkiten.
Vanhempani erosivat minun aloittaessani yläasteen. me lapset jäimme jo isän työnkin takia äidille, joka samaan aikaan jäi työttömäksi. Taloudellisesti oli vaikeaa. Kammoksuin rahasta puhumista kotona enkä koskaan pyytänyt sitä äidiltäni. Hän oli turhautunut ja pitkästynyt työttömyyteensä. Toisena hetkenä hän saattoi olla iloinen ja rakastava, heti tunnin kuluttua hän purki koko pahan olonsa minuun. Elin koko nuoruuteni - niin kauan kun asuin kotona - ikuisessa pelon sekaisessa kunnioituksessa äitiäni kohtaan.
Muutettuani pois kotoa olen alkanut ajatella asioista toisin. Vanhempani muuttivat uudelleen yhteen vuosia sitten ja hetken kaikki oli hyvin. Meillä ei riidelty sivistyneesti tai lapsia ajatellen silloin kun olimme pieniä eikä myöhemminkään. Nyt vanhempani ovat taas eronneet.
Äiti ei voi enää käyttää loputonta ylivaltaansa minuun, mutta käyttäytyy yhä kuin pikkulapsi monessakin suhteessa. Olen asunut vuosia omillani ja kun käyn lapsuudenkodissani (toisessa kaupungissa) häntä tervehtimässä vain ilahduttaakseni häntä (on hyvin yksinäinen ihminen, epäsosiaalinenkin suorastaan), joka toinen kerta vastaanotto on sitä, että hän ei puhu minulle mitään, saattaa paiskoa tavaroita kohti, paukutella ovia jne. Siis täysin ilman syytä, ilman mitään riitaa.
Koska en enää asu siellä, poistun yleensä paikalta ja sanon, että tapelkoon keskenänsä ja miettis vähän. Sitten hän soittelee perään ja pyytää anteeksi sitä, että purkaa omaa pahaa oloaan, yksinäisyyttää, turhautumistaan jne. minuun. Omaan lapseensa.
Äidillä on myöskin ikävä tapa keskittyä isäni parjaamiseen ja yksityiskohtaiseen haukkumiseen. Olen sanonut hänelle useasti, että kyse on kuitenkin minun isästäni, vaikkei hän täydellinen olekaan. Erityisesti en halua kuulla vanhempieni seksielämän ongelmista.
Tunnen päätyneeni äitini roskakoriksi jo hyvin varhaisessa vaiheessa. Rakastan häntä ja meillä on hauskat ja hyvätkin hetkemme, mutta tuntuu hirvittävän kuluttavalta olla se ainut, jolle näitä asioita puretaan.
Onko kellään muulla vastaavaa, päällisin puolin loistavaa ja onnellista suhdetta äitiinsä? Onko jonkun muun äiti yhtä ankara syvästä rakkaudestaan huolimatta? Miten tätä asiaa pitäisi käsitellä?
Huomaan monesti kadehtivani syvästi ystävieni suhteita vanhempiinsa (lähinnä äitiin), sitä, että äiti kysyy heidän vointiaan, kuulumisiaan jne ja on huolissaan eivätkä he joudu seisomaan äitinsä tukena.
Vaikeahan tätä on kuvailla kirjoittamalla, mutta monesti huomaan muilla elämänaloilla olevani liian nöyrä ja kiltti. Minut on pakotettu kaksijalkaisesta kontilleni niin nuorena, että näinköhän tästä suoraselkäistä tulee enää ikinä.
Minun ja äitini (45 v.) suhde on ollut vaikea jo kauan. Ala-asteikäisestä lähtien elämäni tärkeimpiä tehtäviä on ollut oman äidin miellyttäminen ja hänen pitämisensä hyväntuulisena. Tänä päivänä ajattelen, että hän ei ehkä ole ihan terve koskaan ollutkaan.
Isäni on aina ollut töidensä takia pitkiä aikoja (kuukausia) kerrallaan pois kotoa. Minä olin esikonen, vahingonlaukaus, mutta suuresti rakastettu lapsena. Veljeni on minua 6 vuotta nuorempi eikä muita sisaruksia ole.
Varhaisesta lapsuudestani minulla on vähän muistoja, kuten kai kaikilla, ja ne onnellisia. Myöhemminkään ei voitane puhua mistään perhehelvetistä, ei meillä kukaan ollut vankilassa eikä täyspäiväisesti kännissä, fyysistä väkivaltaakin käytettiin ikään kuin harkiten.
Vanhempani erosivat minun aloittaessani yläasteen. me lapset jäimme jo isän työnkin takia äidille, joka samaan aikaan jäi työttömäksi. Taloudellisesti oli vaikeaa. Kammoksuin rahasta puhumista kotona enkä koskaan pyytänyt sitä äidiltäni. Hän oli turhautunut ja pitkästynyt työttömyyteensä. Toisena hetkenä hän saattoi olla iloinen ja rakastava, heti tunnin kuluttua hän purki koko pahan olonsa minuun. Elin koko nuoruuteni - niin kauan kun asuin kotona - ikuisessa pelon sekaisessa kunnioituksessa äitiäni kohtaan.
Muutettuani pois kotoa olen alkanut ajatella asioista toisin. Vanhempani muuttivat uudelleen yhteen vuosia sitten ja hetken kaikki oli hyvin. Meillä ei riidelty sivistyneesti tai lapsia ajatellen silloin kun olimme pieniä eikä myöhemminkään. Nyt vanhempani ovat taas eronneet.
Äiti ei voi enää käyttää loputonta ylivaltaansa minuun, mutta käyttäytyy yhä kuin pikkulapsi monessakin suhteessa. Olen asunut vuosia omillani ja kun käyn lapsuudenkodissani (toisessa kaupungissa) häntä tervehtimässä vain ilahduttaakseni häntä (on hyvin yksinäinen ihminen, epäsosiaalinenkin suorastaan), joka toinen kerta vastaanotto on sitä, että hän ei puhu minulle mitään, saattaa paiskoa tavaroita kohti, paukutella ovia jne. Siis täysin ilman syytä, ilman mitään riitaa.
Koska en enää asu siellä, poistun yleensä paikalta ja sanon, että tapelkoon keskenänsä ja miettis vähän. Sitten hän soittelee perään ja pyytää anteeksi sitä, että purkaa omaa pahaa oloaan, yksinäisyyttää, turhautumistaan jne. minuun. Omaan lapseensa.
Äidillä on myöskin ikävä tapa keskittyä isäni parjaamiseen ja yksityiskohtaiseen haukkumiseen. Olen sanonut hänelle useasti, että kyse on kuitenkin minun isästäni, vaikkei hän täydellinen olekaan. Erityisesti en halua kuulla vanhempieni seksielämän ongelmista.
Tunnen päätyneeni äitini roskakoriksi jo hyvin varhaisessa vaiheessa. Rakastan häntä ja meillä on hauskat ja hyvätkin hetkemme, mutta tuntuu hirvittävän kuluttavalta olla se ainut, jolle näitä asioita puretaan.
Onko kellään muulla vastaavaa, päällisin puolin loistavaa ja onnellista suhdetta äitiinsä? Onko jonkun muun äiti yhtä ankara syvästä rakkaudestaan huolimatta? Miten tätä asiaa pitäisi käsitellä?
Huomaan monesti kadehtivani syvästi ystävieni suhteita vanhempiinsa (lähinnä äitiin), sitä, että äiti kysyy heidän vointiaan, kuulumisiaan jne ja on huolissaan eivätkä he joudu seisomaan äitinsä tukena.
Vaikeahan tätä on kuvailla kirjoittamalla, mutta monesti huomaan muilla elämänaloilla olevani liian nöyrä ja kiltti. Minut on pakotettu kaksijalkaisesta kontilleni niin nuorena, että näinköhän tästä suoraselkäistä tulee enää ikinä.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Lisäksi kun käyn kotona, mun mutsi käy vessassa ovi auki ja pyyhittyään tutkii paperin tarkkaan. Mun tekee mieli oksentaa, katon ikkunasta ulos, mutta kun TIEDÄN mitä se duunaa, se riittää.
Samaten piti kuunnella kaikki seksielämän ongelmat ja gynekologiset vaivat. Hyi vittu.
Asian tekee mutkikkaaksi se että se on niin vitun surkea nainen ja mä olen ainoa lapsi. Sillä ei oo ketään.
..on aina ollut lievämuotoinen tyranni perheessämme. Eli hänen sanansa on laki ja hän saa huutaa/kiukutella jne. mielinmäärin, miten tahtoo ja asiasta kuin asiasta.
Mutta auta armias, jos satut korottamaan omaa ääntäsi tai käyttäytymällä yhtä lapsellisesti kuin hän niin: Huh!
Ja tämä käytös on vaan pahentunut vaihdevuosien seurauksena. Viikko saattaa mennä ihan reilusti ja hyvällä tuulella ollessa, mutta sen tietää, että seuraavat kaksiviikkoa ovatkin sitten hyvin stressaavia.
Välillä vaan tuntee itsensäkin jo niin huonoksi ihmiseksi/lapseksi ettei oikein tiedäkään.
Hyvällä tuulella ollessaan äitini on aivan ihana ihminen mutta nämä stressiviikot ovat välillä vain niin väsyttäviä. Ja itse yritän vain olla kärsivällinen, saa nähdä kauanko jaksan.
Poiskaan en vielä kotoani voi muuttaa olosuhteiden pakosta, mutta huh ja huokaus sitä päivää, kun saa ottaa edes pientä välimatkaa.
Ehkä omatkin hermot saa vähän lepoa tämän jälkeen.
Sääli tuleekin isääni kohtaan, joka jää tämän matamin armoille. =)
(Tänään äiti sai enalaenäämitään- kohtauksen, kun isä sattui aivastamaan liian monta kertaa. Kuvitelkaa..(?!)
Meillä naisilla on kivaa ja helppoa, kunhan pidämme kodin kunnossa, valmistame ruuat, annamme toisille rahamme, olemme vähään tyytyväisiä ja luotettavia, pesemme pyykit, hoidamme sairaat, teemme joulun ja pääsiäisen, puhdistamme puutarhan,..loputtomiin.
Voi olla,että emme saa yhtään mitään. Perheessä asuu useita ottajia.
En sano, että teillä on näin, mutta joku syyhän noin hirveään käytökseen on.
Opin antamaan äidilleni anteeksi kaiken tuon, mistä kerroitte kun ymmärsin hänen historiansa. Äiti piti minua jo viisi vuotiaana varaäitinä kahdelle ja myöhemmin kuudelle muulle lapselle.
Hän kertoi seksipulmansa aivan tarkkaan ja tarkasteli tosiaan sitä paperiakin tuleeko verta.Hänen sisarensa ja sukunsa olivat toisessa maassa, joten minusta tuli kuulija. Se on kauheaa lapsesta. Toisaalta se on luottamustoimi, mutta ei se lasta lohduta.
Nyt aikuisena se lohduttaa kun minä y m m ä r r ä n.
Lisäksi äitini oli väkivaltainen. Meillä oli kolhuja, mustelmia, kuhmuja, verijälkiä, paukamia, pahoinvointia ja lisäksi selkäni loukkaantui pysyvästi selkäsaunan seurauksena kasvuvaiheessa.
Joka joulu rukoilin polvillani rauhaa maahan, mutta ei sitä meidän maahan koskaan saatu.Menin yöllä haukkaamaan omenasta kuusen oksalla. En ollut sellaista koskaan saanut maistaa ja se pantiin siihen kuusen oksalle kuivumaan.Hiuksia irtosi päästä tukkuina, niin kovaa kolputusta sain siitä hyvästä.
Äitini oli alati itkevä hirviö, pettynyt huonoon liittoon ja köyhyyteen, mutta parempaa äitiä ei minulle löytynyt. Hyvä tyttö ja nainen minusta tuli ja nyt lapseni kyselevät hänestä. Vielä koskaan en ole sanonut, millainen hän oikeasti oli. Tuskin kerronkaan. Kuvissa hän on sievä.
Toisaalta hienoa, että näytät ymmärtävän äidin, naisen, arjen armottomuuden perheen ja kodin hoitajana. Toisaalta täysin käsittämätöntä, että voit antaa anteeksi äidillesi, että voit ymmärtää häntä.
Elämä ei ole koskaan vain puhtaista pensaista poimimista. Ei sen paremmin naisen, äidin, lapsen, nuoren - jokaisen elämä on aaltoliikettä. Toisinaan tuntuu, että kaikki kaatuu niskaan. Jokainen aikuinen voi ymmärtää sen, miten vaikeaa elämä joskus on. Miten julmalta ja epäreilulta kaikki voi tuntua, kukaan ei arvosta, pisaraakaan onnea ei heru mistään. Osaltaan on kyse asenteesta, osaltaan ehkä kohtalosta - ajautumisesta, päätymisestä, pysähtymisestä.
Mikään asia maailmassa ei kuitenkaan, tämä on minun mielipiteeni, oikeuta äitiä kohtelemaan omia lapsiaan kuin tasavertaisia aikuisia. Ei lapsena eikä myöhemmällä iällä - äiti tulee olemaan lapsilleen äiti vielä ollessaan jo näiden lapsille mummi.
Lasten osa ei ole seisoa äitinsä tukena. Äidin pitää seisoa lastensa tukena silloinki, kun hänellä itsellään on vaikeaa. Äidin ei tarvitse teeskennellä, mutta hänellä pitää olla JOKU MUU ihminen, jolle purkaa sydäntään ja pahaa oloaan kuin omat lapset.
Anteeksi anto on hienoa. Itse olisin tekopyhä, jos väittäisin antavani anteeksi. En anna anteeksi ikinä. Äitini on tehnyt minusta ihmisen, joka en halua olla ja siitä pois pääseminen on armotonta työtä joka päivä - uskoa siihen, että jonkun silmissä olen hyvä, rakastettu ja arvostettu juuri tällaisena. Ettei minun tarvitse ansaita ihmisten kunnioitusta, ettei tarvitse nöyrtyä, ei tarvitse miellyttää. Toisinaan unohdan kaiken tämän taustan omassa persoonassani. Mutta antaa anteeksi... Ei. Antaa anteeksi mitä? Eihän minulta ole koskaan edes pyydetty anteeksi. Eihän hän ole omasta mielestään tehnyt mitään väärää.
Voisiko omalta lapseltaan pyytää anteeksi sitä, että on ollut pohjattoman julma? Ja voiko sellaisen unohtaa senkään jälkeen kun on antanut anteeksi?
Kerro sinä, mamma.
Omalla äidilläni on skitsofrenia, ja minulla muutenkin eräänlainen perhehelvetti takana. (huostanotto jne)
Suhteemme on aina ollut melko huono. Ilmeisesti äitini sairaus "puhkesi" hänen minua odottaessaan (nuorena koettu raskaus voi laukaista skitsofrenian, ja äitini oli juuri täyttänyt 18 minut saadessaan) ja aivan kuin hän olisi sen tajunnut, vaikkei sairauttaan ole koskaan myöntänyt. Hän kohteli minua eri tavalla kuin siskoani (vajaa 3v nuorempi), halaili aina ja piti hyvänä, minä sain aina luunappeja, huutoa ja syytöksiä kun joku (mikä tahansa) meni pieleen. Olin, kuten asian ilmaisit, hänen roskasäiliönsä. Tavallaan meillä meni rooli väärin päin, minä hoidin perhettä ja äiti oli lapsi. (isä myös työntakia paljon poissa, alkoholisti)
Murrosiässä syytin itseäni äidin sairaudesta, toivoin etten olisi syntynytkään. Nyt, aikuisena vakavan masennuksen kokeneena, katson asioita eri tavalla. Olen usein miettinyt, rakastaako äitini minua, tai, vielä kamalampaa, rakastanko itse äitiäni. Koen myötätuntoa ja pyrin ymmärtämään häntä sairaana ihmisenä, mutta emme tule kovin hyvin toimeen. Tavatessa syytetään sosiaalitoimistoa,isääni ja hänen sukuaan salaliitosta häntä vastaan,ja muutenkin puhutaan asioista, joihin normaalisti reakoisin vastustaen tai väitellen. Nyt vain hymyilen, ja sanon "niin äiti" kuin pienelle kiukuttelevalle lapselle. Jokainen tapaaminen on henkisesti rankka. Välillemme on jäänyt kitka lapsuudestani.
Sama kitka vaikuttaa sisareni ja minun välillä. Hän osasi hyödyntää asemaansa minun haitaksi, vaikkakaan hän ei muista niitä tilanteita. Tällä hetkellä hän lähes inhoaa äitiämme, kutsuu häntä etunimeltä ja haukkuu tätä. Ilmeisesti syyttää äitiä tuhoutuneesta perheestä, eikä muista tämän hellyyttä itseään kohtaan. Itse olen heidän välimaastossa, ihmisenä, joka muistaa heidän kahden olleen läheisiä itse jäädessä ulkopuolelle, nyt sovitellessa heidän välejään.
Suhteemme ei varmaan tule koskaan paranemaan, tietty syyllsyys ja katkeruus ovat huonoja tovereita äidinrakkautta havitellessa, kummaltakaan puolelta. Sen kanssa on vain opittava elämään.
Sinun on aika elää omaa elämääsi, tieteenkään unohtamatta äitiäsi. Hän on kuitenkin aikuinen ihminen, jonka pitäisi käyttäytyä sen mukaan. Olet nyt vain velvollinen itsellesi, et äidillesi.