Toivoisin kokemusta teiltä, jotka olette eläneet joko lapsellisena sinkkuna, hänen seurustelukumppanina tai myöhemmin uusioperheenä.
Itsellä on kaksi alle 5v lasta (yhteishuoltajuus). Pärjään lasten kanssa hyvin ja turvaverkkoni ympärillämme on vahva ja läheisiä ihmissuhteita on useita. Olen koulutettu, hyvässä työssä ja tulen taloudellisesti hyvin toimeen ja omaisuuttakin on. Vanha parisuhde on käsitelty ja vaaraa vanhan kaipaamisesta ei ole. Perusasiat on siis kunnossa. Lasten isä ei osallistu lapsia koskevaan päätöksen tekoon (ei jaksa, ja kun erosta on jo 2v tuskin enään muuttuu olellisesti) tai ole mukana lasten kasvatuksessa tapaamisiaan lukuunottamatta (jt. viikonloppu). Ex jaksamisen takia tiheämmät tapaamiset eivät ole mahdollista, nykyinenkään tilanne tuskin olisi mahdollinen jollei hänellä olisi uutta vaimoa huolehtimassa... Lapset palaavat isältä hyvinvoivina eli tapaamiset on sinänsä ok.
Minulle kelpaisi hyvin kumppaniksi lapseton tai lapsellinen, jos kumppani haluaisi vielä yhteisen lapsen, turvallisessa, pysyvässä, toimivassa ja rakkauteen perustuvassa suhteessa olisin hyvinkin valmis siihen. Ikä tosin rajoittaa käytettävissä olevaa aikaa. Jaksamisen kanssa itsellä tuskin tule ongelmia, kunto on kohtalainen ja spyyke vahva. Jaksoin alle kolme vuotta sitten hyvin kahden alle 2v kanssa käytännössä yksin sekä emotionaalisella että kongreettisella tasolla, vaikka olimmekin avioliitossa.
Jos nyt löytäisin kumppanin, lapset hyväksyisivät uuden kumppanin helposti ja kumppani luultavasti lasten silmissä olisi pian omaa perhettä. Lapsuudesta alkanut ihmissuhde on usein vahva. Suomalaisten näköisinä lapset ei erotu eli mies ei joutuisi kaupassa ja muualla ihmettelyn kohteeksi. Kouluikäisenä lapset alkavat jo olla varautuneempia uusia ihmisiä kohtaan ja murrosikäisenä uusi ihminen voi olla todella työläs "lanseerata". Kuitenkin taas useampi nimenomaan kokee pienet lapset kuvioksi, joka on liikaa.
Kysymykseen...Se koskee pariutuisen problematiikkaa. Onko parempi odottaa vai uskaltaa laittaa itsensä likoon mahdollisimman pian? Tähän mennessä en ole ollut aktiivinen seuranhakija. Miten alkutapailuvaihe on mennyt ja miten kumppanit on ottaneet uuden tilanteen? Mitä tekisitte toisin, jos saisitte uuden yrityksen ja voisitte hyödyntää elämänkokemustanne asiassa ja mitä kannattaa huomioida?
Olen nähnyt ystävieni ja tuttavien kautta, että yh:t pariutuu vakavasti ja useimmat vielä kohtuullisen nopeasti eli se ettei yh:t voisi ketään löytää ei pidä paikkaansa. Löytäminen voi kestää sinkkua kauemmin ja pettymyksiä saattaa ehkä tulla enemmän kuin lapsettomalla ennen kuin kolahtaa? Mies, joka muuten olisi kiinnostunut saattaa pelästyä ajatusta uusioperheen isänä. Huom! En etsi isää lapsilleni vaan itselleni kumppania ja miehen rooli muovautuu miehen toiveiden mukaan: haluaako olla perheessä täysivaltainen vanhempi vai äidin miesystävä. Ja luultavasti roolit vaihtuvat myös ajan kanssa, sen mukaan miten elämä etenee. Tuskin kukaan haluaa heti kasvatusvastuuta jakaa, vaikka myöhemmin vaikka yhteisten lasten kautta ajatus voi olla luonteva.
Mitkä uuden kumppanin "roolit" eivät ole toimineet ja miten asia hoituisi parhaiten alusta asti? Miten uutta puolisoa voi parhaiten tukea uudessa roolissa? Miten olette kohdanneet ongelman, jos mies ei olisi valmis vakavaan seurusteluun, mutta haluaa silti seurustella. En ole päässyt ajatuksissani niin pitkälle, että osaisin eritellä omaa kantaani tähän. Lapsille ei voi tietenkään esitellä parin kuukauden ihmettä, mutta ilman esittelyä yhteinen aika ei mitenkään riitä parisuhteeksi (joka toinen vkonloppu systeemillä homma ei voi ikuisesti jatkua). Ylimääräinen viikottainen yhteinen ilta yö hoituu varmasti tutustumisvaiheessa, vaikka mummin avulla, mutta jatkuvana järjestelynä se olisi isovanhemmille kohtuuton.
Kaikki asiallinen keskustelu ja kokemukset on tervetulleita. Asia on mietityttänyt itseäni paljon viime aikoina, ehkä osaatte antaa minulle uusia näkökulmia.
Itsellä on kaksi alle 5v lasta (yhteishuoltajuus). Pärjään lasten kanssa hyvin ja turvaverkkoni ympärillämme on vahva ja läheisiä ihmissuhteita on useita. Olen koulutettu, hyvässä työssä ja tulen taloudellisesti hyvin toimeen ja omaisuuttakin on. Vanha parisuhde on käsitelty ja vaaraa vanhan kaipaamisesta ei ole. Perusasiat on siis kunnossa. Lasten isä ei osallistu lapsia koskevaan päätöksen tekoon (ei jaksa, ja kun erosta on jo 2v tuskin enään muuttuu olellisesti) tai ole mukana lasten kasvatuksessa tapaamisiaan lukuunottamatta (jt. viikonloppu). Ex jaksamisen takia tiheämmät tapaamiset eivät ole mahdollista, nykyinenkään tilanne tuskin olisi mahdollinen jollei hänellä olisi uutta vaimoa huolehtimassa... Lapset palaavat isältä hyvinvoivina eli tapaamiset on sinänsä ok.
Minulle kelpaisi hyvin kumppaniksi lapseton tai lapsellinen, jos kumppani haluaisi vielä yhteisen lapsen, turvallisessa, pysyvässä, toimivassa ja rakkauteen perustuvassa suhteessa olisin hyvinkin valmis siihen. Ikä tosin rajoittaa käytettävissä olevaa aikaa. Jaksamisen kanssa itsellä tuskin tule ongelmia, kunto on kohtalainen ja spyyke vahva. Jaksoin alle kolme vuotta sitten hyvin kahden alle 2v kanssa käytännössä yksin sekä emotionaalisella että kongreettisella tasolla, vaikka olimmekin avioliitossa.
Jos nyt löytäisin kumppanin, lapset hyväksyisivät uuden kumppanin helposti ja kumppani luultavasti lasten silmissä olisi pian omaa perhettä. Lapsuudesta alkanut ihmissuhde on usein vahva. Suomalaisten näköisinä lapset ei erotu eli mies ei joutuisi kaupassa ja muualla ihmettelyn kohteeksi. Kouluikäisenä lapset alkavat jo olla varautuneempia uusia ihmisiä kohtaan ja murrosikäisenä uusi ihminen voi olla todella työläs "lanseerata". Kuitenkin taas useampi nimenomaan kokee pienet lapset kuvioksi, joka on liikaa.
Kysymykseen...Se koskee pariutuisen problematiikkaa. Onko parempi odottaa vai uskaltaa laittaa itsensä likoon mahdollisimman pian? Tähän mennessä en ole ollut aktiivinen seuranhakija. Miten alkutapailuvaihe on mennyt ja miten kumppanit on ottaneet uuden tilanteen? Mitä tekisitte toisin, jos saisitte uuden yrityksen ja voisitte hyödyntää elämänkokemustanne asiassa ja mitä kannattaa huomioida?
Olen nähnyt ystävieni ja tuttavien kautta, että yh:t pariutuu vakavasti ja useimmat vielä kohtuullisen nopeasti eli se ettei yh:t voisi ketään löytää ei pidä paikkaansa. Löytäminen voi kestää sinkkua kauemmin ja pettymyksiä saattaa ehkä tulla enemmän kuin lapsettomalla ennen kuin kolahtaa? Mies, joka muuten olisi kiinnostunut saattaa pelästyä ajatusta uusioperheen isänä. Huom! En etsi isää lapsilleni vaan itselleni kumppania ja miehen rooli muovautuu miehen toiveiden mukaan: haluaako olla perheessä täysivaltainen vanhempi vai äidin miesystävä. Ja luultavasti roolit vaihtuvat myös ajan kanssa, sen mukaan miten elämä etenee. Tuskin kukaan haluaa heti kasvatusvastuuta jakaa, vaikka myöhemmin vaikka yhteisten lasten kautta ajatus voi olla luonteva.
Mitkä uuden kumppanin "roolit" eivät ole toimineet ja miten asia hoituisi parhaiten alusta asti? Miten uutta puolisoa voi parhaiten tukea uudessa roolissa? Miten olette kohdanneet ongelman, jos mies ei olisi valmis vakavaan seurusteluun, mutta haluaa silti seurustella. En ole päässyt ajatuksissani niin pitkälle, että osaisin eritellä omaa kantaani tähän. Lapsille ei voi tietenkään esitellä parin kuukauden ihmettä, mutta ilman esittelyä yhteinen aika ei mitenkään riitä parisuhteeksi (joka toinen vkonloppu systeemillä homma ei voi ikuisesti jatkua). Ylimääräinen viikottainen yhteinen ilta yö hoituu varmasti tutustumisvaiheessa, vaikka mummin avulla, mutta jatkuvana järjestelynä se olisi isovanhemmille kohtuuton.
Kaikki asiallinen keskustelu ja kokemukset on tervetulleita. Asia on mietityttänyt itseäni paljon viime aikoina, ehkä osaatte antaa minulle uusia näkökulmia.
Vastaukset 15
Vanhimmat
"Suomalaisten näköisinä lapset ei erotu eli mies ei joutuisi kaupassa ja muualla ihmettelyn kohteeksi."
Mamupatjako siellä etsii elättäjää äpäröilleen?
Tottakai kaikki yh:t ovat saaneet lapset jokainen eri miehille ja humalassa. Onneksi joka pano ei ole johtanut lapseet ja klamydiaan, muuten lapsia olisi jo toista saataa eikä noita isiäkään aina tahdo muistaa. Ja jotta totuus ei unohtuisi: yh-äidit, kaikki tietysti, elävät suurilla suurilla tuloilla eivätkä käy työssä tai jos käyvät ainakin ex mies maksaa elämän.
Onneksi yksikään suomalainen kunnon mies ei lapsia saatuaan osoittaudu kyvyttömäksi jaksamaan ja kestämään lapsiperhe-elämää eikä rankemmassa elämänvaiheessa erehdy menettämään mielenterveyttään tai alkamaan itsehoitamaan ongelmiaan viinalla. Onneksi! Ja jos joku suomalainen mies sattuisi sekoamaan ilmiselvä ja ainoa mahdollinen syy on ettei vaimon p*llu ollut vapaasti tuotteistettavissa tai ainakin jos "sitä" oli saatavissa riittävästi, on ainoa mahdollinen syy moiseen mahdottomuuteen olla vaimon p*llun väljähtäminen suurensuureksi. On sitä joku raja mitä mies voi kestää! Onneksi meillä täällä palstallakin on joukottain fiksuja kunnollisia miehiä, miten naisparat muuten toimeen tulisimme...
Rumalla naisella ei tee mitään. Vaimon rupsahtamisesta muistaa Uuno Turhapurokin aina valittaa.
Miksi YH:n pitäisi pariutua? YH on jo ainakin kerran pariutunut eli pysyköön yksin ja antakoon nyt mahdollisuuden pariutumiseen meillekin, jotka emme ole vielä kertaakaan päässeet pariutumaan!
Täällä olisi yksi lapsirakas otus... Muksut kivoja, veisin ongelle ja retkille. Oman perheeni menetin sairaissa ihmissuhteissa, siitä vuosia; itse jo toipunut, eheytynyt ja kipuni käynyt läpi. Nyt jo uskaltaisin uuteen, pysyvään suhteeseen. Mutta löytyykö enää ihmisiä, jotka rakastavat ehdollistamatta, löytyykö tervettä toisen kunnioittamista ja arvostusta? Löytyykö ihmistä, jonka kanssa voi olla syvällinen ja joskus hupsu? Nykyään kaikki niin pinnallista, hektistä. Missä luottamus ja turvallisuus, aito rinnallakulkeminen? Kelpaako parkettien partavaahto, raitis kotonaviihtyvä mies enää kenellekään? Näitä eri palstoja seurannu joskus... aika epärealistiselta vaikuttaa.
Kelpaa itselleni ja varmaan myös monelle muullekin tavalliselle naiselle. Joskus voi olla ongelmana miten me tavalliset ihmiset löydämme toisemme tästä isosta maailmasta.
Lapsiasi ajatellen, toivon mummin avun kautta teidän elävän kolmen hengen kotina ja tuo mies on sinulle vain ilman lapsia.
Joudut tekemään päätöksen, minkä arvoisia lapsesi ovat sinulle, verrattuna tähän mieheen, sillä tiedän aivan varmasti lasten kärsivän pahoin miehestä, vaikka sinulla olisi kuinka hyvä tahansa hänen kanssaan.
Lapset jäävät silloin aina toiseksi ja toivottavasti joku uskaltaa tehdä huomautuksen lapsien oloista sosiaalitoimistoon, niin pahoja nämä uusiomiehet ovat.
Sinun onnesi ei ole lasten onni.
Minulla ei ole ongelmia, eikä perheessäni tapahdu mitään mikä sosiaaliviranomaisia kiinnostaa. Lapsista pidetään huolta, heidän läsnäollessa ei käytetä alkoholia tai jätetä heitä yksin äidin harrastusten tai baarireissujen ajan. Henkistä eikä fyysistä vakivaltaa ei ole.
Jos miehellä on alkoholin liika käyttöä, väkivaltaista käytöstä tms. ongelmaa, hän ei ole minua varten vaikka olisinkin yksin. En aio "ottaa" miestä milä hinnalla hyvänsä tai raahata ketä tahansa kantakapakista sohvalle möllöttämään (en käy edes siellä käy).
"Sinkkuäiti", vitut se mikään sinkku ole. Sehän on nussittu. Se on YH. YYYYYYYYHHHHHHHHOOOOOOOOOO!!! YYYYYYYYYYYYYYHHHHOOOOOOOOO ja äpärät.
Sinkku = nussimaton.
Sinkkuäiti on terminä paradoksaalinen ja erittäin typerä muototermi. Sana single viittaa yksin asuvaan, yksin olevaan ihmiseen. Asuuko lapsien kanssa asuva nainen yksin? Ei, vaan lapsiensa kanssa. Hän ei siis ole single eli sinkku.
Yh = kelvottomaksi puolisoksi osoittautunut nainen
"Huom! En etsi isää lapsilleni vaan itselleni kumppania ja miehen rooli muovautuu miehen toiveiden mukaan: haluaako olla perheessä täysivaltainen vanhempi vai äidin miesystävä. Ja luultavasti roolit vaihtuvat myös ajan kanssa, sen mukaan miten elämä etenee. Tuskin kukaan haluaa heti kasvatusvastuuta jakaa, vaikka myöhemmin vaikka yhteisten lasten kautta ajatus voi olla luonteva."
Juuri tämä yhäreissä on ongelma. On täyttä potaskaa väittää, ettei etsi isää/äitiä lapsille. Käytännössä niin mies kuin nainenkin yyhoona odottaa kumppanin huolehtivan lapsesta jollain tasolla. Itsekin laitat heti kaneetin perään, että tuskin kukaan heti vastuuta jakaa, mutta myöhemmin kyllä. Eli sinä todellisuudessa haet kakkosisää lapsillesi, vaikka kuinka asiaa koitat peitellä - tai sitten ihan todella kuvittelet tällä hetkellä, ettet hae.
Näinhän se alkaa:
- Leikkisitkö pojan kanssa, kun se niin kovasti sinua odottais leikkimään?
- Katsotko hetken, kun käyn leikkaamassa nurmikon?
- Kai sinä nyt sirpapirkollekin ostit jäätelön?
- Voisitko hakea jaripetterin tänään hoidosta, kun mulla menis vähän myöhään?
- Kai sinä teet jaripetterille ruoat tänään, kun minä en ehdi?
- Korjaisitko jaripetterin pyöränkumin?
Pikku hiljaa odotetaan kumppanin tekevän enemmän ja enemmän sen eksän kanssa puserretun pershedelmän eteen ja ottavan lapsesta vastuuta. Jos tästä "kunniasta" kieltäytyy, loukkaannutaan. "Kun mehän ollaan kuitenkin perhe." "Kyllä minä odotin, että ajan kanssa tässä sinäkin otat enemmän vastuuta". Pikku hiljaa ne puheet, ettei etsi isää lapsille, unohtuvat.
Tunnusta pois. Haet uudesta kumppanista elämäsi helpottajaa ja vastuun jakajaa, vaikka kuinka yrität väittää, ettet mitään isää hae.
Yllä siis yksi syy, miksi yhäreihin ei kannata koskea. Niitähän riittää.
"Tuskin kukaan haluaa heti kasvatusvastuuta jakaa, vaikka myöhemmin vaikka yhteisten lasten kautta ajatus voi olla luonteva."
Ylitulkitset sanojani ja muutat merkityksiä. Ymmärrän, että jos sinulla on katkeria kokemuksia ja se vaikuttaa siihen miten tekstiä tulkitset.
Oma hartain toiveeni olisi kyllä oikea perhe, mutta sellainen tulee vain jos kaksi ihmistä, jotka haluavat sellaisen yhteisestä tahdosta muodostaa kohtaavat toisensa. Toiveistani huolimatta parisuhteen voi toteuttaa monella tavalla ja muutkaan tavat eivät ole lähtökohtaisesti huonoja.
Näissä uusioperheissä yleensä se lasten kasvatus tuo juurikin niitä kiiloja aikuisten välille, eli halutaan, että jollain tasolla kumppani huolehtii, ottaa huomioon ja auttaa lasta sekä ymmärtää lapsen tarpeita. Kuitenkaan ei olla valmiita antamaan päätäntävaltaa lapsen asioista kumppanille. Lapsille tuo uusi kumppani on kuin kulutushyödyke, joka tekee hänelle kivoja/hyödyllisiä asioita, mutta komentaa se ei saa ja jos se komtelemaan rupeaa niin sitten juostaan sen oman biologisen vanhemman huomaan.
Olen itse sitä mieltä, että jos kumppani haluaa perheessä täyden roolin eli ottaa myös vastuuta ja elätään niin kuin alunperin biologinen perhe tekisi, niin miehellä pitää olla myös oikeus komentaa ja ojentaa ihan samalla tavalla kuin äidillä. Tottakai, niin kuin biologistenkin lasten kohdalla, on kumppanien parempi jo suhteellisen alussa sopia YHDESSÄ kasvatuslinjasta. Jos aikuiset ei pysty yhteiseen linjaan, on lapsetkin äärimmäisen sekaisin. Kumppanin kohdalla yksi pääkriteereistä on arvomaailma. Jos se on osuu, myös näkemykset kasvatuksesta osuu usein kohtalaisen lähelle.
Kun lapset on pieniä, linjojen säätö ei ole ongelma, mutta murrosikäisen kohdalla se ei luonnollisesti enään onnistu noin vaan, tuskin ollenkaan. Eikä silloin ole oikein lasta kohtaankaan, että ulkopuolinen tulee ja muuttaa kaiken. Tässä on yksi syy miksi mietin, pitäisíkö aktivoitua miesasioissa.
Sen sijaan, jos haluaa asua mielummin omassa kodissa ja olla mukana lähinnä "kaukosuhteena", ei voi olettaa saavansa kasvatusvastuuta ja määräysvaltaa samallalailla.
Olen liian ylpeä, että lähtisin kovin helposti pyytämään apua lastenhoidossa ennen kuin toinen on osoittanut haluavansa olla täysivaltainen perheenjäsen. Totuus on, että olen pärjännyt tähänkin saakka hyvin ja jos tarvitsen lisäapua tukiverkkoni lisäksi saan sen vaikka rahalla MLL:tä.
Kasvatuslinja on asia, josta ex kanssa ei ole koskaan vielä tarvinnut riidellä. Myöskään ex:n uuden kumppanin mukaan tulo on mennyt tässä suhteessa kivuttomasti. Ehkä se, että kumpikin tietää ero oli oikea ratkaisu, eikä haikaile takaisin ja emme ole tekemisissä kuin lasten asioiden suhteen, helpottaa myös lasten asioiden hoitoa.