¨Monia vuosia taaksepäin oltiin nuoria, parinkympin korvissa.
Ensimmäisessä yhteisessä kodissa, siinä pienessä yksiössä. Elämä oli
mallillaan. Tuo sama tyttöystävä jo liki kuusivuotta rinnalla.. Se
ensirakkaus edelleen.
Vaan kuinka pienessä hetkessä kaikki voi muuttua, kaikki ne haaveet,
kaikki se luottamus, kaikki se miks hymyillä silloinkin kun tuijotat
sinne seinään missä ei ole mitään. Jää vaan katkeruus.
Niin yhdet juhlat, joskus sillon.. oltiin vieraalla paikkakunnalla,
pysyin tuttujen seurassa, ja tuo tyttöystävä meni, puheli ihmisten
kanssa, uusien tuttujen.. Ajattelin että puhelkoon. Aamulla tuolta
heräsin, yksin, ei se ollutkaan oma kulta kainalossa.. ei aavistustakaan
missä, vaan sitten löytyi. Ja kotimatkalle Taivuttiin.
Tuosta aika jatkoi viikon kaks matkaansa, ja sitten toiset.. Sinä aikana
pariin kertaan mua passitettiin matkaan, "käy nyt tekeen se, kun on ollu
puhetta" ..minähän menin, vailla huolta. Toisella kerralla kesken matkan
joutu takas palaamaan puoli matkasta.. sillon toisten kahdenviikon jälkeen.., siellä kotona oltiin
valmistautumassa ravintolaan. Ja kun matka kerran katkes jo, ajattelin
mikäs siinä, lähdetään mukaan..
Oli se ilma aika jännittynyt, tuli selityksiä, kaikkee.. koitti vältellä
mua ravintolassa, vaihtaa pöytää aina "kavereitten" luo. Sitten lopulta
se tuli.. Se tuli tapaamaan miestä sinne, huusi mulle: etkö sä jo tajua!
Siellä juhlissa oli tavannu jonkun, pyytänyt meidän yhteiseen kotiin..
ei ollu tullu. Nappas sitten "tilalle" ravintolasta vanhan
koulukaverinsa.. "raahannu" meille. Ja nyt kun siellä ravintolassa
oltiin, tullu tapaamaan sitä raahattua taas..
No siitä se kaikki alko, tapeltiin.. ei minkäänlaista yhteistä säveltä, halus pitää asunnon. Sano, että mun olis lähdettävä.. sitä jatku jonkin aikaa, olisko siinä samankaton alla vielä yhdet kaks viikkoo.. reilu, vaan tapeltu.
Sitten se tuli.. oli raskaana, ei näkyny kuukautisia. Mä olin isä mulle sanottiin, ei oo mahdollista, että se toinen.. Sano olevansa varma, ehkäsyä käytti. Vaan ei auttanu, ette tiedä kuinka se sattu, ja tapeltiin entistä enemmän.
Jollain tapaa tilanne sitten rauhottu, piti miettiä mitä tehdä.. Niitä vaihtoehtoja siinä tilanteessa. Keskeytys ei sopinu, se olis kuulemma turha, kun se on mun, että mun täytyy vaan uskoo... Ja jotenkin jatkettiin eteenpäin. Välillä puhuttiin, välillä tapeltiin. Aika kulu, ja pian oltiin yli sen mahdollisuuden, että sen vois keskeyttää. Joskus otin sitten puheeks sen isyystestin, että haluan sen kun laps syntyy.. Vastaus oli ehdoton ei. Anto mulle vaihtoehdoiks, että mä joko lähden käveleen ja en saa koskaan ees mahdollisuutta olla isä, tai sitten sitten jään testiä ei tehdä. Niin tuohan on suomen oikeusvaltiossa mahdollista.. lapsi ilman nimettyä isää, jos äiti ei halua sanoa kuka se on, niin kukaan ei voi omasta halustaan itseensä isäks vaatia ja testejä pyytää.
Mitä vaihtoehtoja mulle jäi?.. Kummassakaan vaihtoehdossa en sais tietää totuutta.. Lähtee en sitten voinu, ei omatunto antanu myöten.. tai ei tarpeeks rohkeutta, tai voimia.. Tai sitten oli jo niin "kasvanu kiinni" tuohon ensrakkauteen.
yritin monta kertaa anella, pyytää, että selvä otettas.. Vaan ei se käyny.. ja raskausaika tapeltiin, huudettiin.. meni niin pitkälle, että riepotin jo hiuksista pitkin kämppää, löin...
Laps synty jotenkin elämä suju, oikein hyvinkin välillä. Yritin vaikka kuinka tuntu pahalta. Ja sen isyyden sitten tunnustin ilman testejä. Eikä vaimokaan tuossa tilaisuudessa menny sanomaan tietenkään, että muitakin oli... ihan samalla viikolla, tai viikonloppuna, kun tuo raskaus oli laskettu alkaneeks.
Sillon se suju, ei ollu muuta kun me kolme sitten kuitenkaan.. jotenkin pysty pitään sen takana.. sen pahan mielen, sen mikä kalvo siellä jossain. Jos se yrittikin pintaan, sen tukahdutti väkisin.
Vaan kukaan ei ikuisesti jaksa, se mielipaha kyllä nousi joskus.. ja sitten taas, ja sitten taas... ja taas tapeltiin. Se kaikki musersi, se paino.. kuinka surkeeks ihminen voi itsensä tunteekaan. Minkäänlaista sopua, tai selvyyttä, me ei saatu asiaan koskaan.. ei puhumaan asioita halki, ei kelaamaan niitä.. tai jotenkin kyllä joskus. Mutta kai vaimoltakin voimat loppu, eikä jaksanu, että mä vatvoin.. Ja kun ei halunnu sanoo sanaakaan... taas tapeltiin, välillä riepotettiin... Niin sitä alko sitten oleen.. kävin käsiks!
Jotenkin kaikki taas välillä rauhottu, toinen lapsikin alullaan, kaikki taas jotenkin suju, yritin. Tiesin, etten minäkään oikein oo toiminu, yritin painaa sen kaiken pois mielestä. Kysy joskus, että kai mä pystyn molemmat lapset pitään samanarvosina kaikesta huolimatta.. Lupasin. ei se lapsen syy ollu, mun laps se oli kuitenkin jo. Vaikka epävarmuus raasto, se kohdistu vaimoon. Joten oli helppo luvata.
Vaan kun ei ihan kaikkein iloisin ihminen ollu silloin ensimmäisen raskauden aikaan, ei sellasta iloo kun pitäis. Mä sitten yritin jotenkin pysyä vähän etäsenä asiaan toisenkin kans, ettei luulis mun luvanneen vaan.. Ja se kaduttaa nyt, olis voinu ja saada olla iloinen.. Vaan se kaikki lisäs ainoostaan katkeruutta sinne pinnan alle jonnekin.
Vuosia elämä taas sujukin, joskus tapeltiin, ja kaivettiin vanhat haavat auki, mutta niin kai kaikki joskus? Sitäkin sattu edelleen, että käsiks kävin niissä tilanteissa.. se kaikki purkautu niin voimalla.. ja vastassa ei ollu kun uhmaa, ei halua puhua mitään siitä kaikesta. Ratkasu siihenkin haettiin, kun tuntu pahalta vetäydyin pois tai lähdin johonkin.. Lopulta oltiin eri rytmissä, ei juuri nähty.. Tein vuorotyötä, niin ne ajat kun sen puitteissa olis voinu yhdessäkin olla, oli sitten helppo väistellä... Siitä tuli kierre, ei enään puhuttu mistään.
Nyt kaikki purkautu, huudettiin, syytteli mua, kyseli oonko mä pettäny sitä? Sano, että sillä on jotain vaivaa. Kaikki revittiin.. vanhatkin. Älkää ikinä luulko, että aika vois korjata haavat, ei se tee sitä, se saa ne vaan tulehtuun.. ne pääsee muhiin kunnolla. Ja kun sen paiseen puhkaset, ei jää ketään ympärille, ajat kaikki pois.. Nyt nää mä kaivoin auki taas, huudettiin tapeltiin, vaadittiin. Laps kuunteli... Ja huusi: Te ootte pilannu mun elämän, mä haluan uuden elämän!!!
..........Se soi korvissa edelleen, ei kai lakkaa koskaan soimasta. Muistuttakoon se mua, että mun olis pitäny osata antaa anteeks.
Kaikki on pois nyt, ne lähti.. Viikko sitten tuntu, että ei oo mitään.. Mutta kun kaikki lähti, tiedän vasta mitä on olla ilman mitään, kuinka tyhjää. Vasta nyt tietää, kuinka paljon oli. kuinka hyvin kaikki olis voinu olla, jos olisin vaan halunnu olla onnellinen, ja antaa anteeks.
Nyt en mitään muuta toivo, kuin että saisin sen kaiken takaisin! Ja jos sen vielä saan, valitsen toisen tien. Mä tuhosin monta elämää, kuinka haluaisin yrittää pelastaa sen mitä pelastettavaa on.
Teille kaikille, jos ootte tullu petetyks: Älkää tehkö samoja virheitä kun minä. Antakaa anteeks.
Jos ootte pettänyt, puhukaa asiat halki, vaikka se kuinka olis noloo, tai se hävettäs ja kaduttas.. muuta keinoo ei oo. Tiedän, että se sattuu teihinkin, mutta se on ainoo keino saada se petetyks tulleen tuska lientymään. Älä ikinä torju jos siitä haluaa puhua, vaikka sun mielestä liian usein haluais vatvoo sitä. Äläkä koskaan sano: en mää muista enää!
Mun menneisyys ja nykyisyys... Mutta mitä tuolta luki teidän aiemmin tänne kirjoittaneiden tarinoita, ainakin Nannen tulevaisuus.. pelkään.
Älkää tehkö meidän virheitä!
Ensimmäisessä yhteisessä kodissa, siinä pienessä yksiössä. Elämä oli
mallillaan. Tuo sama tyttöystävä jo liki kuusivuotta rinnalla.. Se
ensirakkaus edelleen.
Vaan kuinka pienessä hetkessä kaikki voi muuttua, kaikki ne haaveet,
kaikki se luottamus, kaikki se miks hymyillä silloinkin kun tuijotat
sinne seinään missä ei ole mitään. Jää vaan katkeruus.
Niin yhdet juhlat, joskus sillon.. oltiin vieraalla paikkakunnalla,
pysyin tuttujen seurassa, ja tuo tyttöystävä meni, puheli ihmisten
kanssa, uusien tuttujen.. Ajattelin että puhelkoon. Aamulla tuolta
heräsin, yksin, ei se ollutkaan oma kulta kainalossa.. ei aavistustakaan
missä, vaan sitten löytyi. Ja kotimatkalle Taivuttiin.
Tuosta aika jatkoi viikon kaks matkaansa, ja sitten toiset.. Sinä aikana
pariin kertaan mua passitettiin matkaan, "käy nyt tekeen se, kun on ollu
puhetta" ..minähän menin, vailla huolta. Toisella kerralla kesken matkan
joutu takas palaamaan puoli matkasta.. sillon toisten kahdenviikon jälkeen.., siellä kotona oltiin
valmistautumassa ravintolaan. Ja kun matka kerran katkes jo, ajattelin
mikäs siinä, lähdetään mukaan..
Oli se ilma aika jännittynyt, tuli selityksiä, kaikkee.. koitti vältellä
mua ravintolassa, vaihtaa pöytää aina "kavereitten" luo. Sitten lopulta
se tuli.. Se tuli tapaamaan miestä sinne, huusi mulle: etkö sä jo tajua!
Siellä juhlissa oli tavannu jonkun, pyytänyt meidän yhteiseen kotiin..
ei ollu tullu. Nappas sitten "tilalle" ravintolasta vanhan
koulukaverinsa.. "raahannu" meille. Ja nyt kun siellä ravintolassa
oltiin, tullu tapaamaan sitä raahattua taas..
No siitä se kaikki alko, tapeltiin.. ei minkäänlaista yhteistä säveltä, halus pitää asunnon. Sano, että mun olis lähdettävä.. sitä jatku jonkin aikaa, olisko siinä samankaton alla vielä yhdet kaks viikkoo.. reilu, vaan tapeltu.
Sitten se tuli.. oli raskaana, ei näkyny kuukautisia. Mä olin isä mulle sanottiin, ei oo mahdollista, että se toinen.. Sano olevansa varma, ehkäsyä käytti. Vaan ei auttanu, ette tiedä kuinka se sattu, ja tapeltiin entistä enemmän.
Jollain tapaa tilanne sitten rauhottu, piti miettiä mitä tehdä.. Niitä vaihtoehtoja siinä tilanteessa. Keskeytys ei sopinu, se olis kuulemma turha, kun se on mun, että mun täytyy vaan uskoo... Ja jotenkin jatkettiin eteenpäin. Välillä puhuttiin, välillä tapeltiin. Aika kulu, ja pian oltiin yli sen mahdollisuuden, että sen vois keskeyttää. Joskus otin sitten puheeks sen isyystestin, että haluan sen kun laps syntyy.. Vastaus oli ehdoton ei. Anto mulle vaihtoehdoiks, että mä joko lähden käveleen ja en saa koskaan ees mahdollisuutta olla isä, tai sitten sitten jään testiä ei tehdä. Niin tuohan on suomen oikeusvaltiossa mahdollista.. lapsi ilman nimettyä isää, jos äiti ei halua sanoa kuka se on, niin kukaan ei voi omasta halustaan itseensä isäks vaatia ja testejä pyytää.
Mitä vaihtoehtoja mulle jäi?.. Kummassakaan vaihtoehdossa en sais tietää totuutta.. Lähtee en sitten voinu, ei omatunto antanu myöten.. tai ei tarpeeks rohkeutta, tai voimia.. Tai sitten oli jo niin "kasvanu kiinni" tuohon ensrakkauteen.
yritin monta kertaa anella, pyytää, että selvä otettas.. Vaan ei se käyny.. ja raskausaika tapeltiin, huudettiin.. meni niin pitkälle, että riepotin jo hiuksista pitkin kämppää, löin...
Laps synty jotenkin elämä suju, oikein hyvinkin välillä. Yritin vaikka kuinka tuntu pahalta. Ja sen isyyden sitten tunnustin ilman testejä. Eikä vaimokaan tuossa tilaisuudessa menny sanomaan tietenkään, että muitakin oli... ihan samalla viikolla, tai viikonloppuna, kun tuo raskaus oli laskettu alkaneeks.
Sillon se suju, ei ollu muuta kun me kolme sitten kuitenkaan.. jotenkin pysty pitään sen takana.. sen pahan mielen, sen mikä kalvo siellä jossain. Jos se yrittikin pintaan, sen tukahdutti väkisin.
Vaan kukaan ei ikuisesti jaksa, se mielipaha kyllä nousi joskus.. ja sitten taas, ja sitten taas... ja taas tapeltiin. Se kaikki musersi, se paino.. kuinka surkeeks ihminen voi itsensä tunteekaan. Minkäänlaista sopua, tai selvyyttä, me ei saatu asiaan koskaan.. ei puhumaan asioita halki, ei kelaamaan niitä.. tai jotenkin kyllä joskus. Mutta kai vaimoltakin voimat loppu, eikä jaksanu, että mä vatvoin.. Ja kun ei halunnu sanoo sanaakaan... taas tapeltiin, välillä riepotettiin... Niin sitä alko sitten oleen.. kävin käsiks!
Jotenkin kaikki taas välillä rauhottu, toinen lapsikin alullaan, kaikki taas jotenkin suju, yritin. Tiesin, etten minäkään oikein oo toiminu, yritin painaa sen kaiken pois mielestä. Kysy joskus, että kai mä pystyn molemmat lapset pitään samanarvosina kaikesta huolimatta.. Lupasin. ei se lapsen syy ollu, mun laps se oli kuitenkin jo. Vaikka epävarmuus raasto, se kohdistu vaimoon. Joten oli helppo luvata.
Vaan kun ei ihan kaikkein iloisin ihminen ollu silloin ensimmäisen raskauden aikaan, ei sellasta iloo kun pitäis. Mä sitten yritin jotenkin pysyä vähän etäsenä asiaan toisenkin kans, ettei luulis mun luvanneen vaan.. Ja se kaduttaa nyt, olis voinu ja saada olla iloinen.. Vaan se kaikki lisäs ainoostaan katkeruutta sinne pinnan alle jonnekin.
Vuosia elämä taas sujukin, joskus tapeltiin, ja kaivettiin vanhat haavat auki, mutta niin kai kaikki joskus? Sitäkin sattu edelleen, että käsiks kävin niissä tilanteissa.. se kaikki purkautu niin voimalla.. ja vastassa ei ollu kun uhmaa, ei halua puhua mitään siitä kaikesta. Ratkasu siihenkin haettiin, kun tuntu pahalta vetäydyin pois tai lähdin johonkin.. Lopulta oltiin eri rytmissä, ei juuri nähty.. Tein vuorotyötä, niin ne ajat kun sen puitteissa olis voinu yhdessäkin olla, oli sitten helppo väistellä... Siitä tuli kierre, ei enään puhuttu mistään.
Nyt kaikki purkautu, huudettiin, syytteli mua, kyseli oonko mä pettäny sitä? Sano, että sillä on jotain vaivaa. Kaikki revittiin.. vanhatkin. Älkää ikinä luulko, että aika vois korjata haavat, ei se tee sitä, se saa ne vaan tulehtuun.. ne pääsee muhiin kunnolla. Ja kun sen paiseen puhkaset, ei jää ketään ympärille, ajat kaikki pois.. Nyt nää mä kaivoin auki taas, huudettiin tapeltiin, vaadittiin. Laps kuunteli... Ja huusi: Te ootte pilannu mun elämän, mä haluan uuden elämän!!!
..........Se soi korvissa edelleen, ei kai lakkaa koskaan soimasta. Muistuttakoon se mua, että mun olis pitäny osata antaa anteeks.
Kaikki on pois nyt, ne lähti.. Viikko sitten tuntu, että ei oo mitään.. Mutta kun kaikki lähti, tiedän vasta mitä on olla ilman mitään, kuinka tyhjää. Vasta nyt tietää, kuinka paljon oli. kuinka hyvin kaikki olis voinu olla, jos olisin vaan halunnu olla onnellinen, ja antaa anteeks.
Nyt en mitään muuta toivo, kuin että saisin sen kaiken takaisin! Ja jos sen vielä saan, valitsen toisen tien. Mä tuhosin monta elämää, kuinka haluaisin yrittää pelastaa sen mitä pelastettavaa on.
Teille kaikille, jos ootte tullu petetyks: Älkää tehkö samoja virheitä kun minä. Antakaa anteeks.
Jos ootte pettänyt, puhukaa asiat halki, vaikka se kuinka olis noloo, tai se hävettäs ja kaduttas.. muuta keinoo ei oo. Tiedän, että se sattuu teihinkin, mutta se on ainoo keino saada se petetyks tulleen tuska lientymään. Älä ikinä torju jos siitä haluaa puhua, vaikka sun mielestä liian usein haluais vatvoo sitä. Äläkä koskaan sano: en mää muista enää!
Mun menneisyys ja nykyisyys... Mutta mitä tuolta luki teidän aiemmin tänne kirjoittaneiden tarinoita, ainakin Nannen tulevaisuus.. pelkään.
Älkää tehkö meidän virheitä!
Vastaukset 4
Vanhimmat
Olen pahoillani.
Olen itse saanut eilen tietää mieheni pettäneen minua, 10 v. yhdessä oloa takana ja pieni poika. Minulta tippui jalat alta kun sain tietää. En pysty unohtamaan en pysty, kuulen sen naisen sanat korvissani, varmaankin loppuelämäni. Syytän itseäni, mitä olen tehnyt väärin ym. Sattuu niin sairaasti. En pysty unohtamaan ja luottamaan enään.
PIA
ja rehellinen kirjoitus, oletko vaimollesi kirjoittanut samalla tavalla? ikinä ei ole liian myöhäistä! vaikka ette enää yhdessä eläisikään, on sinulla mahdollisuus paikata välit vaimoon ja lapsiin, aina on mahdollisuus. rakkaus ei häviä. itselläni takana kipeitä pettämisiä ja terapian kautta löysimme miehen kanssa uuden tien, rehellisen ja avoimen. vaikka kipu on vielä läsnä enkä tiedä voinko ikinä antaa itselleni ja miehelleni anteeksi, aion yrittää. voimia sinulle!
Säälittävää tekstiä.
En oikein voi uskoa, että tollasia typeryksiä on kuin sinä ja ehkä lapsesi äiti. Homma meni jo siinä metsään kun toinen petti. Ratkaisu olisi pitänyt tehdä silloin(ero tai testi) eikä enää palata siihen. Olisit saanut varmuuden asiaan. Tuskimpa naisesi olisi kasvattanut lasta yksin huoltajana ilam isyyskorvausta, joten testi olisi kuitenkin tehty. Ja lopput tulos sama sinä maksat mutta ilman, että teidän kaikkien elämä olisi pilalla.
Myöhäistä on, kun juna meni jo...
Et sinä mitään pilannut, vaan muijasi. Olit hieman säälittävä, mutta uhri, tyypillinen mies, joka tässä maassa jaksaa suomalaisten feminismiin kasvatettujen lutkamuijien henkistä väkivaltaa. Syljen ääneti kasvoillenne kun panen teitä, läskipersehorot. En enää usko todelliseen rakkauteen. Mikään ei kestä, turha edes ajatella rakentavansa mitään vitun itsekkäiden ihmisten maailmassa. Valitettavasti olen yksi heistä myös.