Kertoisitko kauneimmat sadut?

Ja sitten eskapistille syyt jatkaa, tässä yhteisessä todellisuudessa, satujen sijaan? Rehellisyys on kaunista, vaan niin on illuusiokin ennen paljastumistaan. Kenties paljastuttuaankin? Olisitko oma itsesi tai illuusio, kunhan kirjoittaisit sydämestäsi, puhuisit palavasti ja katsoisit rakastavasti? Olisitko kanssani läsnä ja kokisit todellisuuden sellaisena kuin se on, tai värittäisit sen mielesi mukaan, silloin kun sinusta siltä tuntuu? Tuntisitko syvästi kuten minä tunnen, riipaisevan syvästi ja enemmän mustasti kuin valkeasti. Vai olisivatko tunteesi hailakoita, mutta mielikuvituksesi sitäkin terävämpi? Näkisitkö pienessä suurta ja etsisit matalia aitoja, helppoja ylittää, kun ruoho niin vihertää toisella puolen, vai olisivatko tavoitteesi suuria ja jaloja meidän kaikkien puolesta?

Etsin intohimoa, elämän rakastajaa, jonka hehkuva olemus lämmittäisi minua kun tunneakseli on pyörähtänyt jäätävään melankoliaan. Etsin tunteidensa kokijaa, joka ei yrittäisi väkisin lohduttaa, vaan olisi hiljaa ja hyväksyisi sellaisenaan. Etsin pakenijaa, jonka kanssa kulkea eskapistisiin unelmiin käsi kädessä, kun todellisuus sattuu liian kovaa. Etsin itkijää itkemään kanssani, naurajaa nauramaan kanssani, tai vaihtuvia rooleja, joilla täydentää toisiaan. En tahdo paeta ikuisesti, toivon ettet sinäkään. Tahtoisin oppia meditoimaan hiljaa ja näkemään asiat sellaisina kuin ne ovat. Silti rakastan eskapismia ja runoilen itseni toisiin todellisuuksiin, pakenen kirja kädessä. Paras tarina on se, johon uppoutuu niin, ettei muista olemassa oloaan. Paras todellisuus on se, johon uppoaa koko olemuksellaan. Vain unohduksessa olen onnellinen, tahtoisin oppia olemaan sitä tietoisesti. Olisitko sinä opettajani ja oppilaani? Se, jota ihailisin kaikista puutteistansa huolimatta.

Saan iloa pienestä. Minua pidetään iloisena ihmisenä, vaikka itken paljon. Ei diagnooseja, eli pikkuisen rikki vain, mutta sitäkin pysyvästi. Haluaisin osata rakastaa itseäni ja onnistuin siinä kerran. Kun on kerran maistanut jotain hyvää, niin tekee mieli toistekin. Olen pakkomielteinen sielunkumppanin etsijä. Rakastuin kerran löytämääni, enkä päässyt koskaan yli, ehkä sinä voisit auttaa minua? Siteeraan vähän Apulantaa: ”Mä olen täällä aivan yhtä vieras kuin sinäkin, silti voit kai auttaa eksymään”. Minut nähdään rohkeana, kun uskallan olla oma itseni. Minut nähdään pelokkaana, kun takerrun enkä yrityksistä huolimatta osaa päästää irti. Pelkään rohkeasti, tai piirre on katsojan silmissä. Osoitan kiinnostusta filosofiaan ja psykologiaan, eläimiin ja kasveihin, pitkiin kävelyretkiin, runoihin ja fantasiakirjoihin, moshpitteihin ja reiveihin. Sijaintini on eteläisin Suomi, ja ikäakselilla sijoitun kahdenkymmenen kieppeille.

Tervetuloa leikkimään sanoilla kanssani.

[email protected]