Olenko nyt viisas, kun pyysin avoeron. Miesystäväni muutti nyt pyynnöstäni omaan kotiinsa (hankki sen kotinsa "salaa" minulta jo joulu-helmikuussa). Hän haluaisi jatkaa tapailua ja seurustelua. Hän on aina halunnut sellaista elämää, ettei tarvitse erityisen tiiviiseen parisuhteeseen sitoutua ja tämän vuoksi olen kokenut elättäneeni häntä pari vuotta. Hän ei ole ollut halukas maksamaan sähköstä, asumisesta luonani, ruoasta, mistään. Näin hän on kyennyt pienehköstä palkastaan keräämään rahat autokouluun, vaatteisiin ja kaikkeen häntä itseään hyödyttävään. Ulkomaanmatkammekin hän oli maksattamassa minulla, mutta emme lähteneet, koska minulla ei ollut varaa tällä hetkellä.
Hän kuulemma tykkää minusta ja hänen mielestään on ihan hyvä suhde, jos hän välillä käy luonani. Mutta minä haluan perheen. Minulla oli hyvä aviomies monia vuosia kunnes elämä erotti meidät. Oli turvallista, kun tiesi, että toinen on tukena myös taloudellisesti tarvittaessa ja pystyi rakentamaan yhteistä kotia ja yhteistä tulevaisuutta. Mutta nykyiselle miehelleni riittää, että välillä nukutaan yhdessä ja että teen hänelle ruoan. Näin hän on "palkinnut" minut arvokkaalla läsnäolollaan. Mutta olen todennut, että tulevaisuus hänen kanssaan on tätä eli ei mitään sitoutumista, ei taloudellista turvaa, ei perhe-elämää. Tämä sitoutumisasteen halukkuus ja odotukset ovat olleet meidän riitojemme varsinainen syy, koska minä en ole onnellinen näin haperossa sitoutumisessa suhteeseen. On kauhea muistella nuoruutta, miten ihanaa oli, kun oli mies, joka sitoutui avioliittoon. Nyt en edes tiedä, pitäisikö minun kutsua miestäni miehekseni, kämppiksekseni, miesystäväkseni, pelkäksi ystäväkseni vai miksi.
Onko tämä viisasta? Tulevasta en tiedä. En tiedä, tulenko koskaan tapaamaan sitoutumishalukasta miestä. Mutta ajattelin, että ehkä kannattaisi kumminkin ottaa riski...Ei ole helppoa erota, mieheni on todella komea. Mutta tekeekö komeudella mitään, jos hän antaa itsestään vain tuon ulkokuoren? En tunne olevani rakastettu, koska rakastunut mies haluaa yleensä jakaa elämänsä rakkautensa kanssa.
Hän kuulemma tykkää minusta ja hänen mielestään on ihan hyvä suhde, jos hän välillä käy luonani. Mutta minä haluan perheen. Minulla oli hyvä aviomies monia vuosia kunnes elämä erotti meidät. Oli turvallista, kun tiesi, että toinen on tukena myös taloudellisesti tarvittaessa ja pystyi rakentamaan yhteistä kotia ja yhteistä tulevaisuutta. Mutta nykyiselle miehelleni riittää, että välillä nukutaan yhdessä ja että teen hänelle ruoan. Näin hän on "palkinnut" minut arvokkaalla läsnäolollaan. Mutta olen todennut, että tulevaisuus hänen kanssaan on tätä eli ei mitään sitoutumista, ei taloudellista turvaa, ei perhe-elämää. Tämä sitoutumisasteen halukkuus ja odotukset ovat olleet meidän riitojemme varsinainen syy, koska minä en ole onnellinen näin haperossa sitoutumisessa suhteeseen. On kauhea muistella nuoruutta, miten ihanaa oli, kun oli mies, joka sitoutui avioliittoon. Nyt en edes tiedä, pitäisikö minun kutsua miestäni miehekseni, kämppiksekseni, miesystäväkseni, pelkäksi ystäväkseni vai miksi.
Onko tämä viisasta? Tulevasta en tiedä. En tiedä, tulenko koskaan tapaamaan sitoutumishalukasta miestä. Mutta ajattelin, että ehkä kannattaisi kumminkin ottaa riski...Ei ole helppoa erota, mieheni on todella komea. Mutta tekeekö komeudella mitään, jos hän antaa itsestään vain tuon ulkokuoren? En tunne olevani rakastettu, koska rakastunut mies haluaa yleensä jakaa elämänsä rakkautensa kanssa.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Sun on nyt mietittävä millaisen ihmisen kanssa haluat loppuelämäsi viettää.
Jos olet jo viettänyt hänen kanssaan pari vuotta, niin tuskin hän enää tuosta lämpenee. Jos hän ei anna itsestään kovinkaan paljon, sitä helpompi on hänen irrottautua sinusta jos vaikka tapaa jonkun muun.
Täytyy sanoa, että puhun kokemuksen rinta äänellä, sillä seurustelin samanoloisen naisen kanssa. Olihan se kaunis kuin mikä, mutta taisikin se ulkokuoreen jäädä. Hän sitten lopetti suhteemme, mutta nyt ajattelen, että parempi näin. Nyt minulla on mahdollisuus löytää suhde, jossa voi rakastaa ja olla rakastettu. Hänen kanssaan se ei ollut mahdollista.
Tuntuu aloittajalla olevan krooninen huono tuuri miesten kanssa. Ensimmäinen oli kunnon mies kunnes "elämä erotti". Eikö se avioliitto tarkoita että ollaan yhdessä (varsinkin hyvän miehen kanssa) kunnes kuolema erottaa?
Ja nyt sitten on löytynyt mies joka ei tyydytä. Kovasti näyttää vikoja löytyvän - aloittaja sensijaan lienee virheetön.
Better luck next time!
No, enpä sanonut olevani virheetön enkä kuvittele olevani virheetön. Avioliittoni rikkoutui monen asian summana (lapsen syntymä ja toinen nainen). Myös ex-aviomieheni on sanonut jälkikäteen, että hänen elämänsä parhaat ja onnellisimmat vuodet olivat ne vuodet, jotka olimme yhdessä. Voihan tosiaan olla, että miesystäväni (tai nyt varmaan sitten ex-miesystäväni) on hieno mies sen naisen kanssa, johon haluaa sitoutua, mutta minuun hän ei halua sitoutua. Minun olisi pitänyt uskoa häntä jo alussa, kun hän ilmoitti, ettei yksikään nainen hänen elämässään ole ollut riittävän puhdas ja siveellinen hänen aviovaimokseen (enkä minäkään "käytettynä ei-neitsyenä"). Kaksi vuotta hän kuitenkin asui luonani maksamatta mistään. Se tietenkin oli omaa tyhmyyttäni, mutta kun sitä vain jaksaa uskoa ja uskoa...
Me ihmiset olemme niin erinlaisia, kaikilla oma tyylinsä, mieti tarkkaan jos haluat jatkaa.
Erosin ja ihmeesti vointini on parempi. Olen jopa erittäin hyvällä tuulella. Kurja olo on tullut vain silloin kun olen puhunut miehen kanssa puhelimessa. Ja tyhjä olo tuli kun löysin koneelta toisen naisen kuvan. Ja huomasin, että maailma on pullollaan ihania miehiä, jotka eivät hauku rumaksi, huonoksi ja tyhmäksi. Moni on pyytänyt treffeille. Maailma näyttää nyt paljon valoisemmalta ja tulevaisuus toiveikkaammalta. Olen tyytyväinen ratkaisuuni.
Voimia tulevaisuuteen ja toivottavasti löydät kunnon miehen.