Vanhempien uskonto, haukkuminen jne.

Huostaanottovanhempani ovat äärikristillisiä. Lapsena ei saanut TV:tä katsella pahemmin, ei kuunnella "saatanallista" musiikkia. Tarkat kotiintulo ajat ja kaveripäivät. Sain siis tavata kavereita kolme kertaa viikossa. Monia lapsuuden kavereitani vanhempani eivät hyväksyneet. Aina mun kavereissa oli jotain vikaa niin ala-asteella kuin yläasteellakin. Monesti sain selkääni pienistäkin asioista kuten piirtämisestä seinään, maton menemisestä ruttuun yms. Oli mulla lapsena paljon onnellisiakin hetkiä heidän kanssaan mutta en ymmärtänyt jatkuvia rangaistuksia ihan pienistä asioista.
Teini-iässä se helvetti sitten vasta alkoikin. Jatkuvaa syyttelyä valehtelemisesta jne. Pukeuduin kuulemma kuin huora vaikkei vaatteeni nyt niin kauhean provosoivia olleet. Olin kuulemma saatanan valtamaa huora.. Jossain vaiheessa aloin viillellä pahaan olooni. Siitä sain järjettömät haukut. En mitään ymmärrystä. Vain syyllistämistä, että pilaan heidän maineensa. Äiti luki jatkuvasti kaikki päiväkirjani ja vieläpä vittuili mitä olin sinne kirjoittanut. Aina kun olin poissa kotoa äiti nuuski huoneeni lattiasta kattoon. Kun olin 15 minua alkoi hyväksikäyttää 16 vuotta vanhempi mies. Isä sanoi etten ole enään heidän tyttärensä. Karkasin kotoa 16 vuotiaana ja välit oli jonkin aikaa poikki. Sairastuin kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön mutta en voi kertoa siitä vanhemmilleni, koska heidän mielestään psykiatriset sairaudet johtuvat saatanasta ja omista virheistä. Olen ollut 11 kertaa mielisairaalassa mutta he eivät tiedä sitä. En kestäisi sitä haukkumista sairaudestani. Tuntuu aina niin pahalta kun on sairaalassa ja katsoa kun muiden potilaiden vanhemmat tulevat vierailemaan ja halaavat lastaan.. Kun on yksin itse.
Miesystäviäni vanhemmat eivät koskaan hyväksy. Olin kerran naimisissa hyvin lyhyen aikaa. Se oikeastaan on ainoa mies, jonka uskalsin heille näyttää. olen välillä kertonut että seurustelen mutta he eivät osoita mitään mielenkiintoa edes tavata kumppania. Yleensä suosittelevat jättämään pelkästään senkin takia jos kuvailen ulkonäköä. Nyt olen kihloissa mutta en ole sanonut heille sanallakaan että seurustelen. Siitä olen sataprosenttisen varma etteivät he hyväksyisi kihlattuani ulkonäöllisesti eikä elämänkatsomuksellisesti.
Itse en ole uskossa. Kristinusko on alistavaa.
Vanhemmille sanon kun olen sairaslomilla, että se johtuu unettomuudesta. Useinmiten valehtelen olevani koulussa ettei ne ala taas sitä laulua saatanasta ja ota itseäsi niskasta kiinni. Olen miettinyt pitäisikö lyödä välit poikki. Varsinkin nyt olen hyvin loukkaantunut kun kerroin äidilleni, että nostin oikeuteen sen minua hyväksikäyttäneen lapsiin sekaantujan. Äitini karjui minulle puhelimessa, että haista vittu ja että tuhoan heidän elämänsä. Koen syyllisyyttä, häpeää, inhoa, masennusta ja surua eikä sairautenikaan helpota asiaa.
Onko neuvoja? Joskus mietin että tapan itseni koska en kelpaa. Tunnen olevani yksin. Rakas kihlattuni on kuitenkin valo elämääni.
Joskus mietin että edesmenneet biologiset vanhempani.. Millaista elämä olisi jos ne ei ois kuollu?
Jatkuvasti olen ongelmieni kanssa yksin.. Silloin kun olin sinkku olin yleensä syömättä masennuskausina päiviä. Kaikki tyhjää.. kukaan ei käynyt katsomassa. Kerran poliisit tuli ruumiskoirien kanssa katsomaan. Ihmiset luuli että oon kuollu.
En luota ihmisiin. Seurustelu ja ystävyyssuhteeni ovat tämän takia vaikeita, koska koen jatkuvasti olevani riittämätön ja jatkuvasti pelkään että minut hylätään. Onko muilla samanlaista? Varsinkin kristillisissä perheissä asuneilla. Olen nyt 24 vuotias.