Mies haluaa kaiken

vaimon ja kakkosen, palvelijan ja rakastajattaren, työn ja huvin, kulissit ja jännityksen... You name it!

Olin ukkomiehen kakkonen puolitoista vuotta. Erosin omasta miehestäni hänen vuokseen ja ostin lasteni kanssa oman asunnon. Hän puhui jatkuvasti eroavansa, kunhan se tai tämä tai tuo asia oli tehtynä. Milloin oli kyse lapsille luvatusta ulkomaanmatkasta, milloin kummitytön rippijuhlista, milloin vaimon pääsykokeista. Koska hän on aina antanut itsestään vastuuntuntoisen kuvan, ajattelin hänen vaan haluavan hoitaa asiat "oikein".

Hän pyysi minua mukaansa katsomaan asuntoa itselleen, minun kotipaikkakunnaltani, noin sadan kilometrin päästä sieltä, missä hän asui. Hän haki myös töitä minun paikkakunnaltani. Hän esitteli minut ystävilleen, parille sisarukselleen, kertoipa hän minusta myös vaimolleen ja lapsilleen. Sanoi haluavansa erota, mutta että "olen tässä vielä joulun yli...".

Kunnes sitten hän yhtäkkiä veti liinat kiinni ja katkaisi suhteemme. Ei selitellyt sen enempää, sanoi vaan, että lasten takia alkoi ahdistaa liikaa, että pitäisi ottaa ratkaiseva askel. Että lapset syyllistivät häntä ja uhkailivat katkaisevansa välit häneen.

Ei mennyt kuin kuukauden verran, kun hän halusi jatkaa kanssani. Vannoi rakkauttaan, vannoi eroavansa jne. jne. Olin jo alkanut hyväksymään sen, ettemme olisi yhdessä enää koskaan vaikka se repikin minut palasiksi. Mietin jonkin aikaa, voisinko enää luottaa häneen. Hän oli ollut hyvin vakuuttava, mutta olivatko ne kakki sanat ja tunnesadetus olleetkin vain sanahelinää; sekä minulle että vaimolleen?!

Tapailimme silloin tällöin, ilman seksiä. Minun luonani kun lapseni olivat isällään. Teimme kaikkea kivaa arkista. Tulihan se seksikin taas kuvioihin, ja huomasimme olevamme ajautuneet takaisin suhteeseen, ja kumpikin puhui vahvasta rakkaudesta ja halusta elää yhdessä. Mutta mies ei vaan saanut laitettua eroa vireille. Lähti hiihtolomalla reissuun kaksin vaimonsa kanssa, kun reissu kuulema oli varattu "vakuuttaakseen vaimolle, että suhteemme on ohi". Siinä kohtaa otin ensimmäiset kaksi askelta taaksepäin. En ehdottanut tapaamisia, en puhunut enää rakkaudesta enkä yhteisestä tulevaisuudesta. MIes puhui sitäkin aktiivisemmin. Nin, kun huomasi minun alkavan luisua etäämmälle. Näin sen tulkitsin.

Pari viikkoa sitten heitin hänelle kysymyksen, tehtäisiinkö jotain yhdessä kesälomalla? Lähdettäisiin vaikka jollekin matkalle. Mies ei tietenkään pystynyt vastaamaan siihen heti, eikä vielä muutaman päivän päästäkään. Sain tarpeekseni. Kun hän seuraavan kerran soitti minulle ja ehdotti tulevansa luokseni seuraavana viikonloppuna, sanoin ettei tarvitse. Sanoin, etten halua enää jatkaa tätä, ei näin! Hän oli aivan puulla päähän lyöty. Miten voin tehdä hänelle näin? Miten voin tehdä meille näin?? Enkö usko häneen? Enkö luota häneen? Enkö luota ja usko meidän rakkauteemme? Entä kaikki puheet ja suunnitelmat yhteisestä tulevaisuudesta? Hei haloo, nimenomaan puheet ja suunnitelmat, mutta missä olivat teot?!

Mies on nyt vikon verran lähetellyt hyvittelyviestejä. Kirjoittanut pitkiä kirjeitä joissa kertoo syvistä tunteitsaan minua kohtaan, viittaa jopa lapsuuteensa, josta kuulema juontavat juurensa kiltteys ja se, että pitää toimia niin kuin vanhemmat ja sukulaiset ja omat lapset odottavat. Siksi eroaminen on niin vaikeaa. Kun muut syyllistäisivät ja tuomitsisivat. Tuo kaikki sopii kuvaan ja voisi olla tottakin, mutta kaiken soutamisen ja huopaamisen jälkeen minulle ne ovat enää sanoja, tekosyitä, yritystä saada pitää kaikki. Mutta minun kanssani hän ei enää tätä peliä pelaa!