Kiittämätön nainen

Tapasin reilut kaksi vuotta sitten mukavan miehen. Muutimme yhteen, koimme vapauden ja tilan puutteen vuoksi parisuhdekriisin, erosimme ja palasimme takaisin toistemme luo. Meitä pitää yhdessä keskinäinen huumori ja hauskat jutut. Välillämme on rakkautta ja intohimoa sekä tulemme toistemme ystävien ja perheiden kanssa toimeen. Asumme nykyään erillämme, joka on parantanut tilannetta paljon. Yhdessä asuessa parisuhde tuntuu vankilalta

En ole tyytyväinen. Minulla on ollut koko suhteen ajan sellainen olo, että en voi tuoda kaikkia puoliani esille. Mies ei voi ymmärtää niitä. Hän ei perusta politiikasta tai kirjallisuudesta, joten en voi keskustella näistä aiheista hänen kanssaan. Olen ajatellut, että se ei ole ongelma, sillä jaan ne puolet ystävieni kanssa. Ymmärrän myös, että en voi tarjota hänellekään kaikkea. Olemme ihmisiä emmekä mitään täydellisiä, kaikkivoipia olentoja.

Mietin, että haluanko olla tämän miehen kanssa viiden tai kymmenen vuoden päästä. Minusta tuntuu, että en. Samalla ajattelen, että olen jotenkin kiittämätön kun mikään ei ole pahemmin vialla. Mieshän välittää minusta todella paljon, ei ole väkivaltainen, ei ole riippuvainen päihteistä eikä kohtele minua muutenkaan kaltoin.

Silti tuntuu siltä, että jos jatkamme tätä niin kumpikin näivettyvät. Inhoan sitä miten mieheltä puuttuu kaikki kunnianhimo tehdä elämästään elämisen tuntuista. Pelkään sitä, että se tarttuu minuunkin. On mukavaa istua sohvalla ja katsoa teeveetä yhdessä, mutta kaipaan elämää! Tunnen itseni joskus niin kuolleeksi tässä suhteessa.

Halusin vain kertoa syvimpiä tuntojani. Jos joku kaipaa likasankoa, johon sylkeä ilkeimmät kiro- ja haukkumasanat niin antaa mennä, täällä minä olen. Jos jollain on tähdellisempää sanottavaa niin aina parempi - kaipaan neuvoja kun ajatukset ovat aivan sekaisin.