Oon ihan hirveässä tilanteessa ja en tiedä miten toimia. Ollaan seurusteltu vuoden verran poikakaverini kanssa. Ollaan kolmekymppisiä. Kertaakaan ei ole tuntunut että suhde olisi lähtenyt kunnolla käyntiin. Nähdään lähes päivittäin ja hän muutti vuokseni Helsingistä tänne 120 km päähän ja käy edelleen töissä pääkaupunkiseudulla.
Mulla on lapsi ja hänellä ei. Meillä on hirveesti ongelmia keskinäisessä kommunikoinnissa. Ollaan kuin eri planeetoilta. Silti rakastetaan molemmat toisiamme hirveesti eikä vaan osata luovuttaa vaikka nappaamisia tulee lähes joka viikko.
Oon tosi uupunut ja kummatkin vaan pelkäävät seuraavaa riitaa. Epävarmuus ja turvattomuus vaikuttavat koko ajan taka-alalla koko suhteeseen. Hänen on lisäksi vaikuksia suhtautua mun lapseen, joka on todella mustasukkainen musta. lapsi on mulla joka toinen viikko, että kyllä meille jää ihan kahdenkeskistäkin aikaa miehen kanssa vaikka ollaankin molemmat vuorotyössä.
Me ei oikeestaan ikinä puhuta yhteisestä tulevaisuudesta esim. yhteenmuuttamisesta tai muusta sellaisesta. Se tuo ainakin mulle epävarmuuden tunteen tästä koko hommasta. Tuntuu naurettavalta edes ottaa sellaista puheeksi kun koko ajan tuntuu joku olevan vialla.
välillä ollaan tosi onnellisia toistemme seurassa, varsinkin kännissä kun kummallakaan ei ole mitään estoja päällä. Tuntuu oudolta, mutta ihan kuin kumpikaan ei uskaltais olla ihan täysin oma itsensä toisen seurassa. Lähekkäin on kuitenkin ihan äärimmäisen hyvä olla ja haluttais vaan viimeiseen asti pitää toisistamme kiinni. Mitä ihmettä tehdä pelastaakseen tää suhde?
Mulla on lapsi ja hänellä ei. Meillä on hirveesti ongelmia keskinäisessä kommunikoinnissa. Ollaan kuin eri planeetoilta. Silti rakastetaan molemmat toisiamme hirveesti eikä vaan osata luovuttaa vaikka nappaamisia tulee lähes joka viikko.
Oon tosi uupunut ja kummatkin vaan pelkäävät seuraavaa riitaa. Epävarmuus ja turvattomuus vaikuttavat koko ajan taka-alalla koko suhteeseen. Hänen on lisäksi vaikuksia suhtautua mun lapseen, joka on todella mustasukkainen musta. lapsi on mulla joka toinen viikko, että kyllä meille jää ihan kahdenkeskistäkin aikaa miehen kanssa vaikka ollaankin molemmat vuorotyössä.
Me ei oikeestaan ikinä puhuta yhteisestä tulevaisuudesta esim. yhteenmuuttamisesta tai muusta sellaisesta. Se tuo ainakin mulle epävarmuuden tunteen tästä koko hommasta. Tuntuu naurettavalta edes ottaa sellaista puheeksi kun koko ajan tuntuu joku olevan vialla.
välillä ollaan tosi onnellisia toistemme seurassa, varsinkin kännissä kun kummallakaan ei ole mitään estoja päällä. Tuntuu oudolta, mutta ihan kuin kumpikaan ei uskaltais olla ihan täysin oma itsensä toisen seurassa. Lähekkäin on kuitenkin ihan äärimmäisen hyvä olla ja haluttais vaan viimeiseen asti pitää toisistamme kiinni. Mitä ihmettä tehdä pelastaakseen tää suhde?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Niinkuin itse sanoit suojelette itseänne luottamuspulassa. Eli ette osaa paljastaa itseänne kokonaan toisillenne tai tunne selvästi itseänne ihmisenä vielä.
Vuosi on hyvin lyhyt aika eikä siinä ole oppinut kuin raapaista toista vaan pinnasta. Anna ajan kulua pari neljävuotta ja katso sitten onko vielä sama tunne.
Mutta puhumalla omista tunteista, ajatuksista, toiveista ja peloista opitte tuntemaan toista ja itseänne.