Varatut on ehdottomasti nounou. Toisen suhteita ja avioliittoja ei rikota! Se on itsekästä ja julmaa.
Noin olen aina ajatellut. Ja nyt olen rakastunut naimisissa olevaan mieheen :( . Taustalla on meidän ystävyys, joka tavallaan tekee koko jutusta vielä hankalamman: ystävä-minä haluais, että hän etsis avioliitossaan sen uuden kipinän, puhuis vaimonsa kanssa, ajattelis lasta jne. Rakastunut-minä haluaa vain olla rakastamansa ihmisen kanssa. Mies itse haluaa jättää avioliittonsa. Tuntuu kamalalta olla "perheen rikkoja", mutta yhtä kauhealta tuntuu päätös lähteä ja jättää koko juttu (ja rakkain ihminen).
Mietin jopa minkä valinnan se vaimo tekis, jos ois mun asemassa... Olen varmaan sekoamassa...
Tuli nyt tänne avauduttua, kun ei oikein ole ketään kelle salarakkaudesta puhuis.
Noin olen aina ajatellut. Ja nyt olen rakastunut naimisissa olevaan mieheen :( . Taustalla on meidän ystävyys, joka tavallaan tekee koko jutusta vielä hankalamman: ystävä-minä haluais, että hän etsis avioliitossaan sen uuden kipinän, puhuis vaimonsa kanssa, ajattelis lasta jne. Rakastunut-minä haluaa vain olla rakastamansa ihmisen kanssa. Mies itse haluaa jättää avioliittonsa. Tuntuu kamalalta olla "perheen rikkoja", mutta yhtä kauhealta tuntuu päätös lähteä ja jättää koko juttu (ja rakkain ihminen).
Mietin jopa minkä valinnan se vaimo tekis, jos ois mun asemassa... Olen varmaan sekoamassa...
Tuli nyt tänne avauduttua, kun ei oikein ole ketään kelle salarakkaudesta puhuis.
Vastaukset 4
Vanhimmat
ottais niin säälittävää miestä, joka jättäisi vaimonsa vain jos uusi oottaa suoraan vastaan, eli siis mies ei osaa elää yksin vaan tarvitsee jonkun äitihahmon elämäänsä. Oikeasti sellainen mies ei rakasta ketään, muuta kuin korkeintaan sitä aitoa äitiä.
Jos avioliitto on menossa mönkään, erotkoon ja elelkoon vähän aikaa yksinään. Sitten voi yrittää jotain uutta.
Toi on yks vaihtoehto mitä olen ajatellut, että irtaantuisin tästä avioeron ajaksi...
Kyseinen mies ei todellakaan ole mikään äitihahmon perässä juokseva tai mies, joka ei osaa elää yksin. Tämän sanon ystävän ominaisuudessa, en rakastumisen sokaisemana.
Pidän meitä molempia hyvin itsenäisinä, vastuuntuntoisina aikuisina, jotka yleensä tekee kaikki valinnat muita ajatellen. Pitääkö aina ottaa muiden tarpeet ensisijaisesti huomioon? Meneekö oma onni ikinä etusijalle?
Ehkä niin sitten...
Varmaan sitten vanhainkodissa vielä muistellaan, että "tapasinpa kerran elämässäni todellisen sielunkumppanin, mutta en katsonut itseäni ja omaa onneani sen arvoiseksi, että olisin loukannut muita."
"Pitääkö aina ottaa muiden tarpeet ensisijaisesti huomioon? Meneekö oma onni ikinä etusijalle?"
Jos miehellä on kotona alaikäisiä lapsia, heidän onnensa on etusijalla. Muuten tehköön mitä lystää.
Eli avioliitolla ei ole väliä mutta perheellä on.
Mikä sitten onkaan lasten onni? Ei välttämättä eläminen vanhempien kanssa, joiden avioliitto on riitainen tai täysin tunnekylmä. Ero voi joskus olla se lapsillekin paras.