Miksi silloin, kun on toisen lähellä ei voi käyttäytyä normaalisti.
Jotenkin....mä en tiedä, mutta mulle tulee jotain ihme puolia aina, kun mä oon sellasen ihmisen lähellä josta oon kiinnostunu. Tai sitten teen jotain tyhmiä asioita ja sanokin joskus ihan tyhmiä.
Ja sitten, kun oon erossa siitä ihmisestä, niin aina ajattelen, että mitä kaikkea sanon ja teen ja kuinka näytän sen, että välitän. Kuitenkin sitten, kun taas kohtaan tämän ihmisen, niin mä käyttäydyn taas ihan typerästi. Sitten oon huomannu sellasen, että aina kun tämä ihminen ei ole mun luona niin kaipaan sitä ihan hirveästi ja ajattelen, että halaan ja rutistan ja oon siinä ihmisessä kiinni kun näen sen, mutta sitten en kuitenkaan ole.
Tiedän, että tietenkin tulee ikävä, kun on erossa, mutta tää on jotenkin erilaista....mä välitän tästä ihmisestä paljon ja haluaisin kaikin mahdollisin tavoin näyttää sen, mutta jotenkin aina kun olen kirjaimellisesti lähellä tätä ihmistä, niin mä jotenkin ”jäädyn” ja en kykene vaan näyttämään kiintymystäni.
Varmaankin johtuu jostakin lapsuuden jutuista ja pelko siitä, että tulee hylätyksi/torjutuksi.
Hassua vaan miten mieli tekee toisin mitä on ajatellut.....
Jotenkin....mä en tiedä, mutta mulle tulee jotain ihme puolia aina, kun mä oon sellasen ihmisen lähellä josta oon kiinnostunu. Tai sitten teen jotain tyhmiä asioita ja sanokin joskus ihan tyhmiä.
Ja sitten, kun oon erossa siitä ihmisestä, niin aina ajattelen, että mitä kaikkea sanon ja teen ja kuinka näytän sen, että välitän. Kuitenkin sitten, kun taas kohtaan tämän ihmisen, niin mä käyttäydyn taas ihan typerästi. Sitten oon huomannu sellasen, että aina kun tämä ihminen ei ole mun luona niin kaipaan sitä ihan hirveästi ja ajattelen, että halaan ja rutistan ja oon siinä ihmisessä kiinni kun näen sen, mutta sitten en kuitenkaan ole.
Tiedän, että tietenkin tulee ikävä, kun on erossa, mutta tää on jotenkin erilaista....mä välitän tästä ihmisestä paljon ja haluaisin kaikin mahdollisin tavoin näyttää sen, mutta jotenkin aina kun olen kirjaimellisesti lähellä tätä ihmistä, niin mä jotenkin ”jäädyn” ja en kykene vaan näyttämään kiintymystäni.
Varmaankin johtuu jostakin lapsuuden jutuista ja pelko siitä, että tulee hylätyksi/torjutuksi.
Hassua vaan miten mieli tekee toisin mitä on ajatellut.....
Vastaukset 3
Vanhimmat
En usko että sun tapaus olis harvinainen.
Oon jopa alkanu uskomaan että suurin osa ihmisistä pakenee sitä tosirakkautta kun sellaisen jossain vaiheessa elämäänsä kohtaavat ja pariutuvat lopulta jonkun toisen kanssa joka ei aiheuta sitä suurta tunnemyrskyä ja pelkoa koska siitä ei niin paljon tykätä kuin siitä tosirakkaudesta?
Onko helpompaa ja turvallisempaa ottaa asuntolaina ja perustaa perhe ihmisen kanssa johon on sopivasti ihastunut ja jolla on samat tulevaisuuden suunnitelmat kuin tehdä sama ihmisen kanssa johon on palavasti rakastunut ja jonka menettäminen oikeasti repisi ihmisen riekaleiksi?
Totta tuokin ja niin se varmasti monesti menee.
Henkilökohtaisesti itse valitsisin ennemmin ihmisen jonka menettäminen repisi riekaleiksi kuin mukavan suhteen. Koska eihän se silloin tuntuisi miltään?
Mutta tuo tunteiden ja välittämisen näyttäminen tekee tavallaan minut "alastomaksi" henkisesti ja niin minusta tulee haavoittuvaisempi tai niin ainakin luulisin.
kysymyksessä suorituspaineet? Ajatellaan liikaa mitä toinen itsestä ajattelee ja kontrollointi pilaa koko jutun.
Koko ajan miettiminen mitä pitäis sanoa, tehdä, huomata tai älytä.
Heittäkää selitykset lapsuustraumoista ja käytösoppaista pois ja ottakaa toinen ihminen huomioon sellaisena kuin hän edessänne on.
Vastapuolta saattaa tilanne jännittää aivan yhtä paljon ja kait haluatte että toinen on oma itsensä eikä teeskentelevä.
Toinen ihminen on hyväksyttävä sellaisena kuin on ja siitä on ihanaa lähteä käsikädessä eteen päin. Kavereina, ystävinä, rakastavaisina kukin tyylillään.