Itse en ole koskaan synnyttänyt tai ollut äitinä kenellekään. Olen kiinnostunut yleensä ihmisyydestä ja kaikesta elämään liittyvästä ja ei tämä omakaan vaellus ole aina niin helppoa ollut. Ajattelen vain äidin elämää? Eräänä kauniina päivänä hän kantaa pienen käärön kotiin ensimmäistä kertaa ja alkaa hoivailemaan ja rakastamaan tuota avutonta ihmistainta. Sitten vuodet vierivät ja tämä nuoreksi aikuiseksi varttunut kerää ja pakkaa tavaroidaan miettien - tämän otan mutta tuon taidan jättää. Sitten hän muuttaa omaan pesäänsä ja tekee muutoilmoituksen. Tietenkin hän pitää paljon yhteyttä, voi vielä viettää päiviä ja öitä vanhempien kodissa, mutta kuitenkin hän ei ole enää kuin käymässä. Miltähän tuntuu äidistä ja isästä tuo lähtöpäivä. Siinä varmasti kertaa asioita näiden kahden päivän välillä.
Minulla ei ole äidin iloja, mutta paljosta surutyöstä säästyn kun en koe tuota päivää kun oma lapsi lentää pois pesästä.
Ja kuitenkin tämä on luonnollista ja terveeseen elämään kuuluvaa.
Minulla ei ole äidin iloja, mutta paljosta surutyöstä säästyn kun en koe tuota päivää kun oma lapsi lentää pois pesästä.
Ja kuitenkin tämä on luonnollista ja terveeseen elämään kuuluvaa.
Vastaukset 4
Vanhimmat
mä oon yhen pikku rakkaan tyttösen äiti.. ja olen miettinyt ihan samaa että mitäs sitte ku tuo pikku tyty lähtee omaan pesään ja "jättää" meidät ukon kans kahestaa.. huoh.. itku tulee ku ajatteleeki asiaa.. :( tuntuu että eihän sitä raski päästää kotua pois..
Kyllä ne täytyy kotoaan päästää pois ne lapset. Sitä voi ja on harjoiteltu tässä vuosien varrella erilaislla leireillä ja muissa menoissa, hyvin ne siellä pärjää. Aina lähtösanoissa on mukana fraasi: mitä ikinä tapahtuukin, mitä ikinä tuleekin, jos tarvit apua, niin kerro, kerro, kerro....
Ja eihän ne kerro....... huoh.......
Mutta kun ajattelee itseään ja sitä, miten on elämässä selvinnyt ihan pitkälle, vaikka lähtökohdat eivät hyvät olleetkaan, niin sitä toivoo vaan, että omilla lapsilla ne olisivat paremmat......
Sitä yrittää kasvuvuosien aikana antaa lapselleen niin hyvät eväät elämään kuin mahdollista, ohjeita, neuvoja ja taitoja.
Kyynelet tulee väkisinkin kun rakas pieni kantaa viimeistä nyyttiään ovesta ulos. Ja sitten alkaa huoli siitä miten se siellä omassa kodissaan pärjää. Riittääkö rahat, osaako laittaa kunnon ruokaa, muistaako maksaa laskut ajallaan, herääkö aamulla ajoissa töihin... Pakko pitää itsensä kurissa ja pysyä poissa tieltä. Ei saa tuputtaa tai tuppautua, pitää antaa lapselle tilaa sopeutua uuteen elämään. Mutta sitten ajan kuluessa kun huomaa, että kyllä se siellä pärjää niin tulee itselle niin hyvä olo. Voi ihan onnitella itseään hyvin suoritetusta työstä, olen onnistunut kasvattamaan lapsestani vastuuntuntoisen ja itsenäinen ihmisen.
Pyydän soittamaan ja kysymään apua ja neuvoja heti kun siltä tuntuu. Tarve tulee aika harvoin mutta silloin kun puhelin soi ja kysytään kastikkeen teko ohjetta tai neuvoa veroilmoituksen kiemuroihin niin saan taas tuntea itseni tarpeelliseksi lapseni elämässä ja olen onnellinen.
Hoivavietistä eroon pyristely on äidille raastavaa ja raskasta mutta sen tilalle pitää osata löytää uusi paikka lapsen elämässä.
kuvaat hyvin sitä miten lasten elämän karen pitäisikin edestä. Eräs sukulaiseni sanoi esikoiseni synnyttyä, ovat nuo vauvat ihania, mutta aikanaan niistä pitää osata luopuakin.
Tuo aika on ajankohtaista juuri viime vuosina. Esikoinen lähti lapsuuden kodista muutama vuosi. Järki sanoi, että näinhän se pitääkin mennä, mutta tunne puoli vuodatti monet itkut omissa oloissani. Samanlainen itku kuin silloin kun hänet piti eka kerran jättää päiävhoitoon. Kuopus tekee lähtöä ensi kesän jälkeen. Jo hänen mennessä armeijaan, äidiltä pääsi iso itku. saas nähdä mitä ensi syksy tuo tullessaan.
Toisaalta on todella ihanaa seurata nuorten aikuisten elämää sivusta: niin omien kuin heidän kavereittensa. Kuka kulkee minkäkinlaista polkua. Onneksi välit nuoriin aikuisiin ovat säilyneet hyvinä. yritän olla sekaantumatta heidän elämäänsä.