Harmittaako ketään muuta, että syystä tai toisesta ei ole koskaan panostanut johonkin asiaan, jossa on ollut luonnostaan lahjakas ja nyt kelkka on jo mennyt?
Itseäni harmittaa yhä useammin, että lopetin teini-iässä kilpaurheilun, vaikka olin muutamassa lajissa lahjakas. Olin toki kiinnostunut yhä pelistä, mutta pitenevät pelimatkat ja tihentyvä treenitahti eivät enää kiinnostaneet samalla tavoin, koska alkoi olemaan muitakin kiinnostuksen kohteita niinkuin tuon ikäisillä pojilla yleensä on.
Nyt on turhauttavaa seurata muutaman entisen pelikaverini pelaavan sm-tasolla näissä kahdessa lajissa, vaikka olin tuolloin heitä parempi pelaaja ja olisin mitä todennäköisemmin nytkin heitä parempi jos olisin vain pysynyt lajin parissa. Olen ajautunut ammattiin, jossa en koe olevani mitenkään erityisen hyvä, eikä kiinnostus ammattia kohtaan ole läheskään sama kuin kiinnostus urheilua kohtaan. Ei elämässäni suoranaisesti mitään vikaa ole, mutta usein tulee mietittyä, että olisiko se mielekkäämpää jos olisi valinnut toisin.
Itseäni harmittaa yhä useammin, että lopetin teini-iässä kilpaurheilun, vaikka olin muutamassa lajissa lahjakas. Olin toki kiinnostunut yhä pelistä, mutta pitenevät pelimatkat ja tihentyvä treenitahti eivät enää kiinnostaneet samalla tavoin, koska alkoi olemaan muitakin kiinnostuksen kohteita niinkuin tuon ikäisillä pojilla yleensä on.
Nyt on turhauttavaa seurata muutaman entisen pelikaverini pelaavan sm-tasolla näissä kahdessa lajissa, vaikka olin tuolloin heitä parempi pelaaja ja olisin mitä todennäköisemmin nytkin heitä parempi jos olisin vain pysynyt lajin parissa. Olen ajautunut ammattiin, jossa en koe olevani mitenkään erityisen hyvä, eikä kiinnostus ammattia kohtaan ole läheskään sama kuin kiinnostus urheilua kohtaan. Ei elämässäni suoranaisesti mitään vikaa ole, mutta usein tulee mietittyä, että olisiko se mielekkäämpää jos olisi valinnut toisin.
Vastaukset 18
Vanhimmat
Ootko, minkä ikäinen, jos kaverisi pelaavat tällä hetkellä sm-tasolla riippuu tietysti lajista, mutta aika monessa pystyy vanhempana nousemaan vielä huipputasolle. Ainakin futismaalivahteja on löydetty, jostain aladivareista aina maajoukkueisiin asti. Menee ekana pelaamaan try outin kautta, johonkin joukkueseen treenaa, vaikka työn ohessa. Lätkässä taitaa aika moni Mestis pelaaja olla päivätöissä lätkän lisäksi. Mikäli alkaa kehittyä riittävästi voi olla vielä hyviä mahdollisuuksia nousta ainakin sm-tasolle.
Muistaakseni Damon Hill aloitti uransa päälle kakskymppisenä ja pääsi F1 maailmanmestariksi...
olen jo Suomenmestari yhdessä lajissa ja historiankirjoihin kirjoitettu. Ymmärtääkseni naamani on myös esitetty pääiltauutisissa ja YLE:n arkistoihin taltioitu. Lajina juniorijousiorkesteri.
Opiskelu päättyi siihen kun siirryin soittamaan rumpuja kaverin kanssa ja jonka kanssa esiinnyttiin ja voitettiinkin joku kykykilpailu.
Harmitus liittyykin siihen ettei jatkanut tuota vakavan muusikon uraa.
Urheilusta en ole ole koskaan oikein välittänyt, muuta kuin Björn Borg ja Patrick Sjöberg ovat idoleitani.
Eikös tuota muusikon uraa ole vielä helpompi jatkaa hommaa soittimet ja alkaa soittaa varmaan aika helpolla löytyy orkesteri/bändi, mihin pääsee soittamaan. Ainakin yks kaveri ihan omaksi ilokseen soittaa kitaraa ja kirjoittelee lauluja. Se on aina välillä miettinyt, että lopettais normi työt ja eläis pari vuotta säästöillä/keikkamuusikkona.
Sala opettelen ja soittelen itsekin omaksi iloksi. Ja kitarakin löytyy kuinka ollakaan. Haluatko kuulla Cavatinani?
Täällä kotikulmillakin yhä muistetaan, tunnistetaan ja kysellään missä soittokaveri on? Nykyään esiintyvien kollegoiden puolelta kun heitä harvoin näkee.
Tosiasiassa olin jo raa'assa työssä kun siirryin rumpuja soittamaan (vapaa-ajalla huom.) ja nytkin aivan muissa hommissa kuin ääniammattilaisena.
Harmitus liittyykin siihen ettei aikoinaan osannut valita oikein. Joko rock ja tuttu kaveri tai musiikki tuntemattomana ja vakavana ammattina. Joten lopetin koko musiikin sitten siihen. Kylmää kyytiä mutta niinhän se elämäkin on.
Klassisella puolella ei onnistu; työmäärä ammattilaistasolle on niin valtava, että pitkän keskeytyksen jälkeen ei pysty ottamaan kiinni (hermoston kehitys liittyy asiaan). Muut musiikin lajit o.k.
Hehe, tää on epälooginen ketju: ATM:llä ei ole lahjakkuuksia. Tai no itsesäälin MM-kisat ne vois voittaa mennen tullen:)
Mistäs päättelit, että aloittaja on ATM taidat olla oikea Sherlock.
Hukkaan menneet tuonkin kommentoijat kyvyt, kun ei ole etsivätoimistoa perustanut.
KTM/YTM:t eivät hengaile suoli24:n sinkut palstalla. Ainoastaan jämät trollaamassa ja huo-rittelemassa.
Joo, kaikki hienot miehen pyörii Räpellys&testaus palstalla.
Pata kattilaa soimaa, senkin tuhmis.
tämäkin ketju tota sontaa
Ei, mua harmittaa se, että olen panostanut ja ollut lahjakas ja ulkoiset olosuhteet ovat tuhonneet sen...
Joten, asioissa on monta puolta. Voit harmitella, ettei sitten mielenkiinto riittänyt, mutta toisaalta, olisi voinut olla, että lahjakkuudestasi huolimatta olisit joutunut lopettamaan loukkaantumisen, onnettomuuden tai muun vakavan asian takia: ei mikään olisi taannut sinulle mitään sm-tasoa edes. Lisäksi, sm-taso on edelleen harrastus suurimmassa osassa lajeja ja/tai palkka melko vaatimaton. Suomessa on jopa olympiaedustajia, jotka ovat silti harrastajia. Ei se täällä niin elätä.
Kukaan ei tiedä, olisitko kavereitasi parempi. On aina helpompaa kuvitella ja haaveilla, kun tehdä... Kuten oletkin jo huomannut. Kyllä näitä riittää, jotka hokee "kyllä minäkin olisin jos..." mutta jos urheilu olisi kaikkien tehtävissä ja huipulle pääsy helppoa, niin kaikkihan siellä olisi. Siihen vaikuttaa monikin asia, ja junioriaikainen lahjakkuus ei kerro vielä lopultakaan mitään. Kehityksesi olisi voinut pysähtyä ja olisit tippunut kelkasta jokatapauksessa. Sitä ei voi tietää, voisit yhtä hyvin jossitella sillä.
Näin se vaan on. Lahjakkuuden lisäksi tarvitaan oikeat olosuhteet, valmentajat ja kannustusta juuri niissä vaikeissa kohdissa. Joillekin riittää yksikin oikea ihminen vaikka loppuasiat olisivat miten vääriä, ja joillain ei löydy vaan sitä yhtäkään: ja se loppuu. Ihmisen saa kyllä lannistettua. Joku ei saa mahdollisuuksia, vaikka olisi miten lahjakas: ei se aina mene niin että (missään) aina ne lahjakkaimmat menestyy. Kyllä se on olosuhteiden ja säkän summa. Lisäksi tietty, perheolosuhteet saattaa vaikuttaa, joittenkin luonteella ja temperamentilla huonot olosuhteet on motivaattori ja jollain ne lannistaa, ja siihenkin liittyy se kaikki muu, mitä kokee. Mutta molemmat, sekä se joka jatkaa, että se joka lopettaa, voivat olla superlahjakkuuksia fyysisesti. Toinen vaan saa ne olosuhteet, mitkä hänelle sopii, ja toinen ei. Suurin osa on kuitenkin kohtuu hyvistä, kannutavista ja varakkaista oloista: urheiluharrastus nimittäin myös maksaa.
Lisäksi, sitä se lahjakkuus on myös: mielenkiintoa. Sinua ei kiinnostanut panostaa, sinä et halunnut jatkuvasti treeneja, pelejä, omistautua. Sinä omistauduit muulle. Ei edes käynyt mitään tragediaa, vaan sinä valitsit. Se ei ollut siis sinulle niin suuri palo, että olisit luopunut sen eteen. Pelata voi puulaakissakin. Ilman suuria uhrauksia. Huipulle taas ei mennä muuten.
Et ole ajautunut kuitenkaan elämääsi vaan aika pitkälle valinnut sen. Myös jättämällä valitsematta: valitset silloinkin. Voit jossitella aina moneen suuntaan. Mutta ehkä tärkeintä olisi miettiä, mitä tuo jossittelu NYT kertoo. Eli, et tee asioita ainakaan riittävästi, missä koet iloa, kehittymistä ja mitkä/mikä tarjoaa tavoitteita, haaveita ja sinulle sopivaa motivaatiota. Olet ehkä jopa väärällä alalla? Tai ainakaan harrastuksista et saa irti sitä, mitä pitäisi.
Kateus kertoo sinulle että sinun pitäisi nousta ja ruveta potkimaan itseäsi persauksille NYT ja sen sijaan että jossittelisit jotain ehkä-juniorina-olin-sitä-ja-tätä, rupeatkin toimimaan niillä resursseilla mitkä sinulla on nyt, että elämäsi vastaisi enemmän sitä mitä haluat.
Ehkäpä siis jos lakkaisit jossittelemasta ja vihdoin nyt osoittaisit sitä urheilijan sitkeyttä ja intohimoa, löytäisit ne oikeatkin asiat elämääsi. Nimittäin jos kuitenkin huomaat, että vaan jossittelet, etkä ota riskejä, etkä oikeastaan panosta, etkä oikeastaan sitä ja tätä, ja mukavuuden halu voittaa... Ei sinusta koskaan olisi tullut urheilijaa missään tapauksessa muutenkaan. Jos siis hankit ne asiat elämääsi, tulet tyytyväisemmäksi tekemisen kautta. Jos taas et, voit olla tyytyväinen, koska jossittelusi on mielikuvituksen tuotetta. Jokatapauksessa, saat tietää ja voit saada asialta rauhan. Olet siis aika onnekkaasti win-win-tilanteessa :)
Hienosti kirjoitettu!!! Olen täsmälleen samaa mieltä.
Itse harrastin nuorena kilpaurheilua ja lopetin lähinnä jatkuvien loukkaantumisten takia. Silti myöhemmin elämä oli pitkälti jossittelua, että mitä olisin voinut saavuttaa. Jossain vaiheessa tajusin, että loppujen lopuksi haaveilin kilpaurheilusta ihan vääristä syistä. Halusin huipulle, jotta pääsisin olympialaisiin, saisin menestystä ja mainetta siksi, että pönkittäisin sillä itsetuntoani. Kun tajusin sen, lopetin menneiden asioiden vatvomisen.
Itse asiassa harva edes tiedostaa sitä, miten ankeaa elämä loppupeleissä on, jos on huippu-urheilija tai vaikka rockstara. Odottelet, olet joka viikonloppu kiinni ottelussa, leirillä tai treeneissä tai muusikkona keikoilla, treeneissä, keikkabussissa jne. Olet kuin opetettu marakatti, joka tekee näitä juttuja muiden ehdoilla.
Rokkarin urasta tai urheilutähteydestä haaveilu on pitkälti pakoa todellisuudesta. Sellaisen saavuttaminen vaatii lahjakkuuden lisäksi kovaa työtä ja luopumista jostakin muusta asiasta. Ympäri maailmaa kiertävä muusikko ei voi saada seesteistä perhe-elämää eikä urheilija voi istua viikonloppuisin rauhassa kavereittensa kanssa lipittämässä kaljaa.
Jos et halua lähteä yrittämään sitä, että pelaisit nuorena harrastamaasi lajia nyt aikuisena niin korkealla tasolla, johon rahkeesi nyt riittäisivät, niin etsi itsellesi uusi tavoite. Opiskele työn ohessa, mieti oman yrityksen perustamista ihan toiselta alalta tai hanki harrastus, josta saat tyydytystä.
Niin, mä oikeastaan sen verran kiistäisin tätä, että se on ankeaa niille, kenelle se on ankeaa. Sille joka on oikeasti sydämeltään urheilija, se ei ole ankeaa, vaan parasta mahdollista elämää, ja saa olla ottelussa, leireillä ja treeneissä. Kaikki tietty liiallisena väsyttää ja kai se viihdestarboillakin on enemmän se pako-osuus, eli dokaaminen ja muu sonta: mikä ei todelliselle esiintyjälle ole pakollista. Se joka haluaa sitä oikeasti, uskaltaisi kyllä olla lavalla selvinpäinkin. Tai sitten se on asiaan sinänsä liittymätön ongelma, mikä olisi joka tapauksessa.
Haaveilu on tietty pakoa aina hieman ainakin todellisuudesta, ja se haaveen toteuttaminen (myös yritys, pettymys tai onnistuminen) sitä todellisuutta, elämää.
Moni vaan tuntuu unohtavan, että me näämme aina vaan sen pienen marginaalin, pikku prosentin, joka on onnekasta ja menestyy. Me emme nää sitä 99% prosenttia, mikä on verta, hikeä, kyyneliä, pettymyksiä, pääsyä ei-mihinkään, huonoa säkää tai epäonnistumisia, isoja luopumisia turhaankin... Sillä niitä uhrauksia voi joutua tekemään koko ajan saavuttamatta silti yhtään mitään: suuret riskit ovat suuria riskejä! Niissä on myös mahdollisuus hävitä, eikä meillä juhlita häviäjän sitkeyttä, kovaa yritystä, arvosteta oppimista, tietä, uskallusta... Ikävä kyllä.
Se on sillä tavalla harmi, ettei kukaan sitten uskalla puhua oppimastaan, kokemastaan ja siitä, että tuhat epäonnistumistaan voi kääntää lopulta voitoksi, kun oppii ja tajuaa ja löytää itsensä. Minulla se vaati sen, tuhat kertaa turpaan, nöyryytystä ja rämpimistä, totaalisen vääriä valintoja. Kunnes näin sen, mitä minun piti nähdä.
Joku tuolla harmittelee että uhrasi aikaa väärään kouluun hakuun, mutta se tuntui oikealta silloin. Oli oikein yrittää! Ehkei siitä tullut mitään, ehkä se meni sitten persiilleen, mutta jos ei olisi uskaltanut edes yrittää, olisi katunut vielä enemmän! Ei ole häpeä tunnustaa että yritti ja epäonnistui, mutta se että ei edes koskaan yrittänyt... Siinä ehkä itselleen jää velkaa. Onneksi vahvuuksiaan voi hyödyntää monellakin tapaa. Hänelle elämä näytti että pitää olla paloa, ja että pitää hyödyntää vahvuuksiaan sekä kuunnella sydäntään. Niin, toinen juttu on, katkeroituuko vai alkaako käyttämään niitä siinä vaiheessa kun mahdollisuuden saa...
Tietty jonkun aikaa aina sattuu, muttei toivottavasti niin kauan että ne nykyisetkin mahdollisuudet menisi ohi. Aina on jotain. Jollekin voitto on elää huomiseen ja jollekin saavuttaa 20 vuoden tavoite. Pitää muistaa arvostaa myös yritystä, ja itseään. Sitäpaitsi... Joskus se lahjakkuus on pelkkä taakka, kun kaikki vaan odottaa jotain ja paineita kasaantuu niin paljon ettei enää voi kuin epäonnistua ja olla tyytymätön. DorkaM-nimimerkillä kirjoittava saattaa siis oikeasti olla onnekkaampi, kuin moni, moni muu, lahjakkuus tai lupaus.
Jokaisen voittokin perustuu kuitenkin jonkun toisen tappiolle, joten jos joku ei häviä, joku toinen ei voi voittaa: se pitäisi sen voittajankin aina muistaa. Ja siihen olisi syytä sen häviäjänkin sen verran tarrautua, ettei kaikki aina vaan ole yksin "omaa syytä" ja "epäonnistuminen"... Asiat ovat moninaisempia.
"etsi itsellesi uusi tavoite"
Nimenomaan. Sillä tätähän se on. Elämä ja asiat muuttuu koko ajan ja koko elämän joka tapauksessa. Jos vanha ei toimi, etsi jotain uutta.
Ei ole onneksi ollut lahjoja mihinkään suuntaan että jäisi harmittamaan. Musiikkia olen aina harrastellut omaksi ilokseni, kehitys on hidasta ja vaivalloista joten hyvä etten siitä ikinä mitään suurempaa alkanut haaveilemaan.
Urheilun ilonkin olen löytänyt vasta lähempänä kolmeakymmentä ikävuotta, mutta ei siihen ikinä erityisiä lahjoja ole ollut. Mulla on aina ollut jalat eriparia ja peukalo keskellä kämmentä.
hakkasin päätä seinään hakiessa väkisin arvostettuun kouluun. en edes miettinyt vahvuuksia tai että niiden kautta pitäis yrittää löytää paikka maailmassa. monta vuotta meni siihen.
lukuisten epäonnistuneiden pääsykokeiden uuvuttamana hain "kunhan johonkin pääsen". kehäraakkina päädyin pikkukaupungin yliopistoon paskalaitokselle. keskinkertaisuudetkin ajelivat ohi vasemmalta ja oikealta ja pääsivät pitkälle, heillä kun oli tekemisissään sydän mukana.
jurppii kun nyt pikkasen vanhempana ymmärtää että vahvuuksiaan täysillä hyödyntävät pärjäävät parhaiten. eivätkä suinkaan he jotka menevät "huippukouluihin" vailla mitään todellista mielenkiintoa (ja siten ymmärrystä) alaansa kohtaan.
Olisin voinut aloittaa joukkuepelien harrastamisen ala-asteella ja kehittyä samanlaiseksi kuin kaikki muutkin ikätoverini.