...

Olen tosi surullinen tänään, taas kerran. Jotenkin niin väsynyt ja turhautunut omaan itseeni, omaan ulkonäkööni ja persoonallisuuteeni.

Ulkonäköä voi muuttaakin aika tramaattisesti pelkällä terveellisellä ruokavaliolla ja liikunnalla. Mutta miten voi muuttaa omaa persoonallisuutta? Onko minun pakko kestää itseäni tällaisena piipittävänä olentona?

En tiedä, olenko ujo. Ihmiset ovat aina kutsuneet minua etenkin lapsuudessani ujoksi ja olen sitten ajatelllut, että sitä olenkin, kun en juuri ihmisiin uskalla ottaa kontaktia. Tähän minulla on tosin toinen teoria, MIKSI en ole uskaltanut ottaa ihmisiin spontaanisti kontaktia ja miksi minusta on kasvanut näin kieroutunut sekasikiö.

Luonnehtisin itseäni nykyään näin:
Minulla ei ole kuin hyvin vähän mielenkiintoa muita ihmisiä kohtaan, eli minulla ei ole lähes ollenkaan mielenkiintoa luoda ihmissuhteita/ystävyyssuhteita kehenkään. Ja jos on, niin luovutan saman tien, koska olen liian ruma/tylsä/hiljainen ollakseni kenenkään ystävä. Jos olen kontaktissa vakkapa luokkalaiseni kanssa, menen punaiseksi ja ääneni takkuilee ja unohdan sanoja. Muistini takkuilee. En osaa aina liittää kuvaa ja sanaa toisiinsa. Vaikka näkisin mielessäni lepakon, en hetkeen muista, mikä se oli sanana... ai niin, "lepakko".

Sanon asioita helposti väärin, kun en muista sanoja. Esim. tänään siskolleni:
"Kissa silittää jalkaasi", vaikka piti sanoa: "Kissa merkitsee jalkasi". Kissa siis merkkaa esineitä ja ihmisiä puskemalla tai hieromalla päätään/leukaa.

Luin tässä eilen täältä keskustelua raskaan tupakanpoltosta. Yllätyin hieman, mitä kaikkea tupakka voi aiheuttaa syntymättömälle ihmiselle.

Äitini poltti odottaessaan minua. Molemmat vanhempani ovat polttaneet tupakkaa lähes tauotta yli 30 vuoden ajan.

Synnyin kuukauden etuajassa ja alin painoni oli 1.9 kg. Pituutta oli noin 47-48 cm. Olin kuulemma vaikea vauva, itkin todella paljon. Minulla todettiin astma ja lääkitystä olen siihen saanut noin kolmivuotiaasta alkaen. Nyt en ole tarvinnut lääkitystä vähään aikaan, mutta ken tietää, tarvitsenko taas huomenna vai vasta kymmenen vuoden päästä. Noin viisivuotiaana minulla todettiin puheen kehityksessä ja ymmärtämisessä vuoden jälkeenjääneisyyttä ja pääsin erityisryhmään. Lapsena leikin paljon yksin, enkä ottanut muihin kontaktia. Näytin myös tunteeni epäsuorasti eli jos itketti, niin esim. näytin lelujen avulla, miltä tuntuu.

Vanhempani ovat olleet aina etäisiä. Minulle ei luettu satuja lapsena. Viikonloppuisin näin, millaisia hirviöitä isistä ja äidistä tuli alkoholin vaikutuksesta. Lapsena en ollut laisinkaan vaikea, niinkuin vauvana. Olin tottelevainen ja kiltti lapsi, eikä tarvinnut käskeä, kuin kerran. Jos vanhempi huusi, rupesin itkemään, koska se jostain syystä pelotti. Ei normaalilapsi itke pelosta, jos vanhempi joskus huutaa, vai mitä? Kovat äänet edelleenkin saavat kyynelkanavat auki.

Kun aloitin ensimmäisen luokan, jouduin heti kahden tytön silmätikuksi ja kiusattavaksi. Muut tytöt ja pojat vain eivät halunneet olla kanssani, that's it. En saanut ystäviä ensimmäisenä vuotena, mutta toisena vuotena yhden, jonka menetin kuudennella luokalla. Olin todella takertunut tähän ystävääni, koska hän oli ainoa ystävä ja tukeni. En enää voisi kuvitellakaan olevani takertunut kehenkään. En ole omistushaluinen, enkä mustasukkainen.

Ala-aste tuli ja meni. Sitten tuli yläaste ja "murrosikä". Olin edelleen kiltti ja arka. Rinnakkaisluokkalaisilta joskus kuulin, kun he puhuivat minusta pahaa, vaikka en koskaan ollut vaihtanut heidän kanssa sanaakaan. Mutta lähes koko koulu tunsi minut hissukkana.

Olisin varmasti kasvanut erilaisemmaksi ihmiseksi, jos vanhempieni harrastukseen ei olisi kuulunut viikonloppujuominen, paneminen ja riiteleminen. Jos minulle olisi luettu satuha. Jos olisi oltu läsnä ja kuunneltu ja autettu sen sijaan, että sain syyt niskoilleni, jos en saanut suutani auki luokassa.

Ja olisinko syntynyt keskosena, jos äitini ei olisi polttanut? Olisiko minulla astmaa?

Jos minusta ikinä tulee äiti (mitä en halua ikinä olla, mutta jos niin käy) ja omassa lapsessani on selkeästi ujouden ja arkuuden merkkejä, niin annan hänelle kaikki mahdolliset parhaat avut, ettei hänen tarvitse missata lapsuuttaan ja nuoruuttaan, koska ei uskaltanut ja koska pelotti. :( Oma lapsuuteni ja nuoruuteni on pilalla, enkä osaa oikeen olla aikuinen. Olen suorastaan naurettava näky aikuisena.

Olen tänään surullinen lähinnä (aika naurettavasta) syystä: olen todella ihastunut erääseen mieheen, mutta en uskalla ottaa minkäänlaista kontaktia. Huomasin tänään, että olemme aika eri maailmoista: hän on sosiaalinen papupata, joka on ystävien ympäröimänä, kun taas minä... :( säälittävä luuseri, joka piipittää, kun puhuu.