Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä 16-vuotta, meillä on 14-vuotias tytär. Suhteemme alkoi salamarakkaudella ja suurella tunteella, ainakin puoleltani. Suuria tunteita on tarvittukin sillä eipä voi sanoa olleen helppoa.
Lapsen ollessa reilut 4-vuotta kertoi mieheni pitkään jatkuneen salailun jälkeen, että hän on löytänyt viimein elämänsä naisen! Hän oli vienyt salaa tytönkin tämän ihanan Niina luo Tampereelle. Se oli jääkylmä suiku, koska en osannut edes epäillä mitään. Menin shokkiin ja samaan aikaan lamaannuin. Hävitimme ihanan kotimme ja muutin lapsen kanssa toiselle paikkakunnalle. Ihana Niina - elämänsä rakkaus - hävisi mieheni elämästä. Ja kuinka ollakkaan me aloimme kiinnostaa, samoin muutto yhteen. Koin parisuhteemme alkavan uudelta ja rehelliseltä pohjalta. Halusin aidosti uskoa rakkauteen.
Oltuamme yhdessä puoli vuotta sain tuntemattomalta naiselta tekstiviestin jossa hän kertoi tehneensä 9 kk aiemmin miehelleni abortin. Nainen oli sairaanhoitaja Oulusta. Vieläkään sanat eivät riitä siihen mitä tunsin. Mieheni kertoi etsineensä lohtua ja seuraa, sinä aikana kun asuimme eri paikkakunnalla tästä naisesta, joka oli myös samoilla teemoilla liikkeellä. Sain elämäni ensimmäisen hirveän paniikkikohtakuksen ja pelkäsi kuolevani tuskaan. Mieheni ei halunnut luopua meistä ja riippui ja kärsi tahollaan meidän menetyksestä. Lähdimme pariterapiaan, joka mahdollisti suhteen jatkon koska aidosti juuri tätä miestä rakastin.
Luulin meillä olevan asiat hyvin, nautin perhe-elämästä, lapsen kasvusta, työtehtävien haasteista, yhteisistä matkoistamme ja ihanasta rintamamiestalostamme. Miltei kymmenen hyvää ja onnellista vuotta.
Viikko sitten mieheni kertoi ( kun jäi nk.rysänpäältä kiinni), että hän oli tavannut viime kesänä Oulussa ravintolassa naisen. Hän kertoi olleensa etsimässä ystävää koska koki itsensä yksinäiseksi. Tätä 'ystävää' hän oli tapaillut kesän aikana ja suhde oli ollut ainostaan kerran läheinen, he olivat suudelleet. Nainen oli myös tahoillaan naimisissa. Nainen oli kuitenkin lahjoittanut miehelleni avaimenperä- kirja jonka nimi oli 'Pieni kirja Rakkaudesta'.Tämän mieheni oli aarteenaan talletanut lompakkonsa. Jouduin vääntämään tälle miehelle rautalangasta, että jos nainen olisi ollut 'ystävä' olisi kirjan nimi ollut 'kirja ystävyydestä' eikä se ystävyys olisi ollut salaista!
Olen mielestäni - ihan oikeasti - viksu nainen, lämmin, viisas, hauska mutta ilmeisen helposti huijattavissa. Nyt mies tekee taas muuttoa omaan asuntoon ( kolmas kerta ...) ja haluaa miettiä mitä elämältään halua kun kokee olevansa omasse elämässään 'sivusta katsojana' eikä parisuhteemme oikein anna hänelle onnellisuutta. Hän kertoo ettei hänellä ole uutta/ vanhaa toista suhdetta juuri nyt.
Kerron sinä:
Mitä tästä pitäisi ajatella?
Enkö opi koskaan, olenko ollut täys tollo?
Onko puolison pettäminen niin helppoa?
Eikö mieheni opi koskaan?
Onko uusi suhde olla automaatti etsiä elämään sisältöä?
Miehet ja naiset, jotka olette pettäneet, millä te olette 'oikeuttaneet' toimintanne ja miten olette kantaneet 'seuraukset' esim. lasten surun ja kodin hajoamisen?
Onko salasuhde muuttunut aidoksi pitkäkestoiseksi rakkaudeksi?
Oletteko voineet luottaa kumppaniin, joka on aloittanut suhteen pettämisellä?
Itse nimittäin uskon yksinkertaisesti siihen, että pahat aikeet ja teot tuottavat pahaa ja päinvastoin...
Lapsen ollessa reilut 4-vuotta kertoi mieheni pitkään jatkuneen salailun jälkeen, että hän on löytänyt viimein elämänsä naisen! Hän oli vienyt salaa tytönkin tämän ihanan Niina luo Tampereelle. Se oli jääkylmä suiku, koska en osannut edes epäillä mitään. Menin shokkiin ja samaan aikaan lamaannuin. Hävitimme ihanan kotimme ja muutin lapsen kanssa toiselle paikkakunnalle. Ihana Niina - elämänsä rakkaus - hävisi mieheni elämästä. Ja kuinka ollakkaan me aloimme kiinnostaa, samoin muutto yhteen. Koin parisuhteemme alkavan uudelta ja rehelliseltä pohjalta. Halusin aidosti uskoa rakkauteen.
Oltuamme yhdessä puoli vuotta sain tuntemattomalta naiselta tekstiviestin jossa hän kertoi tehneensä 9 kk aiemmin miehelleni abortin. Nainen oli sairaanhoitaja Oulusta. Vieläkään sanat eivät riitä siihen mitä tunsin. Mieheni kertoi etsineensä lohtua ja seuraa, sinä aikana kun asuimme eri paikkakunnalla tästä naisesta, joka oli myös samoilla teemoilla liikkeellä. Sain elämäni ensimmäisen hirveän paniikkikohtakuksen ja pelkäsi kuolevani tuskaan. Mieheni ei halunnut luopua meistä ja riippui ja kärsi tahollaan meidän menetyksestä. Lähdimme pariterapiaan, joka mahdollisti suhteen jatkon koska aidosti juuri tätä miestä rakastin.
Luulin meillä olevan asiat hyvin, nautin perhe-elämästä, lapsen kasvusta, työtehtävien haasteista, yhteisistä matkoistamme ja ihanasta rintamamiestalostamme. Miltei kymmenen hyvää ja onnellista vuotta.
Viikko sitten mieheni kertoi ( kun jäi nk.rysänpäältä kiinni), että hän oli tavannut viime kesänä Oulussa ravintolassa naisen. Hän kertoi olleensa etsimässä ystävää koska koki itsensä yksinäiseksi. Tätä 'ystävää' hän oli tapaillut kesän aikana ja suhde oli ollut ainostaan kerran läheinen, he olivat suudelleet. Nainen oli myös tahoillaan naimisissa. Nainen oli kuitenkin lahjoittanut miehelleni avaimenperä- kirja jonka nimi oli 'Pieni kirja Rakkaudesta'.Tämän mieheni oli aarteenaan talletanut lompakkonsa. Jouduin vääntämään tälle miehelle rautalangasta, että jos nainen olisi ollut 'ystävä' olisi kirjan nimi ollut 'kirja ystävyydestä' eikä se ystävyys olisi ollut salaista!
Olen mielestäni - ihan oikeasti - viksu nainen, lämmin, viisas, hauska mutta ilmeisen helposti huijattavissa. Nyt mies tekee taas muuttoa omaan asuntoon ( kolmas kerta ...) ja haluaa miettiä mitä elämältään halua kun kokee olevansa omasse elämässään 'sivusta katsojana' eikä parisuhteemme oikein anna hänelle onnellisuutta. Hän kertoo ettei hänellä ole uutta/ vanhaa toista suhdetta juuri nyt.
Kerron sinä:
Mitä tästä pitäisi ajatella?
Enkö opi koskaan, olenko ollut täys tollo?
Onko puolison pettäminen niin helppoa?
Eikö mieheni opi koskaan?
Onko uusi suhde olla automaatti etsiä elämään sisältöä?
Miehet ja naiset, jotka olette pettäneet, millä te olette 'oikeuttaneet' toimintanne ja miten olette kantaneet 'seuraukset' esim. lasten surun ja kodin hajoamisen?
Onko salasuhde muuttunut aidoksi pitkäkestoiseksi rakkaudeksi?
Oletteko voineet luottaa kumppaniin, joka on aloittanut suhteen pettämisellä?
Itse nimittäin uskon yksinkertaisesti siihen, että pahat aikeet ja teot tuottavat pahaa ja päinvastoin...
Vastaukset 10
Vanhimmat
Hei Sirpukka,
Omasta kokemuksesta voin sanoa että miehen joka ei kunnioita vaimoaan ja on pettänyt hänet monta kertaa on vaikea muuttaa tapojaan.
Löysin itse monen "seikkailun" jälkeen (naimisissa ollessani) elämäni naisen, erosin saman tien, menin naimisiin ihastukseni kanssa enkä ole sen jälkeen vieraita katsellut.
Olen tuttujen ja kavereiden jutuista päätellyt että aika moni uskoton ei pysty olemaan uskollinen puolisolle jota pettää mutta aika monet uudelle partnerille.
Jos suhde on hyvä eivät useimmat etsi seuraa muualta. Pettäminen on helppoa jos omatunto ei soimaa (tai ainoastaan kun jää kiinni).
En sanoisi sinua tolloksi, ehkä hyväuskoiseksi. Mieti itse oletko onnellinen suhteessasi. Jos et ole vain sinä voit muuttaa tilanteen.
Kaikkea hyvää!
Vanha mutta kokenut. Luulis että en mitenkään voisi uskoa sinunkaltaisen miehen kertomusta koska exmieheni, johon rakastuin aivan päättömästi, petti minua monen naisen kanssa ja oli jo edellisissä liitoissaan toistanut samaa käytäntöä. Oli kyllä ollut sinkku neljä vuotta kun me tavattiin,
Kertoi silloin olevansa pettynyt elämään ja harkinnut muuttamista johonkin erämaakämpään ja elävänsä erakkona loppuelämänsä. Kertomansa mukaan naiset olivat pettäneet hänet. Hällä oli kaksi avioliitoa takana ja yksi pitkä kihlaus.
Niinpä siinä kävi että vuoden tapaamisestamme vietimme häitämme. Olin maailman onnellisin ihminen ja niin sanoi hänkin olevansa.
Onnea varjosti minun sairastamiseni jonka aikana hän alkoi kulkeen yksin ulkona. Kuinkaollakaan siletähän löytyi lohduttaja. Taistelua kesti muutaman vuoden ja se toinen nainen voitti, hän sai miehen.
Nyt olen ystäviltä kuullut että hän oli pettänyt jokaisessa avioliitossa ennen minua, että olin ensimmäinen vaimo hällä joka ei ollut ollut kakkonen ja kjonkavuoksi sukukin oli toivonut että liitto olisi kestänyt.
Nyt on kuitenkin avioitunut neljännen kerran ja juuri sen kakkosen kanssa.
Minulle ei tietenkään kuulu ollenkaan kestääkö heidän liitto tai ei, mutta toivoisin kuitenkin koko sydämestäni että mies olisi vihdoinkin löytänyt kaltaisensa ja että pysyisi siinä liitossaan.
Sillä häneen ei usko enää kukaan muu. Sääli
Hei eräs ex!
Meitä on moneksi. Voin tietenkin puhua vain omasta puolestani ja kertoa miten muutamien ystävieni elämä on sujunut.
Uskon sinäänsä aika paljon kansanviisauksiin ja kyllähän kerran pettäjä aina pettäjä varmasti on pääsääntö näissä asioissa. Mutta poikkeuksia löytyy.
Ainakin oma elämäni on kaikin puolin onnellisempaa, helpompaa ja keskimäärin hauskempaa kuin ennen.
Toivottavasti ex-miehesi myös löysi onnen. Kaikkea hyvää myös sinulle!
Minusta tuntuu, ettei parisuhteenne ole antanut sinullekaan onnellisuutta. Rakastat omaa ihannekuvaasi miehestäsi, et miestä itseään. Puolison pettäminen ei ole helppoa, paitsi silloin, kun ei rakasta. Sinun pitää hyväksyä se tosiasia, ettei mies rakasta sinua - ainakaan sillä tavalla jolla toivoisit hänen rakastavan. Tavalla, joka vastaisi tarpeitasi. Eikö niin? Miehesi tekee muuttoa omaan asuntoon. Hyvä. Nyt on oikea aika hakea eroa. Ei tuollaisesta juupas-eipäs -suhteesta mitään tule. Paitsi molemmille paha mieli.
Pettämiseen ei ole muuta "oikeutusta" kuin se, ettei oma suhde toimi kuten pitäisi. Jotain ratkaisevan tärkeää uupuu. Sitä ei haluta/osata/voida myöntää usein edes itselle. Paljon nähneenä, kuulleena ja kokeneena voin sanoa, ettei suhde ole kuitenkaan pelkästään pettäjän vastuulla. Petetty voi erota milloin tahansa, jos hän niin parhaaksi katsoo. Myös pettäjät, etenkin naiset hakevat eroa. Te olette jo kaksi kertaa leikisti eronneet.
"Lapsen ollessa reilut 4-vuotta kertoi mieheni pitkään jatkuneen salailun jälkeen, että hän on löytänyt viimein elämänsä naisen! "
Tässä lauseessa oli se jokin, jonka puolesta normaalisti jätettäisiin kumppani. Aivan ilmiselvästi mies on ollut kanssasi kokoajan vain etsiäkseen parempaa muualta. Ei mikään ihme, että hän tuntee elävänsä ulkopuolisena suhteessa. Mies ei ole eronnut lopullisesti, koska sinä et ole mielelläsi päästänyt menemään ja aina huolinut takaisin, kun hän on ollut "miettimässä". Lisäksi hän saattaa kokea, että terapianne ja kaikki yritykset jatkaa menevät hukkaan. Oikeasti kuitenkin on tteille kaikille parasta, että irrotat otteesi ja päättäväisesti haet eroa. Miestä voit rakastaa eronne jälkeenkin, mutta parisuhteen jatkaminen olisi hölmön hommaa.
Petturista voi tulla uskollinen puoliso, mutta ei teidän tapauksessa. Täysin mahdoton juttu. Miksi ihmeessä vielä mietit sitä?
Petin ensimmäistä puolisoani aina kun voin. Se ei ollut tarkoitushakuista. Niin vain tapahtui. Tykkäsin puolisostani ja luulin rakastavani häntä. Oltiin toki nuoria kun mentiin naimisiin, 24 paikkeilla ja oltiin tunnettu toisemme 5 vuotta. En olis halunnut satuttaa häntä, enkä kokenut temppujani pettämiseksi. Ne oli vain jotain fyysistä toimintaa vailla tunteita.
Hän jäi ensimmäisenä kiinni pettämisestä. Yritti kierrellä ja valehdella mutta ei auttanut kun oli niin verekset todisteet ja lopulta hän myönsi. Puhuttiin suhteemme puhki ja kerroin toki käyneeni itsekin vieraissa. Hän suuttui ihan silmittömästi. Että minä olinkin siinä suhteessa se petturi, ei hän. Ei lainkaan. Hän kävi vieraissa vain koska "tunsi" etten ollut läsnä suhteessa. Naisen logiikkaa? Ero oli sitten riitaisa. Onneksi ei ollut lapsia.
Parin vuoden kuluttua (vasta) ihastuin erääseen naiseen ja alettiin seurustella. Jonkin ajan kuluttua exäni näki meidät yhdessä ja piti asianaan tulla kertomaan naiselle että olen petturi, että tulee vielä kärsimään takiani. Onneksi naiseni ei siitä välittänyt. Hän ei ole mustasukkaista tyyppiä, ja ymmärtää exien ongelmat. Exä hänelläkin, mies siis.
Rakastuttiin ja mentiin naimisiin. En ole häntä kertaakaan pettänyt eikä ole käynyt mielessä eikä lähelläkään. Yritimme lasta mutta ei saatu. Se sattui häneen jotenkin ja hän muuttui etäiseksi. Nyt hän on halunnut eroa, minä en. Mutta se on toinen juttu. En voisi kuvitella vieläkään pettäväni häntä, tai jos eroamme, tapaavani ketään kenen kanssa haluaisin olla. Ehkä aika helpottaa mutta nyt ei siltä tunnu.
Terveisin entinen petturi.
On jotenkin uskomatonta miten paljon teissä kaikissa minulle vastaneissa on sydäntä ja viisautta. ISO KIITOS kaikille teille!
Olen tavattoman kiitollinen ajastanne jonka olette jakaneet kanssani vastauksissanne. Jotenkin uskomatonta, miten te minulle tuntemattomat olette ajatelleen niitä ajatuksia, joita minäkin olen! Ihminen toki useinkin luulee olevansa niin ainutkertainen ... mutta samantyyppisiähän me olemme.
Tulostin teidän kaikkien näkökulmat esille ja annan ne miehelleni. Hän tulee muuttamaan kesäkuun alussa asuntoon, joka on lähellä meidän kotia. Tiedän myös, ettei hänellä ole toista suhdetta. Mieheni ei ole puhunut ajatuksistaan kenekään kanssa, eikä pyytänyt neuvoja tai jakanut ajatuksiaan (, pois lukien minut). Siksikin haluan antaa myös hänelle arvokkaat näkökulmanne tietoon.
Olen niin ymmälläni siitä hellyydestä, välittämisestä ja huolenpidosta mitä hän on minulle ja meille koko tämän ajan ( pari viikkoa) luonut. Mitään 'pakkoa' ei ole ollut. Kaikkihan on periaatteessa menetetty! Olen ymmälläni koska olen se nainen, jota ollaan jättämässä ja kuitenkin hän aidosti rakentaa kaiken aikaa toimillaan turvaverkkoa niin taloudellista kuin henkistäkin. Hän on hidas prosessoija/ reflektoija ja minä taas päinvastoin (, kuten naiset yleensäkin).
Olen puhunut tuskaani, huoltani, ikävääni ja pelkojani ja nyt on takkini siltä osin tyhjä. Ei ole tavetta puhua enää mitään. Kaikki tarkeä on puoleltani sanottu.
Jotenkin uskon, että on olemassa niin monta tapaa rakastaa. Hän kysyi, että miksen käske häntä vaan lähtemään?. Sanoin, että siksi mitä meillä on ollut kaikki nämä vuodet. Meillä on suuri kumppanuus ja hengenheimolaisuus ja jos viimeiset kuukaudet ovat ollet surkeita, niin ei siitä pidä päätellä liian paljoa.
Mieheni oli puoli vuotta rauhanturvaajana kaukana vaarallisella alueella ja huomasin hänen muuttuneen monella tavalla. Kerroinkin, että olen saanut eri miehen takaisin kun olen sinne lähettänyt. Minä kysyin häneltä, että miksei hän sano suoraan, ettei halua elää kanssani? ( ts. 'kieltää minua'.) Hän sanoi vain haluavansa asua yksin.
Voin kertoa odottavani sitä aikaa kun jään asumaan yksin. Ajatus ei tunnu lainkaan pahalta. Tiedän nauttivani omasta seurastani ja perheestäni. Tiedän että haluan alkaa huolehtimaan vielä paremmin itsestäni. Olen itsekäs ja aloitankin torstaina 'uuden suhteeen' personal treanerin kanssa. Olen upea nainen ( peli sen kertoo ja mieli :-) ja aion sitä olla tämänkin prosessin jälkeen.
Eroaminen on oikeasti tehty niin saakutin helpoksi -> halki-poikki- pinoon- jos suksi ei aina luista niin kuin ITSE toivoisin. Tässä tilanteessa on paljon minulle opittavaa ja kasvettavaa. Olen tullut tietoiseksi tukusta vajeista, joille en ole tehnyt laiskuuttani mitään. Havainnot ovat omiani, ei mieheni sanomia.
Nyt te ehkä mietitte, että olenkohan läheisriippuvainen? Jos olen, niin sellaista laatua, jolle elämä on opettanut myös pysähtymisen jaloa ja aliarvostettua taitoa.
Vastaus kysymykseesi on valitettavasti: yleensä ei voi.
Hei sirpukka,
On todella hienoa että olette voineet puhua asioista noin rehellisesti. Uskon että rauhanturvaajana olo on todella muuttamut miestäsi (olin itse YKn tehtävissä vuoden), toivottavasti parempaan suuntaan.
Erillään asuminen on varmaan hyvä ratkaisu molemmille. Jos suhteenne paranee voitte ilman suurempaa dramatiikka palata yhteen jos ja kun siltä tuntuu.
Uskon että sinulle on tärkeintä keskittyä itseesi ja omaan elämääsi kunnes tunnet olevasi kyllin vahva miettimään mahdollista parisuhdetta.
Kaikkea hyvää!
Kiitos ajatuksistasi Vanha mutta kokenut.
Minulla ei ole mitään 'hätää'. Oman itseeni keskittyminen on alkanutkin, kuntosalilla rehkityt lihakset ja niiden tuomat endomorfiinit ovat uutta ja koukuttavaa!
On ihana nukkua hyvin ja nauttia alkavasta keväästä. LIntuja on nyt kaikkialla ja ne ovat upeita, samoin isoja virtaavia kevät vesiä.
Zeniläisittäin : elämä on juuri tässä ja nyt.