No niin, kaipaan kipeästi kommentteja / mielipiteitä. Olen täysin ymmälläni. Kuukausi takaperin armas huonompi puoliskoni (suhde tasolla seurustelu, takana vuosi) ilmoitti joutavanpäiväisen riidan jälkeen, ettei jaksa tapella kanssani. Siinä sitten itkettiin koko ilta molemmat, kunnes hän pyysi minua poistumaan, kun itkeminen kanssani kävi kuulemma liian raskaaksi.
Minusta tuntui, että hän työntää minut taas kerran kauemmas. Ettei hän koskaan laske minua niin lähelle, että pääsisin läpi, että olen jatkuvasti vain kyljessä (tästä on puhuttu ja syyt löytyvät hänen aiemmista ihmissuhteistaan). Niin sitten menin. Itkin monta päivää ihmetellen, miksi pitää erota kun se molempiin niin pirusti sattuu. Soiteltiin kuitenkin ja lohdutettiin toisiamme.
Yllättävän nopeasti aloin päästä taas koivilleni. Muistin kaikki ne murheet mitä tuo ihmissuhde toi tullessaan (vaikkakin se antoi hirmuisesti onnea ja iloakin) ja aloin uskoa, että parempi näin - ellei homma nyt toimi, tuskin toimii koskaan.
Viikko eron jälkeen mies alkoi esittää toisenlaisia ajatuksia. Kirjoitti pitkiä sähköposteja siitä, miten hän haluaa vielä pohtia, voittaako rakkaus minua kohtaan murheelliset tunteet ja ahdistuksen, jonka meidän riidat toi tullessaan. Ilmaisin välittömästi haluni (kaikki ylpeys, mitä mulla on joskus ollut paljonkin, on mennyt tämän ihmisen myötä - mitä hävittävää mulla on?) ottaa hänet avosylin vastaan, jos hän sitä haluaa.
Melkein neljä viikkoa jaksoin. Huomasin, että tuntui pahemmalta yrittää sovittaa itseään johonkin väliin ja miettiä, ottaako se vai eikö se ota, kun olla kokonaan ilman ja alkaa toipumaan. Musta tuntu, että mun sydän menee vaan enemmän palasiksi kun elättelen toivoa siitä, että ehkä vielä. Pyysin häntä kertomaan mulle joitakin pysyviä totuuksia. Kerroin, että tilanne syö minua kovin rikki ja jos hän todella minua rakastaa, hän joko ottaa mut takaisin tai antaa mun mennä - etten mä ole mikään --tun varapersoona, jota voi pitää siinä sopivalla etäisyydellä, jos ei parempi satu kohdalle.
Hän sanoi, ettei siitä ole kysymys (uskon häntä, kyse ei ole mistään klassisesta casanovasta, vaan rehellisestä aikuisesta miehestä), vaan ettei hän yksinkertaisesti tiedä, mitä haluaa. Sanoin, että siinä tapauksessa mulle ei jää vaihtoehtoja, vaan mun on itse mentävä - mun on ajateltava itseänikin jos haluan selvitä tästä jotenkuten ehjänä.
Hän hyväksyi tämän, ja totesi heti perään, että hän ei voi kuitenkaan luvata, etteikö kuitenkin joskus pyytäisi minua takaisin, syömään, ulos... Ihmettelin ääneen, kauanko hän luulee minun odottelevan itseään...
Eilen menin hänen luokseen tekemään sitä lopullista eroa - hakemaan loput tavarani ja sopimaan, että ollaan ystäviä. Juteltiin muutama tunti niitä näitä ja oli mukavaa. Oli ihanaa nähdä monen viikon jälkeen, oltiin molemmat hirveän iloisia.
Oven suussa kassi kädessä seisoessani mies kysyi: "Tulisit sä syömään tänne? Vaikka keskiviikkona?" - ja minä (hölmö?) puulla päähän löytynä: "Joo, miksen". Päälle hän vielä naureskeli, että voisit sitte laittaa päälles jotain sellasta, ettei käy välittömästi tekemään mieli ja osoitteli sormella vaatteitani (jotka oli ihan tavanomaiset, ei mitään minari ja toppi juttuja).
Voisitteko, hyvät ihmiset, kertoa, missä mennään? Odotanko vai enkö odota? Haluaisin odottaa, haluaisin yrittää - meillä ei kuitenkaan ollut mitään isoja ongelmiakaan. Mutta mitä se meinaa? Kyse ei ole mistään vedättävästä kusipäästä eikä seksistä. Ottaako se mut takaisin vai eikö ota? Vai tietääkö se itsekään? Mitä tämä tarkoittaa?!
Minusta tuntui, että hän työntää minut taas kerran kauemmas. Ettei hän koskaan laske minua niin lähelle, että pääsisin läpi, että olen jatkuvasti vain kyljessä (tästä on puhuttu ja syyt löytyvät hänen aiemmista ihmissuhteistaan). Niin sitten menin. Itkin monta päivää ihmetellen, miksi pitää erota kun se molempiin niin pirusti sattuu. Soiteltiin kuitenkin ja lohdutettiin toisiamme.
Yllättävän nopeasti aloin päästä taas koivilleni. Muistin kaikki ne murheet mitä tuo ihmissuhde toi tullessaan (vaikkakin se antoi hirmuisesti onnea ja iloakin) ja aloin uskoa, että parempi näin - ellei homma nyt toimi, tuskin toimii koskaan.
Viikko eron jälkeen mies alkoi esittää toisenlaisia ajatuksia. Kirjoitti pitkiä sähköposteja siitä, miten hän haluaa vielä pohtia, voittaako rakkaus minua kohtaan murheelliset tunteet ja ahdistuksen, jonka meidän riidat toi tullessaan. Ilmaisin välittömästi haluni (kaikki ylpeys, mitä mulla on joskus ollut paljonkin, on mennyt tämän ihmisen myötä - mitä hävittävää mulla on?) ottaa hänet avosylin vastaan, jos hän sitä haluaa.
Melkein neljä viikkoa jaksoin. Huomasin, että tuntui pahemmalta yrittää sovittaa itseään johonkin väliin ja miettiä, ottaako se vai eikö se ota, kun olla kokonaan ilman ja alkaa toipumaan. Musta tuntu, että mun sydän menee vaan enemmän palasiksi kun elättelen toivoa siitä, että ehkä vielä. Pyysin häntä kertomaan mulle joitakin pysyviä totuuksia. Kerroin, että tilanne syö minua kovin rikki ja jos hän todella minua rakastaa, hän joko ottaa mut takaisin tai antaa mun mennä - etten mä ole mikään --tun varapersoona, jota voi pitää siinä sopivalla etäisyydellä, jos ei parempi satu kohdalle.
Hän sanoi, ettei siitä ole kysymys (uskon häntä, kyse ei ole mistään klassisesta casanovasta, vaan rehellisestä aikuisesta miehestä), vaan ettei hän yksinkertaisesti tiedä, mitä haluaa. Sanoin, että siinä tapauksessa mulle ei jää vaihtoehtoja, vaan mun on itse mentävä - mun on ajateltava itseänikin jos haluan selvitä tästä jotenkuten ehjänä.
Hän hyväksyi tämän, ja totesi heti perään, että hän ei voi kuitenkaan luvata, etteikö kuitenkin joskus pyytäisi minua takaisin, syömään, ulos... Ihmettelin ääneen, kauanko hän luulee minun odottelevan itseään...
Eilen menin hänen luokseen tekemään sitä lopullista eroa - hakemaan loput tavarani ja sopimaan, että ollaan ystäviä. Juteltiin muutama tunti niitä näitä ja oli mukavaa. Oli ihanaa nähdä monen viikon jälkeen, oltiin molemmat hirveän iloisia.
Oven suussa kassi kädessä seisoessani mies kysyi: "Tulisit sä syömään tänne? Vaikka keskiviikkona?" - ja minä (hölmö?) puulla päähän löytynä: "Joo, miksen". Päälle hän vielä naureskeli, että voisit sitte laittaa päälles jotain sellasta, ettei käy välittömästi tekemään mieli ja osoitteli sormella vaatteitani (jotka oli ihan tavanomaiset, ei mitään minari ja toppi juttuja).
Voisitteko, hyvät ihmiset, kertoa, missä mennään? Odotanko vai enkö odota? Haluaisin odottaa, haluaisin yrittää - meillä ei kuitenkaan ollut mitään isoja ongelmiakaan. Mutta mitä se meinaa? Kyse ei ole mistään vedättävästä kusipäästä eikä seksistä. Ottaako se mut takaisin vai eikö ota? Vai tietääkö se itsekään? Mitä tämä tarkoittaa?!
Vastaukset 3
Vanhimmat
Tilanteenne tuskin on muuttunut. Mies ei edelleenkään tiedä, mitä haluaa. Luulen, että sinun kannattaa jatkaa elämääsi. Voittehan yrittää olla ystäviä, jos pidätte toistenne seurasta.
Täällä todennäköisin vastaus on unohda se. Itse elän parhaillani lävitse mieheni kanssa vaihetta, jossa hän ei tiedä missä mennään.
Hän on ymmällään koska tietää, ettei halua minusta luopua, muttei tiedä mitä tehdä kun sisällä tuntuu niin... "tyhjältä".
Eilenkin keskustelimme asioista sängyssä ja totta kai itkin. Itsepähän hyvin pitkälle tilanteen olin aiheuttanut. Itse olin tämän hetken suruuni syyllinen, kun aiemmin puhuin erosta. Ja puhui koska sisälläni oli paha olla. Mutta hän ei silloin ottanut kuuleviin korviinsa. Nyt on sitten minun vuoroni kantaa hänet läpi epävarmuuden.
Ja olen päättänyt, että selviämme. Valan uskoa häneenkin ja edistymme joka päivä enemmän ja enemmän. Palaamme kohti sitä, mikä joskus aikoinaan sai meidät toisiimme rakastumaan. Ja kohti sitä valoa joka tunnelin päässä jo pilkottaa. Uhrauksia se on vaatinut, mutta kyllä... Hän on sen arvoinen.
Se sinusta kiinni kuinka käy. Oletko valmis luopumaan paljosta ja uhraamaan enemmän kuin kukaan koskaan saadaksesi kaiken kestämään? Se voi vaatia itsensä muuttamista, uusien asioiden oppimista molemmilta... Mutta se kannattaa jos molemmilla on tahtoa saada suhde toimimaan. Vaikka eron jälkeenkin (riippuen millainen ero on ollut ja parisuhde).
Sanon mene ja ota selvää. Anna aikaa sopivasti, mutta älä mahdottomia. Jos mies on valmis yrittämään sen halun pitää olla jo olemassa. Jos sitä ei ole vaan haluaa vain miettiä ja miettiä, niin silloin ei enää kannata. Aika on mennyt ohitse. Onnea ja toivottvasti selviät ilman suurempia haavoja, päätit sitten vielä yrittää tai erota lopullisesti.
Mies siis vielä sinusta kovasti välittää ja irti päästäminen on hänelle yhtä vaikeaa kuin sinulle. Kamalaa sanoa tämä, mutta todennäköisesti teidän suhteenne ei koskaan enää tule paranemaan vaan tulette aina painimaan samojen ongelmien kanssa. Nyt vain pitäisi jomman kumman olla niin vahva, että riuhtaisee itsensä kokonaan irti.
Elin itse lähes vastaavassa tilanteessa ja eroa tehtiin vuosi. Erottiin-tavattiin "pitkästä aikaa"-palattiin yhteen-törmättiin samoihin ongelmiin-erottiin jne. Lopulta oltiin molemmat niin hajalla, ettei jäljelle jäänyt edes kauniita muistoja.
Toisaalta voisittehan myös yrittää suhdetta, jossa tapaisitte harvemmin ja todellakin söisitte yhdessä ja viettäisitte laatuaikaa. Jospa se yhdessäolo ei sitten olisi niin tuskaisaa.
Tsemppiä!