Avomiehelläni minulla on hyvät ja huonot hetkemme, virheemme ja hyvät puolemme mutta noin kerran viikossa alamme kinastelemaan jostain aivan pienestä asiasta ja pian huomaankin että mieheni tapansa mukaan paisuttelee asian ja ottaa yhteen pikku riitaan mukaan kaikki ongelmamme. Aina kun tulee riita, haluaisin käsitellä sen siinä ja heti pois alta, mutta mieheni pakenee asiaa, sanoo että tarvii aikaa rauhottua, poistuu usein eikä sen jälkeen enää ikinä puhu siitä.
Jos käsken ottamaan vastuuta ja puhumaan, hän heti uhkaa erolla, joka viikko. Alkaa heti pakkaamaan tavaroita ja sanoo että soittaa sukunsa apuun.Hän haluaa alistaa minut siihen hetkeen ja kuulla kuinka anelen häntä jäämään ja kehun häntä, kokee ettei saa arvostusta. Näin on jatkunut jo puoli vuotta enkä jaksaisi pelätä jatkuvasti koska hän pimahtaa. Onko ketään muita jotka olisivat selvinneet tällaisesta ongelmasta ja miten? Pitääkö minun vain sopeutua siihen ettei hän koskaan aijo puhua mistään eikä kestä pikku sanailua/riitelyä? Kultainen keskitie olisi kiva mutta mitä voin ehdottaa että tekisimme riitatilanteissa?
Jos käsken ottamaan vastuuta ja puhumaan, hän heti uhkaa erolla, joka viikko. Alkaa heti pakkaamaan tavaroita ja sanoo että soittaa sukunsa apuun.Hän haluaa alistaa minut siihen hetkeen ja kuulla kuinka anelen häntä jäämään ja kehun häntä, kokee ettei saa arvostusta. Näin on jatkunut jo puoli vuotta enkä jaksaisi pelätä jatkuvasti koska hän pimahtaa. Onko ketään muita jotka olisivat selvinneet tällaisesta ongelmasta ja miten? Pitääkö minun vain sopeutua siihen ettei hän koskaan aijo puhua mistään eikä kestä pikku sanailua/riitelyä? Kultainen keskitie olisi kiva mutta mitä voin ehdottaa että tekisimme riitatilanteissa?
Vastaukset 11
Vanhimmat
ei taida olla suomalainen, jos soittaa sukunsa apuun :D
jos mies sanoo haluavansa erota miksi vielä roikut miehessä? kuulostaa todella epäkypsältä mieheltä ja epätasapainoiselta suhteelta. toki voit sopeutua elämään suhteessa, jossa sinun täytyy varoa sanojasi eikä vakavista asioista voida puhua. tai sitten voit jättää miehen.
Kerran viikossa on tosi usein. Kai tuota monille joskus sattuu, meilläkin on pari kertaa mökötetty hetki tyyliin "jos tää on niin vaikeeta niin erotaan sitten", mutta nopeasti lepytty, pyydelty anteeksi ja palattu oikeasti keskustelemaan siitä alkuperäisestä aiheesta. Teillä ei ilmeisesti koskaan käy näin.
Jotkut menee riitelystä lukkoon eikä pysty sanomaan mitään, tuntuu, että miehesi on niitä ihmisiä. Voi olla, että teillä on molemmilla korjattavaa. Mutta voitte saada asiat toimimaan, jos pystytte oikeasti keskustelemaan riitelytavastanne.
Älä siis odota ensi riitaa. Kirjoita miehelles vaikka kirje, ihan rauhallinen kirje, jossa kerrot, että haluat ratkaista tämän asian. Kerro, että vaikeista asioista keskusteleminen on sinusta edellytys sille, että voitte olla parisuhteessa, mutta että olet valmis muuttamaan myös omaa riitelykäyttäytymistäsi, jos hän puolestaan opettelee tuomaan esiin myös oman mielipiteensä ja lopettaa erolla uhkailun. Kysy, mitä hän kaipaa ja missä tilanteessa pystyy tuomaan oman näkemyksensä riidanaiheesta esiin. Kehota miettimään, mikä on hänestä oikeudenmukaista ja reilua. Mieti itsekin, haluatko esimerkiksi aina voittaa. Selität tuossa, että sinulle on tärkeää saada asiat käsiteltyä tuoreeltaan. Selitä se myös miehellesi.
Riitelytemperamentti on sikäli melko pysyvä ominaisuus, että jos toinen on äkkipikainen huutaja ja toinen mököttäjä, ihan toisenlaiseksi ei kumpikaan pysty muuttumaan. Mutta meillä on oikeasti auttanut, että rauhallisissa tilanteissa on puhuttu siitä, mikä on luontainen tapa käyttäytyä, ja milloin taas itsestäkin tuntuu, että menee yli. Jos siitä ei saa keskusteltua, tilanne helposti vain pahenee, kun molemmat ylireagoivat. Mutta on ihan konkreettisia konsteja, me ollaan esim. opeteltu tällainen konkreettinen juttu: Mun miehellä on välillä tapana käyttää riidellessä sellaista hyvin näsäviisastelevaa ja pilkallista äänensävyä osin tiedostamattaan, ja se sai mut aivan täysin raivoihini. No kun tiedostin tämän, sanoin siitä sitten sille, että huomaatko, ja kerroin, että rupean oikeasti primitiivireagoimaan siihen. Se totesi, että ymmärtää yskän nyt eikä ole aiemmin edes huomannut käyttävänsä sitä äänensävyä. Nykyään jos se tulee riitatilanteessa esiin, pysäytän sen siihen sanomalla esim. "hei ei tota äänensävyä, nyt hetkinen", molemmat hengittää hetken, ja sitten se toistaa aiemmin sanomansa tavallisella äänellä. Itse taas olen opetellut hengittelemään rauhassa siinä vaiheessa, jos alan huutamaan kovalla äänellä (mies on sanonut, että menee siitä lukkoon), siirryn tarvittaessa vaikka hetkeksi toiseen huoneeseen.
Toivottavasti tästä on apua ja saatte selvitettyä asian. Toki voi oikeastikin olla kyse siitä, että mies haluaisi erota mutta ei uskalla tehdä ratkaisua, mutta parempi siitäkin olisi puhua asiallisesti. Veikkaisin kuitenkin sitä temperamenttieroa. Lapsuudenperheen tavatkin vaikuttaa, löydätte ehkä syitä kumpikin omaan käyttäytymiseenne jos mietitte sitä, miten teidän perheissä on riidelty ja miten olette kokeneet sen silloin. (Mulle esimerkiksi huutamalla riiteleminen on ollut lapsuuden kotona ihan turvallista, taustalla se fiilis, että vihastumistakin saa ilmaista, mutta meillä on lepytty nopeasti - mieheni taas sanoi, että kun hänen äidillään ja siskollaan oli tapana riidellä vieressä huutamalla, se sai hänet tuntemaan itsensä ulkopuoliseksi.)
Kiitos sinulle vinkeistä :) toivottavasti saisin pelastettua oman avoliittoni josta niin kovin haluan pitää kiinni, mutta kun riitely ei suju(!) Joka kerta asiat paisuvat kun molemmista tuntuu että toisella on vain tarkoituksena ärsyttää ja loukata, vaikka asia ei olekkaan niin. :((
Riitelyt ja kinastelut eivät kuulu normaaliin elämään. Vaikka kuinka joku väittää että se on tavallista ja kuuluu osaan yhdessäoloa. Ei kuulu.
Te taidatte kumpikin tai ainakin miehesi olla vielä epäkypsiä avo-tai avioliittoon. TUO on normaalia. Halutaan asioita joihin ei olla lainkaan vielä kypsiä tai valmiita.
Eiko olisi parempi antaa tuon miehen kasvaa rauhassa aikuiseksi, aikuiseksi joka ymmärtää avioliittoon kuuluvat velvollisuudet ja joka ottaa avioliiton vakavasti.
Miehesi ei ole siihen vielä läheskään valmis.
" Jos määä en saa karkkiii, määä tartten äidin apuun, se kyllä tuo mulle karkkiiii"
Tietenkin voitte puhua ja puhua ja puhua ja puhua ja puhua ja puhua.... mutta hän yksinkertaisesti ei ole vielä valmis.
Hyvä ihminen sentään! Seuraavan kerran, kun se alkaa pakata, pidä huoli siitä, että se lähtee myös äläkä vahingossakaan anele ja kehu. Jos sillä on jotain korvain väliss', se huomaa touhunsa ja ajatustensa mätimisasteen, jos ei huomaa, onko mitään väliä, mihin se menee.
Itsellä kesti 4 vuotta päästä eroon samanlaisesta miehestä. Uhkasi viikoittain erolla, aivan samoin kuin kuvailit. Kävelin kaikki vuodet kuin munankuorilla sillä en ikinä tiennyt mistä mies pimahtaisi. Nyt takaisin päin katsoessa olin henkisesti aivan sammumispisteessä, en edes tajunnut miten rikki ja alistettu ja manipuloitu olin ja mikä pahinta; en tajunnut miten SAIRASTA ja EPÄNORMAALIA miehen käytös oli. Ajattelin että mies on vain temperamenttinen.
Pidin itseäni vahvana ihmisenä joten oli ihmeellistä että mies sai minut niin manipuloitua ja peloteltua mutta toisaalta mies oli ensimmäinen vakava suhteeni ja tuollaiseen sairauteenkin tottuu niin nopeasti.
Hankkiudu hyvä tyttö eroon tuosta miehestä ja NOPEASTI. Mitä pidemmäksi ajaksi jäät suhteeseen, sen pidempään kestää itseinhosi suhteen päättämisen jälkeen kun syyttelet itseäsi että sallit miehen alentaa sinua noin ja että saliit jonkun kohdella sinua noin.
Miten te lopulta päädyitte eroon, annoitko miehen vain lähteä vai mitä tapahtui? Miten jaksoit sen jälkeen? Onko löytynyt uutta suhdetta jossa menee paremmin? Sinkkuus ei sinänsä pelota mutta uuden kumppanin hankkiminen kyllä, koska minussa on paljon vikaa mm. mielenterveyden puolella ja ajattelen että nykyinen kumppani sentään kestää hullutuksiani jotenkin ja on sentään uskollinen, tuntuu etten ansaitse edes hyvää miestä. Hän on menettänyt uskonsa meidän suhteen ja käytös on ilmeisesti siksi tuommoista, minua harmittaa vaan niin kun uskon että asiat saa korjattua jos tekeekin niille jotain... Tuntuu että minun pitää olla täydellinen jotta hän näkee suhteen hyvänä, hän saa olla mitä vaan huvittaa. Pelottaa etten löydä ketään enää jos eroamme, mutta eikös se olekin ihan yleinen pelko.
Minulla oli tuollainen mies, joka juuri sai ottaa sanansa varmaan ensimmäistä kertaa elämässään todesta ja pitää ne. Eli ei asu enää saman katon alla. Kamalaa on, mutta en jaksanut enää olla kiristettävänä ja rääkättävänä. Kun muutimme yhteen, hänen käytöksensä vain paheni. En jaksa nyt analysoida sen syitä sen enempää, olen niin loppu kaikesta, mutta tuli vaan se kerta kun hän ilmoitti olevansa täynnä minua, vihaavansa minua ja jättävänsä minut kun olen niin kamala ihminen, ja minä päätin pitää kiinni siitä mitä hän sanoi. Hän sai lähteä saman viikonlopun aikana. Tiesin, että jos olisin antanut jäädä, olisin heltynyt ja jatkanut suhdetta, ja pian oltaisiin taas samassa pisteessä. Sanoin että koska et ole koskaan ilmeisesti mistään elämässäsi joutunut vastuuta kantamaan, tällä kertaa opit mitä se vastuu on. Sinä olet nyt jättänyt minut, ja tämä on lopullinen ero. Paluuta ei ole.
Hän on yrittänyt kääntää eron minun aiheuttamakseni, koska oli kuulemma katunut kovasti ja olisi halunnut takaisin heti, mutta minä ilkeä ihminen en ottanut häntä. En niin. En jaksa olla loppuelämääni jonkun kiristettävänä milloin mistäkin mitättömästä asiasta. En jaksa pelätä jokaisen sanani seurauksia ja hiipiä hänen ympärillään. Uskomattominta on, että hänen mielestään "itse alistin itseni" eikä hän.
Toivon että hän oppii tästä edes jotain, ihan muiden naisten takia. Uuden hän löytää joka tapauksessa jossain vaiheessa, enkä toivo kenellekkään samaa mitä itse olen kokenut.
Jahas ja tervehdys hyvät neuvon antajat, olen toki huolissani kun näen naiseni tänne kirjotelleen ja saaneen rakentavia vinkkejä.
Voin myös antaa omaa näkemystäni tilanteesta, asiat ei aina ole niin simppeleitä miltä ne näin netissä luetulta kuulostaa.
Naiseni on lähes puolivuotta ollut vaikeasti masentunut ja epäilee ja on epäluottavainen joka asiasta mitä teen omistaa todella paljon pakko neurooseja eikä halua tavata ystäviäni tai perhettäni, minulle perhe ja ystävät ovat lähes elämän suola jota on todella vaikea sulattaa ettei kumppanini halua olla niitten kanssa missään tekemisissä.
Olen keskustellut lähtemisestä/erosta normaaliin äänen sävyyn ja kertonut faktat. Sen tiedän että parisuhde ei toimi pelkästään rakkaudesta vaan se vaatii todella paljon muitakin asioita toimiakseen.
Itselläni on vaikea Chronin tauti ja paikoittan masennuksia en pysty kaikkea suunnittelemaan ja tekemään. Töihin on nykyään kiva mennä koska siellä ei stressaa eikä tarvi ajatella maailman menoa niin helvetisti.
Näistä kun yritän kertoa naiselleni niin lopulta hän ei suostu kuuntelemaan vaan sulkee korvansa josta minä menetän malttini ja lähden ulos tupakalle ja tästä lähtee se "iso tappelu" kun naiseni ei päästä minua edes ulos ovesta rauhoittumaan haluavani tavalla vaan luulee että lähden pysyvästi...
En pyydä enkä halua naisen anovan ja itkevän vaan päästämään irti jos kompromisseja ei löydy, lähteminen on vaikeata jos nainen ei siihen suostu.
että semmosta minun näkökulmasta...
Itse pääsin eroon moisesta, kun erosin. Ex- poikaystävällä narsistinen luonne... Ja kaikki oli miun vika - ihan aina, mm. isäni kuolema oli "vikani" ( olin siis kolme !3!- vuotias, kun hän kuoli).. Että sillai.
Parempi kerta rytinä, kuin ainainen valitus. Jos erosta puhuu, niin sitä asiaa on jo jollain asteella käsitellyt omassa päässään.
Erotkaa jos kompromissiä ei löydy. Se mikä ei tapa se vahvistaa.