halusin jakaa teille tarinani joka ainakin minun osaltani kumoaa väitteet "aika parantaa" jne..
erosin 1v8kk sitten avopuolisostani jota rakastin suuresti. sysäys erollemme tapahtui omasta typeryydestäni, humalassa nostin "kissan pöydälle", eli räyhäsin, itkin ja sanoin ikäviä asioita. halusin miehestäni ulos reaktioita. ikäväkseni reaktio oli: erotaan.
elin kuin sumussa, mies ei suostunut päätöksensä jälkeen enää keskustelemaan asiasta. kuukauden kuluttua asuimme erillämme. tapasimme kuitenkin toisiamme koko ajan, lähes päivittäin. olimme toistemme luona yötä ja pystyimme taas puhumaan paljon, kuin silloin aiemmin. uskoin vakaasti, että vielä palaisimme virallisesti takaisin yhteen. kunnes mies sitten ilmoitti tapailevansa muitakin naisia ja piti minua vain hyvänä ystävänään. lopulta tapasi sitten nuoren teinitytön jonka kanssa kai edelleenkin seurustelee.
menin aivan sekaisin, lopetin syömisen, itkin ja yritin samalla esittää miehelle, ettei tuntunut missään ja että ystäviähän tässä koko ajan ollaan oltukin. tapasin itsekin uuden miehen, rakastuin ja muutimme muutama kuukausi sitten yhteen asumaan. uskon että tässä on elämäni mies, haluamme samoja asioita ja arvomaailmamme ovat samanlaiset. silti en koskaan unohda entistä miestäni, niin kauhealta kuin se kuulostaakin.
tapasimme viimeisen kerran exän kanssa vuosi sitten elokuussa, jolloin lopulta sain kakistettua ulos, kuinka paljon häntä edelleen rakastin ja kuinka en kestänyt hänen seurusteluaan. mies meni vaikeaksi ja lopetti yhteydenpidon kuin seinään.
edelleenkin ajattelen häntä päivittäin ja kun olen yksin itken hänen menettämistään. tuska ei helpotu, se pahenee. kerran olen nähnyt hänet kaupan ikkunasta, jolloin loikkasin paniikissa piiloon ettei hän huomaisi. toivoisin näkeväni hänet, mutta en uskalla. hän näkisi suoraan minusta että edelleen rakastan. haluan olla hyvä tyttöystävä uudelle miehelleni, rakastaa ja perustaa perheen. toivottavasti näin myös käy, mutta olen varma että tätä möykkyä rinnassani kannan koko loppuelämäni. surullista, eikö totta?
erosin 1v8kk sitten avopuolisostani jota rakastin suuresti. sysäys erollemme tapahtui omasta typeryydestäni, humalassa nostin "kissan pöydälle", eli räyhäsin, itkin ja sanoin ikäviä asioita. halusin miehestäni ulos reaktioita. ikäväkseni reaktio oli: erotaan.
elin kuin sumussa, mies ei suostunut päätöksensä jälkeen enää keskustelemaan asiasta. kuukauden kuluttua asuimme erillämme. tapasimme kuitenkin toisiamme koko ajan, lähes päivittäin. olimme toistemme luona yötä ja pystyimme taas puhumaan paljon, kuin silloin aiemmin. uskoin vakaasti, että vielä palaisimme virallisesti takaisin yhteen. kunnes mies sitten ilmoitti tapailevansa muitakin naisia ja piti minua vain hyvänä ystävänään. lopulta tapasi sitten nuoren teinitytön jonka kanssa kai edelleenkin seurustelee.
menin aivan sekaisin, lopetin syömisen, itkin ja yritin samalla esittää miehelle, ettei tuntunut missään ja että ystäviähän tässä koko ajan ollaan oltukin. tapasin itsekin uuden miehen, rakastuin ja muutimme muutama kuukausi sitten yhteen asumaan. uskon että tässä on elämäni mies, haluamme samoja asioita ja arvomaailmamme ovat samanlaiset. silti en koskaan unohda entistä miestäni, niin kauhealta kuin se kuulostaakin.
tapasimme viimeisen kerran exän kanssa vuosi sitten elokuussa, jolloin lopulta sain kakistettua ulos, kuinka paljon häntä edelleen rakastin ja kuinka en kestänyt hänen seurusteluaan. mies meni vaikeaksi ja lopetti yhteydenpidon kuin seinään.
edelleenkin ajattelen häntä päivittäin ja kun olen yksin itken hänen menettämistään. tuska ei helpotu, se pahenee. kerran olen nähnyt hänet kaupan ikkunasta, jolloin loikkasin paniikissa piiloon ettei hän huomaisi. toivoisin näkeväni hänet, mutta en uskalla. hän näkisi suoraan minusta että edelleen rakastan. haluan olla hyvä tyttöystävä uudelle miehelleni, rakastaa ja perustaa perheen. toivottavasti näin myös käy, mutta olen varma että tätä möykkyä rinnassani kannan koko loppuelämäni. surullista, eikö totta?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Tämä on kuvio, jota ihmiset ilman omaa vastaavaa kokemusta eivät voi ymmärtää. Itselläni elämä näytti menevän eteenpäin erosta huolimatta ja uuden saman arvomaailman omaavan ihmisen kanssa suunniteltiin perhettä jne. Mutta, mutta... Kuitenkin tämänkin parisuhteen täyteen kukkaan puhkeamisen esteenä olivat tunteeni entistä puolisoani suhteen. Sillä erolla, että en iki maailmassa näyttäisi tunteitani ex:lle. Onhan "ongelmani" omani ja hän taas on tahollaan onnellinen uudessa suhteessa.
Neuvona sanoisinkin, että vaikka miten tuntuisi olevan tunteita entistä kohtaan niitä ei kannata muistella. Ja toisaalta, ehkä nykyinen ei kuitenkaan ole sinulle se oikea... Ehkä kannattaisi elää yksin, kunnes tulee ihminen, joka vie jalat alta siinä määrin ettei ex-heilat tule enää uniin.
Itse elelen edelleen sinkkuna ja keskityn muuhun elämään kuin seurusteluun tai entisen miettimiseen. En halua ex:ni elämää hankaloittaa. Siinä on itsekkyyden ja todellisen rakkauden ero. Itsekästä on myös seurustella, jos seurustellessaankin entiset kummittelee mielessä.
Päätä ei kannata hakata loputtomiin seiniin.
Ei se aika taida mitään parantaa,olen exän
ja hänen uuden miehensä kanssa tekemisissä
(kohtalon julmaa ivaa) lähes päivittäin,
mutta tunteeni pidän sisälläni,kun itse
aikanaan päästin suhteen katkeamaan,enkä
tahdo onnellisen parin välejä sekoittaa.
Kyllähän tässä sydänparka kärsii siihen
saakka kunnes uudelleen rakastuu,jos vielä
osaa rakastua..
Kylläpä tuo oli tuttua tekstiä! Minun ja ex:n erosta on jo 2 1/2 vuotta, mutta 2 vuotta meni sen perään haikaillessa.
Mulle kävi niin, että jätin poikaystäväni viiden yhteisen vuoden jälkeen. Tunsin etten rakasta häntä enää tarpeeksi enkä tiennyt haluanko hänen kanssaan perheen ym. vaikka toisaalta tulimme loistavasti toimeen ja omalla tavallani rakastin häntä edelleen...
Olin ahdistunut eikä seurustelumme ainakaan helpottanut oloani. Niinpä rohkaisin mieleni ja jätin hänet. Noin puoli vuotta meni suht hyvin yksin. Biletin, vietin vihdoinkin aikaa kavereiden kanssa jne. Tuntui, että olin päässyt erosta ihmeellisen 'helposti' yli ja olin löytänyt heti seuraa toisista miehistä jne. Tuota hyvänolon tunnetta ja onnellista 'vapautta' kesti noin puoli vuotta, sitten maailma kaatui.
Kyllästyin 'vapauteen' ja yksinäisyyteen. En tuntunut löytävän 'parempaa' miestä kuin ex:äni oli ja mieleen hiippaili yhä useammin tunne, että jospa en löydäkään parempaa.... Nyt olin yksin, sitähän minä olin halunnut. Tunsin tehneeni elämäni pahimman virheen jättäessäni poikaystäväni.
Juttelimme asioista ja hänelläkin oli vielä aika paljon tunteita minua kohtaan. Yritimme lämmitellä suhdetta, mutta siinä hommassa taisimme molemmat saada armottomasti turpaan... Poikaystävä ei voinut antaa anteeksi sitä, että olin jättänyt hänet ja minulla oli ollut eron aikana muita miehiä. Oli hänelläkin ollut naisia, mutta silti hän oli minulle erittäin vihainen ja katkera. Hän halusi elää omaa elämäänsä ja 'me' olimme historiaa. Sitä oli vaikea tajuta...
Masennuin, itkin, hain apua ja siitä alkoi pikkuhiljaa parantumiseni tai paremmin sanottuna 'irtautumiseni' ex:stäni. Erostamme on nyt 2 1/2 vuotta aikaa. Viimeiset puoli vuotta olen ollut onnellinen, mutta noihin sitä edeltäviin kahteen vuoteen mahtuu paljon kyyneleitä, raivoa, kaipuuta, epätoivoa ym. suorastaan helvetillisiä tunteita. Itsemurha oli todella lähellä...Yksin olemisessa pahinta mielestäni on epätietoisuus. Enhän voinut tietää tapaanko jonkun ihanan ihmisen (ihanamman kuin ex) ja jos tapaan niin milloin ja missä. Tuo asia teki minut hulluksi ja ikävöin ex:ääni valtavasti. Baareissa kiertelyyn kyllästyy aika pian ja koko makea sinkkuus alkaa tuntua pakkopullalta ja todella ikävältä...
Mutta vaikeina hetkinä ajattelin, että jos ex:äni olisi TODELLA rakastanut minua, niin kai hän olisi pystynyt antamaan minulle anteeksi sen, että jätin hänet. Hän näki, että vielä about 2 vuotta erostamme olin yksin ja ikävöin häntä. Pidimme eron aikana aika paljon yhteyttä ja puhuin tunteistani. Hän tiesi kuinka kaduin tekojani ja olin valmis tekemään mitä vain... Mutta hän ei heltynyt. Minä olisin varmaan heltynyt, jos osat olisivat olleet toisin päin.
Ex:ni ei osanut puhua tunteistaan. Minäkin kyllästyin puhumaan omistani, koska ei niillä ollut vaikutusta. Jos hän olisi myös rakastanut yhtä paljon kuin minä, niin kai olisimme pystyneet selvittämään asiat ja aloittamaan kaiken uudelleen. Näin ainakin luulen. No, koska ex:ni ei osanut/halunut puhua, niin annoin hänen olla.
Viime keväänä tapasin aivan mahtavan miehen! Hän vihdoinkin tuntuu siltä 'oikealta' ja olen todella onnellinen. Nyt olen sitä mieltä, että ero ex:stä todellakin kannatti, vaikkakin meni 2 vuotta ennen kuin löysin tämän suuren rakkauden :) Nyt olen uudessa suhteessani onnellinen ja pystymme puhumaan tunteistamme avoimesti. Enää en ikävöi ex:ääni ja kadu sitä, että erosimme :)
Kyllä minä oon sitä mieltä, että jos molemmat TODELLA rakastavat toisiaan, niin kyllä ne sitten palaavat vielä yhteen eron jälkeenkin jos ero alkaa kaduttamaan. Näin minä ainakin uskon! Eli anna ajan kulua ja ajattele, ettei hän varmaankaan rakastanut sinua tarpeeksi, koska ette palanneet enää yhteen. Jos tunteet ovat aivan kestämättömiä, niin hae ammattiapua! Vielä tulee se päivä, jolloin löydät oman, rakkaan kullan :) Minäkin löysin, vaikka usko rakkauteen oli valunut hukkaan ex:n myötä.
Tekstisi tuntui todella tutulta. En vain ole vielä löytänyt sitä uutta exän tilalle... ja pelkään etten löydäkään. Millaista apua sait? Minkä ikäinen sinä olet?
Kyselen vain koska mietin, että kannattaisikohan minunkin hakea ulkopuolista apua suruuni.. Itse olen kohta 25 ja tuntuu että jään ihan yksin, koska en ole tavannut ketään mukavaa miestä exäni jälkeen ja siitä on jo vuosi kun hänestä erosin.
tekstin perusteella sanoisin ettet sä rakastanut exääsi, joten hyvä vaan että hän ei ottanut sua takaisin. must vaikuttaa siltä, että pelkäsit vaan jääväsi yksin. ja se sun exä oli turvallinen vaihtoehto. esimerkiksi tämä lause: "Enhän voinut tietää tapaanko jonkun ihanan ihmisen (ihanamman kuin ex) ja jos tapaan niin milloin ja missä. Tuo asia teki minut hulluksi ja ikävöin ex:ääni valtavasti.", sai minut miettimään ettei ollut kyse aidosta rakkaudesta. et vaan halunnut olla yksin. kauanko olisit pysynyt exäsi rinnalla jos hän olisi ottanut sut takaisin? kunnes olisit baarissa löytänyt toisen?
Ja on vaikeaa olla yhdessä jos toinen ei osaa puhua avoimesti tunteistaan, kuten exäsi. on tärkeä juttu jos haluaa saada suhteen toimimaan. did that mistake once.
sori, vähän kova teksti. toi teksti vaan oli vähän epäilyttävää mun mielestäni. ei ollut tarkoitus olla tuomitseva.
Samanlaisessa tilanteessa minäkin pari kuukautta sitten pistin välit poikki. Kaipasin itseäni, itsenäisyyttä, sitä elämää mikä minulla oli silloin aikaisemmin. Olin ollut masentunut ja juonut reippaasti puolisen vuotta, kunnes silloin eräänä päivänä naksahti, etten halua enää olla onneton. Ja järkeilin jotenkin niin, että ongelman ratkaisu on eroaminen.
Tässä sitä sitten yksikseni itkeskelen typeryyttäni. Luulen olevani vahva ja selviäväni kaikesta - onhan sitä ennenkin sattunut ja pahasti. Yleensä en anna asioiden tai ihmisten viedä minua kokonaan mukanaan, yleensä jätän takaoven auki, jotta säilyn ehjin nahoin tilanteesta kuin tilanteesta.
Nyt alan pikkuhiljaa tajuta etten olekaan vahva, en jaksa piilotella tunteitani, en jaksa elää yksin ilman ihmistä joka tuntee minut parhaiten. Hän vaan on päässyt jättämisestäni yli niin perkeleen hienosti, ettei tunnu missään! Hänellä on uusi rakkaus, eikä hän tarvitse minua. Kavereita ollaan kyllä joo, mutta minua kaivelee miksi päästin hänet menemään.
Ehkä tässä kaikessa on jokin tarkoitus - ehkä on tarkoitus että elän yksin jotta olen avoimempi seuraavalle tilanteelle, seuraavalle ihmiselle. Ehkä se on sitten se pirun oikea.
Nyt kun erosta on vielä todella vähän aikaa, mietin pitäisikö kerjätä häntä takaisin luokseni, hän sentään on rakas, turvallinen, ja me tunnemme toisemme monen vuoden takaa. Ehkä myöhemmin ei tule enää tilaisuutta. Ehkä myöhemmin hänen uusi rakkautensa on täydellinen, ja minä edelleen yksin lyömässä päätä seinään. Mikä ratkaisu tehtävä? Mistä vaihtoehdosta saan eniten irti onnellisuutta?
pistit poikki. annan hänen elää omaa elämäänsä nyt. kyllä hän ajan mittaan tulee takaisin jos hän todella rakastaa sitä. älä ota yhteyttä häneen. kyllä sä pääset hänestä yli!
Omasta elämästäni. Virheistään saa maksaa korkeaa hintaa.Irti päästäminen on vaikeaa, tiedän sen. Omalla exälläni on kans uusi nainen, kihlattu.Tekemisissä ollaan mutta tiedän että olen hänen mielessään koska joskus kun hän puhuu, hän vahingossa kutsuu kihlattuaan minun nimellä. Luulen ettei hänkään ole vielä päässyt ylitse..