Hei!
Olen pitkässä parisuhteessa elävä nainen, ja mieheni on sitä mieltä että voisimme alkaa yrittää lasta. Olen muuten samaa mieltä, mutta epäilen vahvasti, ettei minusta tulisi hyvää äitiä... Olen lapsuudesta saakka tottunut siihen, että riidat ratkotaan huutamalla kurkku suorana, eikä mikään sanallinen loukkaus ole liian paha sanottavaksi ääneen. Näin minut on kasvatettu. Periaate oli se, että kunhan ei lyö tai tee muuta fyysistä väkivaltaa, niin kaikki on ok.
Olen jatkanut tätä "tapaa" parisuhteessani. Mies on rauhallinen eikä koskaan huuda, ja tiedän satuttavani häntä suunnattomasti sanoillani. En vain voi itselleni mitään! Olen päättänyt miljoona kertaa että ei enää koskaan, en halua olla tällainen ihminen, mutta pian taas napsahtaa. Kasvatuksesta sen on pakko johtua, eikö?
Meidän perheessä äiti oli se joka huusi. Hän teki väärin, se on selvää, mutta rakastan häntä silti enkä tuomitse, sillä tiedän mistä hän on tuon tavan oppinut. Hänen isänsä oli jossain määrin mielenvikainen, ja hän musersi omat lapsensa henkisesti täysin. Itse en ole tuota miestä, omaa isoisääni, tavannut koskaan, sillä isoäiti jätti hänet ja lapset pitävät häneen yhteyttä puhelimitse ehkä kerran vuodessa. Isoisän tapa toimia on selkeästi jotenkin traumatisoinut hänen lapsiaan, näen sen äidistäni. Hänen vanhemmilla sisaruksillaan tilanne on vielä pahempi. Heillä on todella huonot välit omiin lapsiinsa, jotka eivät ymmärrä tilannetta niin kuin minä sen ymmärrän.
Voiko tällainen silmitön henkinen väkivalta tosiaan periytyä? En tarkoita syyttää omasta käytöksestäni muita, vaan yritän etsiä sille alkulähdettä. Tunnen itseni voimattomaksi. En uskalla hankkia lapsia, sillä en halua siirtää tätä "vikaa" heihin. Pelkään tulevaisuutta suunnattomasti. On suorastaan ihme, että mieheni on vielä kanssani. Hän tosin tietää isoisästä, ja olemme puhuneet avoimesti siitä, voiko käytökseni johtua hänen perinnöstään.
Kokemuksia vastaavasta kenelläkään, tai mielipiteitä? Arvostaisin asiallista keskustelua, sillä olen niin neuvoton.
Olen pitkässä parisuhteessa elävä nainen, ja mieheni on sitä mieltä että voisimme alkaa yrittää lasta. Olen muuten samaa mieltä, mutta epäilen vahvasti, ettei minusta tulisi hyvää äitiä... Olen lapsuudesta saakka tottunut siihen, että riidat ratkotaan huutamalla kurkku suorana, eikä mikään sanallinen loukkaus ole liian paha sanottavaksi ääneen. Näin minut on kasvatettu. Periaate oli se, että kunhan ei lyö tai tee muuta fyysistä väkivaltaa, niin kaikki on ok.
Olen jatkanut tätä "tapaa" parisuhteessani. Mies on rauhallinen eikä koskaan huuda, ja tiedän satuttavani häntä suunnattomasti sanoillani. En vain voi itselleni mitään! Olen päättänyt miljoona kertaa että ei enää koskaan, en halua olla tällainen ihminen, mutta pian taas napsahtaa. Kasvatuksesta sen on pakko johtua, eikö?
Meidän perheessä äiti oli se joka huusi. Hän teki väärin, se on selvää, mutta rakastan häntä silti enkä tuomitse, sillä tiedän mistä hän on tuon tavan oppinut. Hänen isänsä oli jossain määrin mielenvikainen, ja hän musersi omat lapsensa henkisesti täysin. Itse en ole tuota miestä, omaa isoisääni, tavannut koskaan, sillä isoäiti jätti hänet ja lapset pitävät häneen yhteyttä puhelimitse ehkä kerran vuodessa. Isoisän tapa toimia on selkeästi jotenkin traumatisoinut hänen lapsiaan, näen sen äidistäni. Hänen vanhemmilla sisaruksillaan tilanne on vielä pahempi. Heillä on todella huonot välit omiin lapsiinsa, jotka eivät ymmärrä tilannetta niin kuin minä sen ymmärrän.
Voiko tällainen silmitön henkinen väkivalta tosiaan periytyä? En tarkoita syyttää omasta käytöksestäni muita, vaan yritän etsiä sille alkulähdettä. Tunnen itseni voimattomaksi. En uskalla hankkia lapsia, sillä en halua siirtää tätä "vikaa" heihin. Pelkään tulevaisuutta suunnattomasti. On suorastaan ihme, että mieheni on vielä kanssani. Hän tosin tietää isoisästä, ja olemme puhuneet avoimesti siitä, voiko käytökseni johtua hänen perinnöstään.
Kokemuksia vastaavasta kenelläkään, tai mielipiteitä? Arvostaisin asiallista keskustelua, sillä olen niin neuvoton.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Ei ole periytyvää vaan opittua ikävä kyllä. Minulla myös lapsuus ollut melkoisen hurja. Minulla on lapsia mutta ennen heidän tuloa opettelin itsehillintää sekä rakentavaa keskustelua oikein urakalla ja usko pois oman elämäsi laatu paranee kun pääset tasapainoon itsesi kanssa.