Tällä palstalla usein näytetään tekevän selväksi, ettei väkivaltainen mies (tai nainen) voi päästä irti lyömisen kierteestään. Haluaisin tuoda julki oman tarinani, joka toivottavasti antaa voimia toisille saman ongelman kanssa kamppailevalle.
Oma lapsuudenkotini oli hyvin väkivaltainen. Siskoni sai säännöllisesti remmiä isältä ja muutti aikaisin pois kotoa. Äitiä epäiltiin päivittäin uskottomuudesta, huoriteltiin ja läpsittiin julkisillakin paikoilla. Minuun sen sijaan ei juurikaan kajottu. Pari kertaa muistan, että jouduin kokemaan väkivaltaa, mutta lukemattomia kertoja sillä uhattiin.
Päätin jo lapsena, ettei minusta saa tulla samanlainen alistaja kuin isästäni ja halusin kaikin tavoin kehittää itseäni päinvastaiseen suuntaan. Inhosin väkivaltaa ja inhoan vieläkin.
Teini-iässä ongelmat kuitenkin alkoivat. Löysin ensimmäisen tyttöystävän, jonka luokse pakenin kotiolojani ja jonka isässä näin ihailemiani miehen piirteitä. Appi-kokelas oli rauhallinen ja viisas mies, joka osasi selvittää asiat puhumalla.
Ajauduimme yhteen entistä tiiviimmin ja lopulta myös asumaan saman katon alle. Siellä yhteisessä kodissa myös alkoivat minun raivonpuuskani yleistyä. Olen aina ollut räjähtävä suuttuessani, mutta tuolloin aloin huomata enemmän ja enemmän itsessäni piirteitä omasta isästäni.
Suuttuessani heittelin tavaroita ja rikoin paikkoja. Ja kun avovaimo asettui poikkiteloin, ravistelin häntä ja sätin minkä ehdin. Varsinaista lyömistä en siis tehnyt, mutta mustelmia jäi harjoittamastani puristelustakin.
Suhteemme päättyi kestettyään reilut kolme vuotta, kun tyttöystäväni löysi uuden miehen ja ero huipentui riepotellessani ja huoritellessani häntä julkisella paikalla. Olin ikään kuin saanut varmuuden, että isä oli kuin olikin ollut aina oikeassa: "huoria ne on kaikki!"
Löysin reilun vuoden päästä uuden seurustelukumppanin - ihanan ja hellän tytön, joka oli monella tapaa unelmieni täyttymys ja uskaltauduin jälleen muutamien kuukausien seurustelun jälkeen asumaan yhteen. Kaikki menikin aluksi mukavasti, mutta taas vanhat luurangot tulivat esiin kaapista.
Raivokohtaukseni lisääntyivät ja lopulta erään ulkomaanmatkan yhteydessä riepottelin tyttöystävääni ensimmäisen kerran. Väkivaltani oli silloin ja myös jatkossa tönimistä, puristelua ja väkisin paikallaan pitämistä, joka ei ehkä aina suinkaan ollut kivuliasta, mutta silti erityisen alistavaa ja nöyryyttävää.
Kaduin kovasti jo ensimmäistä kertaa ja tietenkin lupasin, ettei niin enää käy. Vaan kuinkas ollakaan - toistuihan se! Ja aina pahempana ja pienemmästä syystä, kuin ennen. Katumuksenikin lisääntyi siinä määrin, että päätin eräänä päivänä vapaaehtoisesti ja oma-aloitteisesti hakea apua.
Soitin lyömättömälle linjalle ja pääsin keskustelemaan asiasta. Oli helpottavaa päästä kertomaan kaikki ja ajattelin kaiken silloin olevan ohi. Tosiasiassa ymmärsin, ilmeisen tarkoituksellisesti, monet asiat terapiassa aivan väärin ja aloin vaatia avovaimoltani enemmän "tukea", eli toisin sanoen pakotin hänet mukautumaan tahtooni. Selitin asian muka parhainpäin ja vakuutin, että kun elämme minun pillini mukaan elämä asettuu uomiinsa. Tämän verhosin tietysti juttuihin kuinka terapiassa oli muka käsketty tehdä...
Toki hetkeksi ongelma helpottikin, mutta tyttöystäväni meni aivan lukkoon ja muuttui ihmisenä sulkeutuneeksi ja ahdistuneeksi. Seksi välillämme muuttui väkinäiseksi ja normaali puhuminen väheni minimiin. Vähitellen, aivan kuin varkain, alkoi väkivaltakin taas uudestaan.
Lopulta tajusin, mihin olen joutumassa ja tapahtui käänne. Käänteen todellinen alullepanija oli tyttöystäväni, joka lähti pois yhteisestä kodistamme ilmoittaen, ettei siedä minua enää. En ihmetellyt yhtään, kun listasin mielessäni kaikkea noiden runsaan neljän vuoden aikana tapahtunutta. Olin ollut todellinen monsteri ja kaiken huipuksi epäillyt avopuolisoani uskottomuudesta, tai ainakin halukkuudesta siihen. Kuinka väärässä olinkaan. Hän jos kuka rakasti minua todella.
Ero siitä siis tuli, vaikka kovasti anelin häntä tulemaan takaisin. Aloin käydä uudelleen lyömättömällä linjalla ja siellä lopulta ymmärsin, ettei väkivalta lopu yrittämällä sopeuttaa puolisonsa omaan tahtoonsa, vaan kaikki on kiinni itsestä.
Aikaa tästä on kulunut nyt useita vuosia ja elämässäni on muutamia ollut useita naisia. Muun muassa seurustelin lähes vuoden erään tytön kanssa, joka oli mustasukkaisempi kuin minä ja isäni yhteensä. Jotain sekin opetti. Kuitenkaan väkivaltaan, tai sillä uhkaamiseen en ole enää syyllistynyt.
Väkivaltaisesti kohtelemastani naisesta on sittemmin tullut eräs parhaista ystävistäni, sillä hän kykeni antamaan anteeksi. Arvostan häntä valtavasti ja kuten sanoin, hän on todella osoittanut rakastavansa minua. Hän on ystävä, jolle voin kertoa sieluni synkimmistäkin salaisuuksista, sillä hän tietää niitä olevan.
Olen käynyt yksityisellä terapautilla keskustelemasta ongelmistani ja erityisesti lapsuudestani ja tuntuu, että olen päässyt ongelmieni ytimeen. Terapiassa oivalsin, että minun on kyettävä "antamaan anteeksi" omalle taustalleni ja kodilleni - väkivaltiselle isälleni, ennen kuin voin itse eheytyä. Sulattelin asiaa kauan ja todellakin se auttoi.
Olen nykyisin onnellisesti naimisissa liki täydellisen kumppanin kanssa ja näiden kolmen aviovuotemme aikana en ole kertaakaan tuntenut edes pientä tarvetta käyttää voimakeinoja sanojeni vahvistamiseksi. Toki aviotaipaleemme on vasta alussa, mutta riitoja on kyllä ollut sen verran, että luonteenlujuuttani on ehditty testata. Omakotitalon rakentamisenkin liittomme on kestänyt natisematta ja joka päivä olemme aina yhtä rakastuneita toisiimme.
Tässä tarinani tiivistetysti. Toivon, että tästä on jotain hyötyä teille, jotka olette vastaavassa tilanteessa, kuin minä aikanaan. Väkivaltainen ihminen on usein uhri myös itse. Syyllinen hän on ilmanmuuta, mutta melkein aina lyömisen taustalla on ongelmia, joista olisi hyvä saada puhua. Tärkeintä on tiedostaa ongelmansa ja ymmärtää tekevänsä väärin. Itsesäälissä rypeminen ei sen sijaan edistä mitään.
Kaikille naisille, jotka mietitte eroa väkivallan vuoksi, toivotan onnea ja rohkeutta. Ero on usein ainoa keino "herättää" väkivaltainen puoliso todellisuuteen. Toivottavasti teistä löytyy myös anteeksiantoa ja voimaa tukea sairaita puolisoitanne edes ystävinä, kuten minun exäni.
Älkää tuomitko väkivallan tekijää lopullisesti menetetyksi tapaukseksi ja läpeensä pahaksi. Vain äärimmäisen harva mies nauttii väkivaltaisuudestaan. Kyse on pikemminkin sosiaalisten kykyjen heikkoudesta, tai puutteesta. Kun ei osaa ilmaista tunteitaan täytyy ottaa muut keinot käyttöön. Tuon tuntemuksen ylipääsemiseksi on kuitenkin tehtävä valtavasti töitä, joten älkää herran tähden myöskään alistuko kohtaloonne miehenne tahdossa. Väkivaltaisen kumppanin kanssa suhteen jatkaminen saattaa olla "täydellisen paranemisenkin" jälkeen mahdotonta. Siinä määrin syvät arvet se varmasti jättää.
Oma lapsuudenkotini oli hyvin väkivaltainen. Siskoni sai säännöllisesti remmiä isältä ja muutti aikaisin pois kotoa. Äitiä epäiltiin päivittäin uskottomuudesta, huoriteltiin ja läpsittiin julkisillakin paikoilla. Minuun sen sijaan ei juurikaan kajottu. Pari kertaa muistan, että jouduin kokemaan väkivaltaa, mutta lukemattomia kertoja sillä uhattiin.
Päätin jo lapsena, ettei minusta saa tulla samanlainen alistaja kuin isästäni ja halusin kaikin tavoin kehittää itseäni päinvastaiseen suuntaan. Inhosin väkivaltaa ja inhoan vieläkin.
Teini-iässä ongelmat kuitenkin alkoivat. Löysin ensimmäisen tyttöystävän, jonka luokse pakenin kotiolojani ja jonka isässä näin ihailemiani miehen piirteitä. Appi-kokelas oli rauhallinen ja viisas mies, joka osasi selvittää asiat puhumalla.
Ajauduimme yhteen entistä tiiviimmin ja lopulta myös asumaan saman katon alle. Siellä yhteisessä kodissa myös alkoivat minun raivonpuuskani yleistyä. Olen aina ollut räjähtävä suuttuessani, mutta tuolloin aloin huomata enemmän ja enemmän itsessäni piirteitä omasta isästäni.
Suuttuessani heittelin tavaroita ja rikoin paikkoja. Ja kun avovaimo asettui poikkiteloin, ravistelin häntä ja sätin minkä ehdin. Varsinaista lyömistä en siis tehnyt, mutta mustelmia jäi harjoittamastani puristelustakin.
Suhteemme päättyi kestettyään reilut kolme vuotta, kun tyttöystäväni löysi uuden miehen ja ero huipentui riepotellessani ja huoritellessani häntä julkisella paikalla. Olin ikään kuin saanut varmuuden, että isä oli kuin olikin ollut aina oikeassa: "huoria ne on kaikki!"
Löysin reilun vuoden päästä uuden seurustelukumppanin - ihanan ja hellän tytön, joka oli monella tapaa unelmieni täyttymys ja uskaltauduin jälleen muutamien kuukausien seurustelun jälkeen asumaan yhteen. Kaikki menikin aluksi mukavasti, mutta taas vanhat luurangot tulivat esiin kaapista.
Raivokohtaukseni lisääntyivät ja lopulta erään ulkomaanmatkan yhteydessä riepottelin tyttöystävääni ensimmäisen kerran. Väkivaltani oli silloin ja myös jatkossa tönimistä, puristelua ja väkisin paikallaan pitämistä, joka ei ehkä aina suinkaan ollut kivuliasta, mutta silti erityisen alistavaa ja nöyryyttävää.
Kaduin kovasti jo ensimmäistä kertaa ja tietenkin lupasin, ettei niin enää käy. Vaan kuinkas ollakaan - toistuihan se! Ja aina pahempana ja pienemmästä syystä, kuin ennen. Katumuksenikin lisääntyi siinä määrin, että päätin eräänä päivänä vapaaehtoisesti ja oma-aloitteisesti hakea apua.
Soitin lyömättömälle linjalle ja pääsin keskustelemaan asiasta. Oli helpottavaa päästä kertomaan kaikki ja ajattelin kaiken silloin olevan ohi. Tosiasiassa ymmärsin, ilmeisen tarkoituksellisesti, monet asiat terapiassa aivan väärin ja aloin vaatia avovaimoltani enemmän "tukea", eli toisin sanoen pakotin hänet mukautumaan tahtooni. Selitin asian muka parhainpäin ja vakuutin, että kun elämme minun pillini mukaan elämä asettuu uomiinsa. Tämän verhosin tietysti juttuihin kuinka terapiassa oli muka käsketty tehdä...
Toki hetkeksi ongelma helpottikin, mutta tyttöystäväni meni aivan lukkoon ja muuttui ihmisenä sulkeutuneeksi ja ahdistuneeksi. Seksi välillämme muuttui väkinäiseksi ja normaali puhuminen väheni minimiin. Vähitellen, aivan kuin varkain, alkoi väkivaltakin taas uudestaan.
Lopulta tajusin, mihin olen joutumassa ja tapahtui käänne. Käänteen todellinen alullepanija oli tyttöystäväni, joka lähti pois yhteisestä kodistamme ilmoittaen, ettei siedä minua enää. En ihmetellyt yhtään, kun listasin mielessäni kaikkea noiden runsaan neljän vuoden aikana tapahtunutta. Olin ollut todellinen monsteri ja kaiken huipuksi epäillyt avopuolisoani uskottomuudesta, tai ainakin halukkuudesta siihen. Kuinka väärässä olinkaan. Hän jos kuka rakasti minua todella.
Ero siitä siis tuli, vaikka kovasti anelin häntä tulemaan takaisin. Aloin käydä uudelleen lyömättömällä linjalla ja siellä lopulta ymmärsin, ettei väkivalta lopu yrittämällä sopeuttaa puolisonsa omaan tahtoonsa, vaan kaikki on kiinni itsestä.
Aikaa tästä on kulunut nyt useita vuosia ja elämässäni on muutamia ollut useita naisia. Muun muassa seurustelin lähes vuoden erään tytön kanssa, joka oli mustasukkaisempi kuin minä ja isäni yhteensä. Jotain sekin opetti. Kuitenkaan väkivaltaan, tai sillä uhkaamiseen en ole enää syyllistynyt.
Väkivaltaisesti kohtelemastani naisesta on sittemmin tullut eräs parhaista ystävistäni, sillä hän kykeni antamaan anteeksi. Arvostan häntä valtavasti ja kuten sanoin, hän on todella osoittanut rakastavansa minua. Hän on ystävä, jolle voin kertoa sieluni synkimmistäkin salaisuuksista, sillä hän tietää niitä olevan.
Olen käynyt yksityisellä terapautilla keskustelemasta ongelmistani ja erityisesti lapsuudestani ja tuntuu, että olen päässyt ongelmieni ytimeen. Terapiassa oivalsin, että minun on kyettävä "antamaan anteeksi" omalle taustalleni ja kodilleni - väkivaltiselle isälleni, ennen kuin voin itse eheytyä. Sulattelin asiaa kauan ja todellakin se auttoi.
Olen nykyisin onnellisesti naimisissa liki täydellisen kumppanin kanssa ja näiden kolmen aviovuotemme aikana en ole kertaakaan tuntenut edes pientä tarvetta käyttää voimakeinoja sanojeni vahvistamiseksi. Toki aviotaipaleemme on vasta alussa, mutta riitoja on kyllä ollut sen verran, että luonteenlujuuttani on ehditty testata. Omakotitalon rakentamisenkin liittomme on kestänyt natisematta ja joka päivä olemme aina yhtä rakastuneita toisiimme.
Tässä tarinani tiivistetysti. Toivon, että tästä on jotain hyötyä teille, jotka olette vastaavassa tilanteessa, kuin minä aikanaan. Väkivaltainen ihminen on usein uhri myös itse. Syyllinen hän on ilmanmuuta, mutta melkein aina lyömisen taustalla on ongelmia, joista olisi hyvä saada puhua. Tärkeintä on tiedostaa ongelmansa ja ymmärtää tekevänsä väärin. Itsesäälissä rypeminen ei sen sijaan edistä mitään.
Kaikille naisille, jotka mietitte eroa väkivallan vuoksi, toivotan onnea ja rohkeutta. Ero on usein ainoa keino "herättää" väkivaltainen puoliso todellisuuteen. Toivottavasti teistä löytyy myös anteeksiantoa ja voimaa tukea sairaita puolisoitanne edes ystävinä, kuten minun exäni.
Älkää tuomitko väkivallan tekijää lopullisesti menetetyksi tapaukseksi ja läpeensä pahaksi. Vain äärimmäisen harva mies nauttii väkivaltaisuudestaan. Kyse on pikemminkin sosiaalisten kykyjen heikkoudesta, tai puutteesta. Kun ei osaa ilmaista tunteitaan täytyy ottaa muut keinot käyttöön. Tuon tuntemuksen ylipääsemiseksi on kuitenkin tehtävä valtavasti töitä, joten älkää herran tähden myöskään alistuko kohtaloonne miehenne tahdossa. Väkivaltaisen kumppanin kanssa suhteen jatkaminen saattaa olla "täydellisen paranemisenkin" jälkeen mahdotonta. Siinä määrin syvät arvet se varmasti jättää.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Hyvä kirjoitus, toivoisin monen lukevan sen. Miten me löytäisimme lisää näitä itselleen rehellisiä ihmisiä. Olet varmaan käynyt läpi toisten syyllistämisen ja oman huonomuuden tunteen. Olen sitä mieltä, että jos itselle pitää valehdella ja selitellä, ei voi olla onnellinen. Kaikkea hyvää ja vaimosi on onnenmaija.
Kyyneleet tuli silmiin kun luin kirjoitustasi.Se oli todella rehellinen ja ...sniif..hieno.Itse olen nuoresta iästäni huolimatta nähnyt ja kokenut kaikenlaista.Tänäpäivänä elän onnellisessa parisuhteessa ja voin sanoa että emme ole sitä "ilmaiseksi"saaneet.Eli kun tapasimme mieheni kanssa n.3vuotta sitten,tarkoituksena ei ollut aloittaa parisuhdetta.Niin kuitenkin kävi että mitä enemmän aikaa yhdessä vietimme,sitä enemmän toisiimme ihastuttiin.Hyvin alussa(muutaman tapaamisen jälkeen)mieheni kertoi rehellisesti itsestään ja väkivaltaisesta taustastaan,eli hän oli käyttäytynyt väkvaltaisesti kolmessa edellisessä suhteessaan mm.lyömällä kumppania ja hajoittamalla paikkoja.Itse otin tiedon aika tyynesti ja kuuntelin vain hänen elämän tarinaa.Hän oli käynyt Lyömättömällä Linjalla mutta ne tapaamiset eivät johtaneet väkivallan loppumiseen.Hän sanoi kuitenkin että jos meille kehkeytyy parisuhde niin hän ei halua että se päättyy edellisten tavoin.No,aikaa kului ja niin hän kävi minuunkin käsiksi erään baarireissun päätteeksi,hän löi minua yhden kerran ja huusin että lähtee ulos minun kodista.Hän sitten sammui siihen paikkaan ja aamulla ei muistanut tapahtunutta.Aikaa kului enkä muista milloin seuraava tilanne sattui mutta pahimman muistan:Olimme taas baarireissun jälkeen palannut kotiin ja kotona sanoin että hän saisi laittaa kyllä musiikkia pienemmäle ja siitä se sitten alkoi.Hän heitti minut sohvalta lattialle,minulta repesi vaatteet siinä rytäkässä ja huusin että lopeta.Sitten hän alkoi potkimaan ja hakkaamaan minua ympäri kehoa sellainen silmitön hullun kiilto silmissä.Luulin että kuolen siihen paikkaan.Jossain vaiheessa pääsin konttaamaan keittiöön karkuun ja mies jäi olkkariin ja sammui.Aamulla ennenkuin mies heräsi lähdin sukuloimaan aurinkolasit naamalla ja pitkähihainen päällä kesähelteellä.Joskus iltapäivällä soittelin hänen kanssa ja odotin anteeksipyyntöjä ja selittelyä.Niitä ei tullut ennenkuin kerroin mitä oli tapahtunut,hän ei taaskaan muistnut mitään.Hän alkoi käydä Lyömättömällä Linjalla taas ja asiat näyttivät menevän parempaan suuntaan.Jonkun aikaa niin menikin kunnes viina vei miestä ja tavarat lenteli ja parinsadan euron lasku ja porttikielto siihen päälle ja putkareissuja yms,yms...Viime kesänä aloin sitten kerätä tavaroitani ja muuttaa muualle yhteisestä kodistamme ja nyt syynä ei ollut väkivalta vaan alkoholi.Ajattelin jo että näinkö tämä sittenkin päättyy,vaikka usko,toivo ja rakkaus on ollut niin lujaa,enkä millään olisi halunnut luovuttaa.Muutin kuitenkin pois kodistamme mutta lupasin vielä kerran auttaa miestäni,en puolisona vaan ystävänä ja lupasin olla tukena ja olinkin.Ja se tuki kannatti,mieheni lopetti alkoholin käytön kokonaan vuosi sitten ja siihen on loppunut väkivalta ja kaikki muukin törttöily.Siitä edespäin olemme pystyneet nauttimaan elämästä ja toisistamme aivan eri asteella.Olen huono pukemaan ajatuksia sanoiksi ja niin paljon jäi kertomatta mutta pintti taisi tulla selväksi:ihmiset pystyy muuttumaan.Ei se elämä mitään ruusuilla tanssimista ole koko ajan nytkään mutta ei pidäkkään olla:)Olemme onnellisia näin,ilman viinaa ja ilman väkivaltaa.Ja riidelty on mutta sekin on vähentynyt hirveästi sillä ne riidat koski yleensä alkoholia.Ja mikä ero onkaan riidellä ilman pelkoa.Voin sanoa että ilman näitä kokemuksia olisin eri ihminen,huonompi.Olen oppinut olemaan myös epäitsekäs ja olen oppinut antamaan anteeksi ja nähnyt että se kannattaa.Tsemppiä vaan kaikille ja eritoten sinulle viisastunut.
Koskettava tarina. Mitenhän minä saisin mieheni muuttumaan? Missä paikkakunnilla se lyömätön linja toimii? Tuskin täällä pohjoisessa ja eipä tuo taida puhelinkeskustelulla pelkästään loppua. Ei jaksais vaan sellaisia raivokohtauksia ihan turhista asioista. Mun mies ei kuitenkaan pahoinpitele mua niin että tulis pahoja jälkiä, pari mustelmaa yleensä tai jotain.
En vaan voi käsittää miten asioita ei voi selvittää puhumalla. Ja onko oikein suuttua esimerkiksi siitä et käyn joskus kahden aikaan yöllä pyytään et mieheni tulis nukkumaan etten itse koko ajan heräis johonkin kolahdukseen kun hän valvoo? Onko silloin oikeus töniä toinen sänkyyn takaisin ja huutaa vaan et anna mun olla tai jotain et hänellä on oikeus elää miten haluaa. Mun mielestä pitäis parisuhteessa ottaa toinenkin ihminen huomioon. Ois kiva tietää sun kantas asiaan kun olet itse joskus lyönyt että miksi miehet lyö?
Kyllä kyyneleet tulevat silmiini kun tekstiäsi luen ja nyt yritän siihen vastinetta kirjoittaa.. Olemme mieheni kanssa olleet yhdessä pian kuusi vuotta ja nyt minulle alkaa riittää. Minua ei ole koskaan lyöty mutta on ollut tönimistä, vääntelyä käsistä, uhkailua, paikallaan pitoa ym. muuta mitä "ei näe". Ensimmäinen kerta oli kun olimme olleet yhdessä pari vuotta, mies humalassa. Se tuli minulle täysin kuin salama kirkkaalta taivaalta! Onko tämä minun hellä, hauska ja hieman nössö mieheni joka minua riepottelee pitkin lattioita??! Ajattelin että hän on aineissa (vaikka senkään ei pitänyt olla mahdollista). Sillä kerralla luulin oikeasti kuolevani. Sain soitettua äidilleni kun lentelin pitkin ja kiljuin vain puhelimeen että "se tappaa mut". Miltähän mahtoi äidistä tuntua sadan kilometrin päässä saada tällainen puhelu tyttäreltään?!
Mies säikähti tapausta hyvin paljon itsekin, katui ja anteeksi antoa sai anella viikon ennen kuin hellyin kun lupaus oli "ettei koskaan enää". Kyseisiä tapauksi tosin tuli sitten n.puolen vuoden välein.. Joskus enenmmän, joskus vain muutaman olusen ottaneena. Se alkoi aina siitä että pistin vastaan jotain hänen sanomistaan tai tekemistään. Tilannetta pahensi myös tietenkin se että olen itse "mullehan ei vittuilla"-ihminen, joten uhma vaan pahensi asiaa. Vasta reilu puoli vuotta sitten sain kuulla mieheni siskolta että heillä on ollut hyvin väkivaltainen alkoholisti isä (nykyään absolutisti). Mieheni isä on riepotellut hyvin usein anoppiani ja hyvin vakavasti. Mieheni on pienestä lähtien ollut tappeluissa välissä, äitiään puolustamassa. Pahin on ollut ilmeisesti kerta kun äiti kaatunut maahan päänsä lyötyä "hengettömänä", verta joka paikassa, lapset luulleet äidin kuolleen.
Mistään tälläisestä mieheni ei ole minulle itse kertonut. Erään riidan päätteeksi puoli vuotta sitten lauoin täysiä päin näköä että "luuletko etten tiedä mistä väkivaltaisuus johtuu?!" Enempää asiasta ei kuitenkaan keskusteltu; mies ei pysty siihen. Tilanne rauhottui kuitenkin joksikin aikaa ja itseasiassa mieheni tuntui paljon rennommalta ja "rivien välistä"- muutaman kommentin perusteella- ajattelin että hän selvästi työskentelee asiaa päässään. Alkoholin käyttö on kuitenkin ollut koko ajan lisääntyvää
ja nyt viikko sitten riitamme päättyikin lievää tönimistä lukuunottamatta "vain" henkisen väkivallan tasolle..minulta kiellettiin kaikkien huonekalujen tai tavaroiden käyttö koska ne eivät ole minun ostamiani.. Ja tälläisen miehen kanssa olen vuoden yrittänyt tulla raskaaksi!! Hyvän perinnön hän näköjään haluaa lapsilleen jättää, mukavalta on täytynyt tuntua kun äitinsä turpaan ottamista on katsellut! Tällä hetkellä olen hyvin vihainen ja myötätuntoa ei paljon väkivaltaisille (niin henkisesti kuin fyysisetikään väkivaltaisille) ihmisille heru. Olen tullut nyt siihen päätökseen että tätä suhdetta en enää jatka! Ironista tapauksessa on kuitenkin se että ainakaan täällä etelä suomessa uutta kotia, paikkaa mihin mennä, ei löydy edes muutamassa viikossa.. Helppo on vierestä katsovan ja ulkopuolisen sanoa että "lähde pois!" Ai minne?? Minne minä menen kun asuntoa ei saa muualta kuin kalliilla rahalla yksityiseltä.. Kellä asuntolainaa maksavalla siihen on rahaa? Pahinta henkistä väkivaltaa on se että omasta kodistaan joutuu lähtemään ja muuttamaan pois..ilman tavaroita kun ne ovat toisen osapuolen maksamia kun itse olet aina maksanut yhteisistä menoista ruuan ja muut, ei näkyvät menot..
No, ehkäpä se tästä..
Hyvä tarina! Iso hali sulle...
voin vain sanoa että täytyy sinun kaltaista ihmistä taputtaa olkapäälle ja nostaa hattua. Sen, että sinunlaisia (entisiä) väkivaltaisia ihmisiä jotka tietävät mitä tekee ja jopa hakee apua on harvassa!
Hienoa että rakkaus on kuitenkin säilynyt!
T: väkivalta ei ole ratkaisu