Äitini on todella ujo, joten sekin luonnteenpiirre on tietysti minulle periytynyt. Isäni on taas täysin äitini vastakohta, ujous on hänestä kaukana. Sain lapsena kuulla isältäni ja mummolta jatkuvia naljailuja ujoudestani. Tyyliin: "meidän tyttö on sitten ujo", "niinkö ujo se ****** on". Ja jos meille tuli vieraita ja pelasin esim. veljieni kanssa nintendoa lastenhuoneessa, niin mummi aina huuteli minua näyttäytymään: "tyttö, tule esiin piilosta" ja huuteli ujopiimäksi. Veljeni saivat kyllä aina rauhassa oli, ei heitä koskaan kukaan ujoiksi haukkunut, vaikka he eivät todellakaan seurustelleet vieraiden kanssa. Mutta minä tyttönä sain kaikki ujouteeni koskevat naljailut osakseni. Nolo sen jälkeen tulla näytille vieraiden luokse. Mummoni aina muisti erikseen kaikille vieraille korostaa miten ujo oikein olen. Näiden nolojen tapausten jälkeen vetäydyin vain entistä enemmän kuoreeni. En usko, että nykyään olisin niin ujo, jos lapsuudessani olisi jätetty mainostamatta ujouteni. Äiti ei koskaan "haukkunut" minua ujoksi, varmaankin ymmärsi mitä minä läpi kävin, kun on itekin samanlainen. Olisikin ehdottoman tärkeää, että jos lapsi/nuori on ujo, niin ei missään nimessä siitä pidä lähteä naljailemaan ja varsinkaan vieraiden ihmisten läsnäollessa. Siitä voi nimittäin herkästi jäädä henkisiä arpia, mitkä eivät koskaan parannu. Nimimerkillä kokemusta on. Mitä mieltä olette isäni ja mummoni käytöksestä?
Lapsuuden traumat ujoudesta
angel..
1391
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Minulla on melkein sama juttu, mutta toisinpäin. Isäni on ujo ja enemmän sisäänpäinkääntynyt. Äitini on täysin hänen vastakohtansa ja kova arvostelemaan ääneen milloin mitäkin. Minä olen ujo ja äitini käytännössä kasvatti minut. Olemme aina olleet enemmän tekemisissä äitini puolen suvun kanssa, jossa ei ole muita ujoja. Sain aina sen vaikutelman pienestä pitäen, että minussa on jotain vikaa kun olen hiljainen ja ujo, samoin kuin isässäni. Vanhempieni riidoissa äitini tarttui aina isäni vetäytyvyyteen sosiaalisissa tilanteissa ja erilaista nimittelyä tapahtui ulkopuolisten ihmisten kuullen puolin ja toisin. No, minä olen luonteelta samanlainen kuin isäni ja sain kuulla aina "rohkaisuja" että pitäisi puhua enemmän tai olla aktiivisempi ja milloin mitäkin. Äitini on sitä sorttia ettei paljon ajattele ennen kuin puhuu ja sain tosiaan kuulla arvostelevia kommentteja vieraidenkin kuullen. No sehän saa ujon lapsen vain enemmän lukkoon eikä kukaan voi muuttaa omaa perusluonnettaan. Kun tulin koulussakin kiusatuksi, niin häpesin sitä enkä uskaltanut kertoa siitä kenellekään, koska luulin jotenkin vian olevan minussa. En saanut mistään sellaista mallia, että ujo ja hiljainen on myös arvokas ja normaali ihminen. Lopulta kun myöhemmässä nuoruusiässä uskaltauduin vuosien kiusaamisen jälkeen myöntää äidille, että olin ollut tosiaan kiusattu, hän ei ollenkaan ymmärtänyt tilanteen vakavuutta ja tokaisi vain että kaikkia kiusataan joskus. Tämä kommentti oli lopullinen märkä rätti vasten murskatun itsetunnon omaavan nuoren kasvoja, että siitä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin luovuttaa äidin suhteen ja yrittää itse auttaa itseään. Vasta aikuisena olen tajunnut mistä on ollut kyse ja olen oppinut hyväksymään itseäni ja ottamaan välimatkaa sellaisiin tiettyihin ihmisiin, joilla ei ole herkkyyttä eikä empatiakykyä tunnistaa miten omat sanat voi vaikuttaa muihin ihmisiin tuhoavasti. Olen tietoisesti ja ihan omin avuin joutunut kehittämään itsetuntoani enkä enää niin paljon välitä mitä muut ajattelevat minusta. Äidillekin olen kyllä oppinut antamaan anteeksi, vaikkei koskaan olla oltukaan niin läheisiä, että olisi puhuttu asioita halki. Olemme luonteeltamme niin toistemme vastakohtia, mutta nykyään ymmärrän kyllä ettei hän koskaan tarkoittanut mitään pahaa.