Tapasin hänet viime kesänä, kauniina elokuisena päivänä. Rakastuin heti päättömästi, vaikka niin ei pitänyt missään nimessä käydä. En ollut koskaan uskonut mihinkään "rakkautta ensisilmäyksellä" -loruun. Enkä ollut uskonut edes rakkauteen, vaan lähinnä intohimoon, ystävyyteen tai kumppanuuteen. Tämä oli kuitenkin sitä - rakkautta - heti kun ensimmäisen kerran katsoin hänen täydellisiin sinisiin silmiinsä. Hänelle minä olin kai pelkkä lomaromanssi, pelkkää ajanvietettä. Minulle hän oli - ja on edelleen - se oikea.
Olen ajatellut häntä joka ikinen päivä ensitapaamisemme jälkeen. Välillä minulla menee paremmin, sellaisina päivinä hän tulee mieleeni vain pieneksi ohikiitäväksi hetkeksi ja muisto hänestä saa hymyn huulilleni. Välillä taas menee huonommin. Niinä päivinä en voi ajatella muuta kuin häntä. Niinä päivinä en pysty nousemaan ylös sängystä, itken vain ja toivon kuolemaa. Toivon kuolemaa, etten joutuisi enää kitumaan täällä yksinäni ilman häntä.
Välillä toivon, etten olisi koskaan lähtenyt tapaamaan häntä. Välillä taas ajattelen, että hänen tapaamisensa oli parasta mitä minulle on ikinä tapahtunut. Hän sai minut tuntemaan itseni kauniiksi, haluttavaksi, ihanaksi, täydelliseksi. Minusta tuntui, että hän välitti. Luulin, että olin viimeinkin löytänyt sen onnen, jota olin koko elämäni etsinyt. Mutta hän ei välittänyt, hän lakkasi pitämästä yhteyttä. Ilmeisesti hän tapasi toisen. Minä murruin.
Tapasimme kuitenkin uudestaan alkutalvesta. Hän oli edelleen täydellinen, se sama ihana mies, johon olin päättömästi rakastunut. Melkein pyörryin onnesta kun sain taas katsoa häntä silmiin. Melkein itkin onnesta kun hän otti minua taas kädestä kiinni. Sen illan olin onnellisin ihminen maan päällä. Hän halasi minua hyvästiksi. Yhteydenpito hiipui kuitenkin taas. Minä masennuin uudestaan, ikävöin häntä niin paljon, että voin pahoin.
Kunnes taas matkustin hänen kotikaupunkiinsa. Hän halusi tavata ja minussa heräsi taas toivo. Hän hymyili nähdessään minut, hän oli iloinen kun sai viettää aikaa kanssani. Minä heräsin uudelleen eloon, hän teki minut taas onnelliseksi, pelkällä olemassaolollaan. Hänen tuoksunsa huumasi minut taas, minä hukuin taas hänen sinisiin silmiinsä. Erotessamme hän pyysi pitämään yhteyttä. Minä olin riemuissani, kuvittelin viimein saavani pitää hänet lähelläni.
Tapasimme taas, olin odottanut sitä enemmän kuin mitään muuta koskaan. Minua heikotti kun näin hänet taas. Hänen silmänsä kohtasivat omani, olin niin onnellinen. Pelkäsin kuitenkin menettäväni hänet taas. En uskaltanut puhua, en kertoa hänelle tunteistani. Olin peloissani, lähes paniikissa. Turvauduin alkoholiin, join liikaa. En kestänyt ajatusta siitä, että hän ei välittäisikään, että hän jättäisi minut taas, että kaikki loppuisi taas ennen kuin ehtisi alkaakaan. Kun hän laittoi kätensä ympärilleni, en olisi voinut toivoa mitään enempää. Mutta silti minä halusin enemmän, olin liian innokas, halusin häntä ja halusin hänen haluavan minua. Suutelin häntä. Olin kuitenkin liian humalassa. Sammuin, kyyneleet silmissäni.
Minun olisi pitänyt pyytää anteeksi seuraavana päivänä, kertoa hänelle tunteistani. Minun olisi pitänyt sanoa olevani pahoillani, rukoilla häntä ymmärtämään, selittää. En kuitenkaan pystynyt, häpesin liikaa. Pelko hänen menettämisestään oli kasvanut liian suureksi ja alkanut toteuttaa itseään. Erosimme, lopullisesti, ilman kunnollisia jäähyväisiä. Minä tajusin, että kaikki oli lopullisesti ohi. Hajosin. Onni oli ollut ulottuvillani, mutta minä en osannut pidellä sitä tarpeeksi hellästi. Rusensin sen kuoliaaksi.
Minulla on raastava ikävä. Tunnen yhä hänen kuumat huulensa omillani, hänen lämpimän kätensä minun kädessäni. Kuulen yhä hänen hengityksensä korvassani. Näen yhä hänen kasvojensa ääriviivat aamuyön auringon hentoa valoa vasten. Muistan miten hän riisui paitani, miten hän piti minusta kiinni, hyväili minua. Muistan miten hän kietoi kätensä ympärilleni, miten hän piti minua sylissään. Muistan miten hän upotti kätensä hiuksiini, miten hän hipaisi käsivarttani kulkiessaan ohitseni. Muistan hänen tuoksunsa, hänen täydelliset siniset silmänsä.
Haluaisin kuitenkin unohtaa, koska en voi milloinkaan saada häntä. Tuhosin kaiken. Silti välillä minussa herää toivon kipinä. Kuvittelen, että hän voisi antaa anteeksi. Kuvittelen, että hän voisi antaa minulle vielä yhden mahdollisuuden. Kuvittelen, että hän kaikesta huolimatta välittäisi. Mutta jos hän välittäisi, eikö hän yrittäisi pitää yhteyttä? Eikö hän haluaisi tavata minua vieläkin? Jos merkitsisin hänelle yhtään mitään, eikö hän vastaisi viesteihini?
Haluaisin unohtaa hänet, haluaisin jatkaa elämääni eteenpäin. Olen yrittänyt tapailla muita, toivonut rakastuvani toiseen. Mutta en pysty, kukaan ei ole hänen veroisena. Pelkään, etten koskaan pääse hänestä yli. Pelkään, etten koskaan voi edes laimeasti ihastua kehenkään toiseen. Pelkään, että vielä kuolinvuoteellanikin muistelen häntä ja niitä yhteisiä päiviämme. Voinko koskaan unohtaa häntä? Helpottaako tämä ikävä koskaan?
Olen ajatellut häntä joka ikinen päivä ensitapaamisemme jälkeen. Välillä minulla menee paremmin, sellaisina päivinä hän tulee mieleeni vain pieneksi ohikiitäväksi hetkeksi ja muisto hänestä saa hymyn huulilleni. Välillä taas menee huonommin. Niinä päivinä en voi ajatella muuta kuin häntä. Niinä päivinä en pysty nousemaan ylös sängystä, itken vain ja toivon kuolemaa. Toivon kuolemaa, etten joutuisi enää kitumaan täällä yksinäni ilman häntä.
Välillä toivon, etten olisi koskaan lähtenyt tapaamaan häntä. Välillä taas ajattelen, että hänen tapaamisensa oli parasta mitä minulle on ikinä tapahtunut. Hän sai minut tuntemaan itseni kauniiksi, haluttavaksi, ihanaksi, täydelliseksi. Minusta tuntui, että hän välitti. Luulin, että olin viimeinkin löytänyt sen onnen, jota olin koko elämäni etsinyt. Mutta hän ei välittänyt, hän lakkasi pitämästä yhteyttä. Ilmeisesti hän tapasi toisen. Minä murruin.
Tapasimme kuitenkin uudestaan alkutalvesta. Hän oli edelleen täydellinen, se sama ihana mies, johon olin päättömästi rakastunut. Melkein pyörryin onnesta kun sain taas katsoa häntä silmiin. Melkein itkin onnesta kun hän otti minua taas kädestä kiinni. Sen illan olin onnellisin ihminen maan päällä. Hän halasi minua hyvästiksi. Yhteydenpito hiipui kuitenkin taas. Minä masennuin uudestaan, ikävöin häntä niin paljon, että voin pahoin.
Kunnes taas matkustin hänen kotikaupunkiinsa. Hän halusi tavata ja minussa heräsi taas toivo. Hän hymyili nähdessään minut, hän oli iloinen kun sai viettää aikaa kanssani. Minä heräsin uudelleen eloon, hän teki minut taas onnelliseksi, pelkällä olemassaolollaan. Hänen tuoksunsa huumasi minut taas, minä hukuin taas hänen sinisiin silmiinsä. Erotessamme hän pyysi pitämään yhteyttä. Minä olin riemuissani, kuvittelin viimein saavani pitää hänet lähelläni.
Tapasimme taas, olin odottanut sitä enemmän kuin mitään muuta koskaan. Minua heikotti kun näin hänet taas. Hänen silmänsä kohtasivat omani, olin niin onnellinen. Pelkäsin kuitenkin menettäväni hänet taas. En uskaltanut puhua, en kertoa hänelle tunteistani. Olin peloissani, lähes paniikissa. Turvauduin alkoholiin, join liikaa. En kestänyt ajatusta siitä, että hän ei välittäisikään, että hän jättäisi minut taas, että kaikki loppuisi taas ennen kuin ehtisi alkaakaan. Kun hän laittoi kätensä ympärilleni, en olisi voinut toivoa mitään enempää. Mutta silti minä halusin enemmän, olin liian innokas, halusin häntä ja halusin hänen haluavan minua. Suutelin häntä. Olin kuitenkin liian humalassa. Sammuin, kyyneleet silmissäni.
Minun olisi pitänyt pyytää anteeksi seuraavana päivänä, kertoa hänelle tunteistani. Minun olisi pitänyt sanoa olevani pahoillani, rukoilla häntä ymmärtämään, selittää. En kuitenkaan pystynyt, häpesin liikaa. Pelko hänen menettämisestään oli kasvanut liian suureksi ja alkanut toteuttaa itseään. Erosimme, lopullisesti, ilman kunnollisia jäähyväisiä. Minä tajusin, että kaikki oli lopullisesti ohi. Hajosin. Onni oli ollut ulottuvillani, mutta minä en osannut pidellä sitä tarpeeksi hellästi. Rusensin sen kuoliaaksi.
Minulla on raastava ikävä. Tunnen yhä hänen kuumat huulensa omillani, hänen lämpimän kätensä minun kädessäni. Kuulen yhä hänen hengityksensä korvassani. Näen yhä hänen kasvojensa ääriviivat aamuyön auringon hentoa valoa vasten. Muistan miten hän riisui paitani, miten hän piti minusta kiinni, hyväili minua. Muistan miten hän kietoi kätensä ympärilleni, miten hän piti minua sylissään. Muistan miten hän upotti kätensä hiuksiini, miten hän hipaisi käsivarttani kulkiessaan ohitseni. Muistan hänen tuoksunsa, hänen täydelliset siniset silmänsä.
Haluaisin kuitenkin unohtaa, koska en voi milloinkaan saada häntä. Tuhosin kaiken. Silti välillä minussa herää toivon kipinä. Kuvittelen, että hän voisi antaa anteeksi. Kuvittelen, että hän voisi antaa minulle vielä yhden mahdollisuuden. Kuvittelen, että hän kaikesta huolimatta välittäisi. Mutta jos hän välittäisi, eikö hän yrittäisi pitää yhteyttä? Eikö hän haluaisi tavata minua vieläkin? Jos merkitsisin hänelle yhtään mitään, eikö hän vastaisi viesteihini?
Haluaisin unohtaa hänet, haluaisin jatkaa elämääni eteenpäin. Olen yrittänyt tapailla muita, toivonut rakastuvani toiseen. Mutta en pysty, kukaan ei ole hänen veroisena. Pelkään, etten koskaan pääse hänestä yli. Pelkään, etten koskaan voi edes laimeasti ihastua kehenkään toiseen. Pelkään, että vielä kuolinvuoteellanikin muistelen häntä ja niitä yhteisiä päiviämme. Voinko koskaan unohtaa häntä? Helpottaako tämä ikävä koskaan?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Tuo kuulostaa niin kovin samanlaiselta kuin oma elämäni oli lähes 20 v sitten (olen nyt jo keski-ikäinen vakiintunut immeinen). Itse pyöriskelin epätoivon syövereissä muutaman vuoden, ja voi sanoa, että siinä meni monta nuoruusvuotta hukkaan.
Sanon tämän nyt, vaikka et varmaan halua tätä kuulla, mutta todennäköisesti hän ei tunne samoin. Jos tuntisi, hän ottaisi yhteyttä ja haluaisi tavata useammin.
Joskus ihastuminen ja rakastuminen on yksipuolista, se on hyväksyttävä. Sen yli on päästävä.
Tiedän itse, että ylipääseminen on hankalaa, kun toinen pyörii ajatuksissa jatkuvasti, mutta sinun on saatava ajatuksiisi jotain muuta. Mitä enemmän ajattelet häntä ja haaveilet yhteisestä tulevaisuudesta, sen enemmän luot mielessäsi haavekuvaa ihmisestä ja elämästä, jota ei ole eikä tule.
Lähde ulos, tapaa kavereita, harrasta jotain, täytä elämäsi tekemisillä, jotta unohdat hänet. Jos hän tuntee samoin sinua kohtaan, hän kyllä ottaa yhteyttä. Jos hän ei ota yhteyttä vaan katoaa elämästäsi, no, ainakin sinulla sitten on omakin elämä. Ja pian huomaat, että on mennyt päivä, viikko, kuukausi, kun et ole ajatellut häntä ollenkaan.
Ja usko pois, elämä on pitkä taival, uusia tulee ja myös menee. Yhteen ei kannata jäädä elämäänsä tuhlaamaan.