"kaikki on hyvin, kulta."

Oletko ajatellut vaihtoehtoa rumuuteesi ja inhottavuuteesi?

Vaatii tosin tahtoa ja energiaa kävntää nuo pahat ajatukset positiivisiksi mutta sen voi tehdä. Aivan oman itsesi takia koska kukaan muu ei kärsi sinun itsehalveksunnasta kuin sinä itse.

Oletko tuon halveksunnan arvoinen? ET tietenkään! Miksi sitten käytät kallista energiaasi tuollaisen ponkittämiseen? Tunteiaan ei tarvitse hävetä, on eri asia jos ne tunteet ovat itsetuhoavia. Silloin on parasta muuttaa suuntaa. Sinussa kuten kaikissa ihmisissä on hyvää ja paljon. Anna sen aivan rauhassa tulla esiin. Ala oikein systemaattisesti kertoa itsesi hyvistä puolista, sen sijaan että uudelleen ja uudelleen itkien painaisit ne alas ja kaivamalla kaivat ilkeitä ajatuksia.

Tosin se tuttu pahojen ajatusten ruokkiminen on niin helppoa. Olethan siinä jo mestari pitkän ajan harjoituksen jälkeen.

Mutta nyt on täydellinen aika poistaa ne aivomolekyyleista ja -atomeista ja täyttää se tila huolellisesti ja oikein harkiten positiivisella ja ilolla.

Joku viisas sanoikin: "Jokaikinen päivä maan päällä on hyvä päivä."

Kuulostaa depressiolta. Hae ammattiapua. Ei kumppanin tehtävä ole ottaa vastaan omia häpeän ja riittämättömyyden tunteita, se vain mahdollistaa niissä rypemisen jatkumisen.

Olen itse lähes samassa tilanteessa kuin aloittaja. Tosin en ole vielä oppinut sitä etten näyttäisi näitä tunteita poikaystävälleni. Ymmärrystä ei heru, hokee vain koko ajan miten kaikki on hyvin. Olen yrittäny saada tukea ja puhua asioista mutta hänen asenteensa asiaan on se, ettei hän osaa auttaa jos en kongreettisesti kerro miten hän voisi sen tehdä, ja toteaa että keskustellaan huomenna. Todellisuudessa "huomenna" asia on painettu jo villaisella eikä keskustelua tule ennen seuraavaa kertaa kuin romahdan hänen seurassaan. Toisina päivinä osaan pitää kulissit yllä, toisina en. Asiat kasautuvat ja purkautuvat taas tietyssä hetkessä. Poikaystäväni mukaan parisuhde menee aina omalla painollaan eikä sen eteen tarvitse tehdä mitään erityistä. Naisena olen tietysti erimieltä ja tunnen vain kerta kerran jälkeen itseni hölmömmäksi. Eikö parisuhteen eteen sitten vain oikeasti tarvitse tehdä töitä? Minulla ei ole enää vastauksia, toivottavasti ajan kanssa niitä taas ilmestyy.

Parisuhde ei ole hoitosuhde. Toki siinä pitää tiettyyn pisteeseen saakka kuunnella toisen huolia ja ongelmia mutta ei ole tarkoitus että kumppani on joku ilmainen terapeutti jonka päälle kaadetaan kaikki paha olo ja ahdistus eikä hänellä ole ollenkaan normaalia mukavaa elämää. Kumppanienne käytös on mitä todennäköisemmin ollut vain puolustus- ja vastareaktio siihen että he ovat kokeneet olevansa vain ja ainoastaan kuuntelijoina eivätkä ole saaneet parisuhteesta sitä vastavuoroisuutta jota ovat tarvinneet. He ovat myös sinällään oikeassa siitä että normaali terve ihminen osaa myös käsitellä ongelmiaan ja huoliaan ja asettaa ne oikeisiin mittasuhteisiin. Se ei ole ongelmien kieltämistä tai pelkkää esittämistä vaan ihan normaali selviytymiskeino siihen että kaikilla meillä on joskus huonoja aikoja.
Jos elämä on pelkkää itkua ja toiselle pahan olon purkamista, kannattaa mennä ammattiauttajalle jo ihan parisuhteen kestävyydenkin kannalta.

Miehen mielestä homma menee niin että keskustelussa on ongelma johon etsitään ratkaisu. Jos et osaa määritellä ongelmaa, sitä ei siis ole olemassa. Pahan olon purkaminen vain hermostuttaa miestä koska 'valitat turhasta'.
Miehen logiikka toimii näin. Tosiasiassa kun suhteen antaa mennä omalla painollaan, se yleensä menee päin p-tä, ennen pitkää. Tunteet laimenee ja kuolee, jos niitä ei voi ilmaista, siis koko tunneskaalaa.