Galanttikeskustelu pani miettimään baletin ja oopperan yhdistämistä. Barokkioopperoihin, joiden ensisijainen tarkoitus oli antaa laulajien esitellä taitojaan (vastakohtana Mozartin käynnistämälle trendille, jossa koloratuuri ei ole itsetarkoitus vaan esiintyessään palvelee kokonaisuutta), varmaan sopii, että tanssijatkin saavat esitellä taitojaan. Mutta ranskalaisten into baletin ja oopperan yhdistämiseen vielä pitkälle 1800-luvulla tuntuu kummalliselta. Tai ilmeisesti kyse ei ollut taiteellisin perustein tehdyistä päätöksistä vaan siitä, että rikkaat ja vaikutusvaltaiset mesenaatit saavat ihastella rakastajattariensa sääriä väliajan jälkeen jälkiruokasorbettia mussuttaessaan.
Wagner joutui riitoihin Pariisin oopperan kanssa Tannhäuserista (1843), johon piti Pariisin oopperan johdon vaatimuksesta lisätä baletti. Wagner suostui lisäämään sen ensimmäiseen näytökseen, Venus-kukkulalle, johon baletti juonen puitteissa sopii, mutta ei toiseen tai kolmanteen näytökseen. Mm. tämän vuoksi Tannhäuser katsottiin epäonnistuneeksi Pariisissa. (Mihin Charles Gounod: Luoja, suo minullekin tuollainen epäonnistuminen.)
Yleensäkin ranskalaisen grand operan baletit pysäyttävät juonen etenemisen tehokkaasti, mikä sopiikin hyvin kun masu on väliajan jälkeen ruokaa pullollaan, mutta oopperaa harrastava kotikatsoja mieluummin skippaa baletit oopperan aikana ja katsoo ne vaikka jälkikäteen. Näin ainakin Wilhelm Tellissä (Rossini) ja Meyerbeerin oopperoissa.
Todella hyviä balettiesityksiä oopperoista löytyy omilta levyiltäni kolme. Offenbachin "Kaunis Helena" Pariisin Chatelet-teatterin esityksenä (Lott, Beuron ... / Minkowski) ja samalta ohjaajalta Offenbachin "Orfeus Manalassa" Lyonin oopperasta (Dessay, Beuron ... / Minkowski). Näissä baleteissa on todellista mielikuvitusta. Sitten on Aida La Scalan oopperasta (Pavarotti, Chiara / Mehta), jossa toisen näytöksen baletti on hyvin spontaania juhlintaa voitonparaatin yhteydessä eikä klassisen baletin kuviotanssia.
Hyvänpuoleinen parodia klassisesta baletista oopperan keskellä löytyy Minnesotan oopperan teoksesta Figaron ryöstö ("P.D.Q. Bach (1807 - 1742)", Peter Shickelen pseudonyymi). Kyseessä on parodia Mozartin oopperoista ja vähän muustakin, jossa merirosvo kapteeni Kadd kaappaa Figaron merirosvosaarelle, jossa esitetty joutsenlampi-tyylinen baletti on luvalla sanoen koominen.
Tuleekos mieleen muita oopperoita, joihin baletti on saatu integroitua niin, että se ei pysäytä juonen kulkua?
Wagner joutui riitoihin Pariisin oopperan kanssa Tannhäuserista (1843), johon piti Pariisin oopperan johdon vaatimuksesta lisätä baletti. Wagner suostui lisäämään sen ensimmäiseen näytökseen, Venus-kukkulalle, johon baletti juonen puitteissa sopii, mutta ei toiseen tai kolmanteen näytökseen. Mm. tämän vuoksi Tannhäuser katsottiin epäonnistuneeksi Pariisissa. (Mihin Charles Gounod: Luoja, suo minullekin tuollainen epäonnistuminen.)
Yleensäkin ranskalaisen grand operan baletit pysäyttävät juonen etenemisen tehokkaasti, mikä sopiikin hyvin kun masu on väliajan jälkeen ruokaa pullollaan, mutta oopperaa harrastava kotikatsoja mieluummin skippaa baletit oopperan aikana ja katsoo ne vaikka jälkikäteen. Näin ainakin Wilhelm Tellissä (Rossini) ja Meyerbeerin oopperoissa.
Todella hyviä balettiesityksiä oopperoista löytyy omilta levyiltäni kolme. Offenbachin "Kaunis Helena" Pariisin Chatelet-teatterin esityksenä (Lott, Beuron ... / Minkowski) ja samalta ohjaajalta Offenbachin "Orfeus Manalassa" Lyonin oopperasta (Dessay, Beuron ... / Minkowski). Näissä baleteissa on todellista mielikuvitusta. Sitten on Aida La Scalan oopperasta (Pavarotti, Chiara / Mehta), jossa toisen näytöksen baletti on hyvin spontaania juhlintaa voitonparaatin yhteydessä eikä klassisen baletin kuviotanssia.
Hyvänpuoleinen parodia klassisesta baletista oopperan keskellä löytyy Minnesotan oopperan teoksesta Figaron ryöstö ("P.D.Q. Bach (1807 - 1742)", Peter Shickelen pseudonyymi). Kyseessä on parodia Mozartin oopperoista ja vähän muustakin, jossa merirosvo kapteeni Kadd kaappaa Figaron merirosvosaarelle, jossa esitetty joutsenlampi-tyylinen baletti on luvalla sanoen koominen.
Tuleekos mieleen muita oopperoita, joihin baletti on saatu integroitua niin, että se ei pysäytä juonen kulkua?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Pariisin Tannhäuser-produktio vuodelta 1861 on todellakin mielenkiintoinen kappale idiotismin historiaa.
Ranskalaisilla aatelisherroilla oli tapana syödä päivällisensä myöhään. Niin myöhään, että he eivät ehtineet oopperaesityksiin ennen 2. näytöksen puoliväliä.
Ja kun he sitten saapuivat 2. näytöksen aikana hitaasti ja täysin vatsoin omiin aitoihinsa, niin he eivät todellakaan olleet kiinnostuneita musiikista... He halusivat nähdä sieviä balettityttösiä. Paljasta pintaa ja viehkeää tanssia.
Wagner ei halunnut tyydyttää tätä aatelisherrojen erotiikan tarvetta. Hän asetti taiteelliset tavoitteensa paljon korkeammalle.
Aatelisherrojen vastaisku oli kuitenkin kova. Tannhäuserin ensi-illassa he pitivät niin kovaa melua, että esitys häiriintyi pahasti.
Tannhäuserin toisessa esityksessä he ottivat vihellyspillit mukaan... Nyt ei musiikista kuullut enää käytännöllisesti katsoen mitään.
Tannhäuserin kolmannessa esityksessä he jakoivat vihellyspillejä koko yleisölle...
Wagner poistui Pariisista. Eikä tuntenut enää tarvetta tarjoilla musiikkiaan ranskalaisille.