Erosta kolme viikkoa, ja tunteet sinkovat milloin minnekin. Vaikka tiedänkin että ero saattoi olla paras ratkaisu, niin se ei kuitenkaan lopulta ollut minun päätökseni. Aluksi olin helpottunut, sitten surullinen. Sitten iski euforia, joka vaihtui itkuun.
Välillä olen mitä milloinkin ja ikävä raastaa. Tai lähinnä muistot ajalta jolloin kaikki vielä oli hyvin. Loppuaikana ei ollut. Sitten saattaa olla montakin päivää putkeen jolloin pärjään oikein hyvin ja elämä tuntuu kivalta. Kunnes taas tipahtaa mustaan aukkoon.
Kuinkakohan kauan tämä jatkuu, henkisesti koko touhu tuntuu välillä niin kovin raskaalta. Takana 7 vuoden suhde joista reilu 1,5 v avioliitossa. Mies jatkuvasti ajatuksissani, tavalla taikka toisella, ja hetkittäin tuntuu että en pääse minnekään tässä prosessissa. Välit kuitenkin hyvät ja asialliset (lapsen takia pakko olla tekemisissä), mutta haluaisin lakata ajattelemasta hänta ja kaatunutta liittoa jatkuvasti. Kaipa aika parantaa, mutta haluaisin tietää kuinka kauan tämä vaihe mahtaa jatkua. Onko hyviä reseptejä kellään?
Välillä olen mitä milloinkin ja ikävä raastaa. Tai lähinnä muistot ajalta jolloin kaikki vielä oli hyvin. Loppuaikana ei ollut. Sitten saattaa olla montakin päivää putkeen jolloin pärjään oikein hyvin ja elämä tuntuu kivalta. Kunnes taas tipahtaa mustaan aukkoon.
Kuinkakohan kauan tämä jatkuu, henkisesti koko touhu tuntuu välillä niin kovin raskaalta. Takana 7 vuoden suhde joista reilu 1,5 v avioliitossa. Mies jatkuvasti ajatuksissani, tavalla taikka toisella, ja hetkittäin tuntuu että en pääse minnekään tässä prosessissa. Välit kuitenkin hyvät ja asialliset (lapsen takia pakko olla tekemisissä), mutta haluaisin lakata ajattelemasta hänta ja kaatunutta liittoa jatkuvasti. Kaipa aika parantaa, mutta haluaisin tietää kuinka kauan tämä vaihe mahtaa jatkua. Onko hyviä reseptejä kellään?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Samoja ajatuksia ja samoja tunteita... Mä sain juuri ennen vappua tietää eroavani, vastentahtoisesti siis.
Tunteet heittelevät kauhusta aina rauhalliseen tyyneyteen ja itsevarmuuteen siitä, että kaikki kääntyy hyväksi. Kokonaisia päiviä ei vielä ole mennyt hyvin, jossain vaiheessa kauhu, suru ja yksinäisyys kuristavat itkun esiin... Mutta hetkittäin olen pystynyt nauttia pienistä asioista.
Minä luen. Luen kaikkea mitä käsiini saan avioerosta ja siitä toipumisesta. Ensi viikolla varaan itselleni ajan perheasian neuvottelukeskuksesta ja alan siellä setvimään ajatuksiani. Pyysin miestäni mukaan, mutta hän on jo niin henkisesti irti meistä, ettei näe sitä tarpelliiseksi. Vaikka lapsiahan hyödyttäisi paljon se, että saisimme yhdessä asiamme puitua läpi.
Pidän muistikirjaa. Kirjoitan tunnetiloista ja päätän kirjoitukseni aina siihen, mistä olen tänään ollut kiitollinen ja mikä on ollut hyvää. Ennen nukahtamista saatan itkeä, mutta lopetan illan aina postitiiviseen ajatukseen ja aloitan aamun heti itkun jälkeen postitiivisella ajatuksella... "Tästä tulee uusi päivä ja voin itse vaikuttaa, miten asiat otan vastaan. Teen päivässäni edes yhden mukavan asian, josta saan mielihyvää. Olen hyvä ihminen, äiti ja ystävä." - tyyliin. Olen ajatellut, ettei se voi haitatakaan.
Puhun ystäville ja itken aina kun itku on tullakseen. Yritän olla raadollisen rehellinen.
Liikun. Vien koiraa ulos pitkälle lenkille. Joogaan kotona.
Siinä mun selviytyminen nyt. Joudun tekemään paljon asioita mekaanisesti ja pakottaen itseäni. Tuleen ei kannata jäädä makaamaan... Toisaalta vietän myös itsesääli- päiviä ja suren tulevaisuutta ja itken räkä valuen pelkojani yksinäisyyden yms. suhteen... mutta se on teraputiista sekin.
Voimia sinulle. Jokainen hetki vie lähemmäs eheytymistä, se on varmaa.
Voi ei,voimia myös sinulle ja meille molemmille! Tuntuu kuitenkin mukavalta (tai no ei mukavalta, mutta ehkä lohduttavalta?) tietää, että en ole ainoa ihminen maailmassa joka juuri nyt käy näitä samoja painajaismaisia asioita läpi. Kiitos sinulle kirjoituksestasi, kyllä elämä vielä jonain kauniina päivänä voittaa. Ja kenties entistä parempana? Pahempaa vappua en ainakaan voi enää koskaan saada, se asia on varma...
Olen itsekin miettinyt että menisin "ammatti-ihmisen" luo keskustelemaan, ehkä siitä olisi apua. Ehkä vielä uskallan.